Facebookin kuvitellut yhteisöt

On kivaa kuulua johonkin itseään suurempaan. Facebookin aikakaudella tämä on helppoa. Yhdellä klikkauksella voi liittyä groupiin, ryhmään, johon kuuluu ihmisiä ympäri maailmaa. Jotkut ryhmät ovat paisuneet todella suuriksi. Tyttö joka perusti ryhmän I Bet I Can Find 1, 000, 000 People Who Dislike Bush sai juuri sen mitä halusikin: miljoonan jäsenen raja meni rikki viime yönä. Bushinvastaisen ryhmän jäsenet tulevat 91 eri maasta, mikä kertoo USA:n presidenttiin henkilöityneen ulkopolitiikan maailmanlaajuisista vaikutuksista. Toisaalta hänen parjauksestaan on tullut globaalin ajan kansanhuvi, jonka harjoittaminen antaa vain vähän viitteitä parjaajan poliittisista mielipiteistä.

Vielä paremmin ovat menestyneet ryhmät When I Was Your Age, Pluto Was A Planet (kirjoitushetkellä yli 1,2 miljoonaa jäsentä), Let’s Set And Break A Guiness Record!!! (yli 2, 7 milj. jäsentä), 1, 000, 000 Strong For Stephen T Colbert (1, 5 milj. jäsentä) sekä Six Degrees Of Separation -The Experiment, johon kuuluu tällä hetkellä yli neljä miljoonaa jäsentä. Huh! Jälkimmäisen ryhmän perustaja halusi tutkia, kuinka maailman ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa. Hän valitsi Facebookin, koska se on miniversio internetistä. Kirjan pohjatyöksi suunnitellusta kokeilusta syntyi valtava virtuaali-ilmiö, joka alkoi elää omaa elämäänsä: kaikilla näytti olevan oma näkemyksensä ryhmän merkityksestä.

Suurten ryhmien jäseniä ei yhdistä monikaan asia, minkä huomaa niiden keskustelusivuilla. Nuoret ovat aktiivisimpia, mutta ihmisiä on joka lähtöön, ja joka puolelta maailmaa. Keskusteluja on kaikenlaisia ja -tasoisia. Jotkut aiheet kertovat ihmisten vilpittömästä kiinnostuksesta toisiinsa ja itseensä. Mitä olet ottanut omaksesi toisesta kulttuurista? Mitä luet juuri nyt? Menisitkö suihkuun edellisen postaajan kanssa? Välillä väitellään kiivaasti uskonnosta tai politiikasta. Facebook tarjoaa mahdollisuuden keskustella asioista, jotka harvemmin tulevat oikeiden kavereiden kanssa puheeksi. Evoluutio vs. kreationismi? Mikä on rauhallisin uskonto? Tänään bongasin threadin, jossa pyydettiin ”edes yhtä syytä uskoa jumalan olemassaoloon”: 188 658 kommenttia.

Ovatko tällaiset Facebook-keskustelut mielenkiintoisia tai tasokkaita? Riippuu siitä, mitä etsii. Suurissa globaaleissa ryhmissä taso viistää valitettavan usein navan alapuolella. Vähäväkisemmissä suomenkielisissä ryhmissä ihmiset joutuvat miettimään, mitä sanovat, koska piskuisen kielialueemme jäsenet törmäävät nopeasti tuttuihin, netissäkin. Facebookilla on yksi etu verrattuna muihin virtuaalifoorumeihin: ihmiset esiintyvät yleensä omilla nimillään. Tämä karsii pahimpia henkilökohtaisuuksiin meneviä herjoja, noita internet-kanssakäynnin surullisimpia ilmiöitä.

Niilläkin keskustelusivuilla, joilla pitäisi puhua asiaa (esimerkiksi tasokkaiden suomalaisten nettilehtien foorumeilla), muuttuu hyvin alkanut väittely usein ilkeäksi herjanheitoksi. Moderaattorien pitäisi tajuta, että tämä ei ole mikään luonnonlaki, vaan siihen voi puuttua. Tasokkaan debatin merkki on nimenomaan se, että annetaan argumenttien puhua puolestaan, ja jätetään henkilökohtaisuuksiin menevät ad hominem-kommentit vähemmälle. Kuten lukion äidinkielen opettajani sanoi: hyvässä väittelyssä tappelevat asiat, eivät ihmiset.

Vielä yksi asia. Ihmiset liittyvät kaiken maailman asioita ajaviin Facebook-grouppeihin. Mutta onko tästä mitään hyötyä? Väheneekö naisiin kohdistuva väkivalta? Köyhyys maailmasta? Facebookin avulla ovat yleistyneet myös kaikenlaiset paitatempaukset, punaista päälle Burman munkkien puolesta, valkoista Suomen sairaanhoitajien puolesta. Tarkoitus on kiinnittää huomiota ongelmiin, ja ehkä värikkäät paidat saavat enemmän näkyvyyttä kuin netissä jähiseminen. Minulla on myös Facebook-application, jota klikkaamalla lahjoittaa ruokaa köyhille -ilmaiseksi. Idea on, että klikkaaja joutuu sponsorin mainossivulle, ja ruoka maksetaan mainostuloilla. Mutta pieni skeptikko sisälläni epäilee. Voiko tämä todella toimia?

Lisää outoa Facebook-meininkiä: porkkanatempausta suunnitteleva ryhmä on ylittänyt uutiskynnyksen.Tällä hetkellä ryhmässä on lähes satatuhatta jäsentä.

Kerrassaan mahtavaa: Flame Warriors. Tyyppi on luonut hauskat karikatyyrit keskustelufoorumin ihmistyypeistä.

Sarjakuva: Cyanide and Happiness @ Explosm.net

Maailman onnellisin maa

Maailman onnellisin maa on Tanska! Suomi on kuudenneksi onnellisin. Brittitutkimuksen mukaan pohjoismaalaiset ovat yleisesti ottaen melko onnellista porukkaa, karusta ilmastosta ja korkeasta veroasteesta huolimatta. Ja ehkä juuri verojen vuoksi, niillähän kustannetaan terveydenhuolto ja tasokas koulujärjestelmä. Tilastotiedot tuskin lohduttavat Suomen masentuneita, onnettomia, köyhiä tai syrjäytyneitä.

Mitä tummempi väri, sen onnellisempi maa. Sääli venäläisiä.
Lista onnellisimmista maista:

1. Tanska
2. Sveitsi
3. Itävalta
4. Islanti
5. Bahama
6. Suomi
7. Ruotsi
8. Bhutan
9. Brunei
10. Kanada

Linkit: Businessweekin artikkelissa kerrotaan, miten tutkimus tehtiin, kartta Foreign Policy.

Positiivisen Suomi-kuvan etsijöille: kirja 100 sosiaalista keksintöä Suomesta. Toim. Ilkka Taipale.

PS. Huomasin, että tämä olikin aika vanha juttu, viime vuoden lumia. Mielenkiintoista silti, ja kai joku muukin missasi uutisen aikoinaan.

 

Vampira on poissa

Lepakot ovat lentäneet kellotornista, Maila Nurmi on kuollut. Suomalaissyntyinen näyttelijätär nukkui pois 86 vuoden iässä. Nurmen tunnetuin rooli oliVampira, television kauhuelokuvien pelottavan seksikäs esittelijä. Vampira Shown (1954-55) emäntä oli kaikkien aikojen ensimmäinen horror host. Nurmi loi itse erikoisen Vampira -hahmonsa, ja nousi sen kautta nopeasti kulttimaineeseen. Ampiaisvyötäröisen kaunottaren tyylissä oli kauhuglamouria ja pin upia. Hän oli kaikkien fennogoottien esiäiti. Vampira nähtiin myös Ed Woodin elokuvassa Plan 9 From Outer Space, jota kutsutaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elämää surkeammasta ohjaajasta ja hänen kavereistaan kertova leffa Ed Wood (1994) toi Vampiran nuorempien katsojien (kuten minun) tietoisuuteen.

Yläasteen kuvaamataidon opettajani sanoi, ettei maailmalla kannata leveillä suomalaisilla kuuluisuuksilla, taiteilijoilla tai suurilla säveltäjillä. Ulkomailla tiedetään vain sellaiset kulttityypit kuin Vampira ja Tom of Finland. Tämä oli ennen HIMmejä ja Nightwisheja, nyt tilanne on muuttunut. Vai onko? Suomesta tunnetaan yhä erityisesti alakulttuurien ilmiöitä, kuten hevibändejä. Marokossa ei tiedetä Suomesta paljon mitään, mutta Lordi (toinen itse luotu kauhuhahmo) pääsi marokkolaiseen lehteen vuonna 2006. Lordin viisuvoittoa pidettiin esimerkkinä eurooppalaisen nuorison surkeasta sivistystasosta.

Juttelin erään hevarin kanssa pariisilaisissa goottibileissä keväällä 2004. Kävi ilmi, että hevari oli asunut kaksi kuukautta Suomessa ja diggasi Children of Bodomia. Kysyin tunsiko hän Bodom-järven murhien tarinan. ”Joo”, hevari vastasi. ”Tiesitkö, että Bodom-järven murhaaja on saatu kiinni?” hän kysyi. Järkytyin. Pahinta oli, että kuulin oman maani tärkeästä tapahtumasta joltain ranskalaiselta tyypiltä. Myöhemmin kävi tietysti ilmi, että kyseessä oli vain pidätys, ja väärä hälytys. Mutta silti, tuo pariisilainen kundi tunsi Suomen asiat minua paremmin.

Lepää rauhassa, Maila Nurmi. Juon Bloody Maryn sinun kunniaksesi. Ja yritän ahtautua kireävyötäröiseen mekkooni seuraavan kerran kun menen klubille. Elämässä täytyy olla tavoitteita. Kuka tietää, ehkä Vampira vielä nousee haudastaan.♥

Vampira -linkkejä: Cult Sirens. Helsingin Sanomien kuvassa näkyy hyvin Maila Nurmen käsittämättömän kurvikas siluetti. Pharyngula kirjoittaa blogissaan Vampiran kuolemasta. Tsekatkaa myös lukijoiden kommentit.

Kuoleman MySpace

Minne ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen? No MyDeathSpaceen tietenkin. Saa nähdä, milloin saadaan DeathFacebook. Tai FaceDeathbook.

MyDeathSpacessa on linkit vainajien MySpace -sivuille. Jos kaipaatte sairaita nettikokemuksia niin voitte mennä lukemaan kuolleiden seinille jätettyjä viestejä. Menin itse, nyt hävettää. Antaa tuntemattomien levätä rauhassa.

Mtäh! Eikö kuolema olekaan söpö goottityttö?

kuva: Kaspardus

Tervetuloa vuoteen 2008

Vietin hauskan uudenvuodenaaton kotibileissä Vallilassa. Teemana oli Millennium, ja biletimme vuosituhannen vaihteen hittien tahtiin. Silloiset ärsyttävät renkutukset ovat muutamassa vuodessa muuttuneet kaivatuiksi nostalgiabiiseiksi.

Jouluvisiitillä vanhempieni luona katselin äitini kanssa hänen lempparivideoitaan YouTubesta. Äitini musiikkimaku on pysynyt samana 40 vuotta. Hän muisti ketä aikoinaan piti Hollies-bändin jäsenistä komeimpana ja kuka hänen ystävistään toi Marianne Faithfullin ”Little Bird”-singlelevyn Lontoosta.

The New York Timesin nettisivuilla on hyvä kuvakavalkadi vuodenvaihteen juhlinnasta eri puolilta maailmaa. Lempparini on kuva lumessa leikkivästä lapsesta Moskovan punaiselta torilta. Onko lapsen kädessä tähtisadetikku?

Kaikkialla uusi vuosi ei ole antanut aihetta juhlaan. Pakistanilaisen oppositiojohtajan Benazir Bhutton murha järkytti mutta ei yllättänyt. Bhutto oli jo selvinnyt 120 ihmistä tappaneesta attentaatista, ja Pakistanin poliittinen tilanne on pitkään ollut todella pelottava.

Selailin jokin aika sitten erästä International Herald Tribune -lehden numeroa. Ensin tuli vastaan Pakistanista kertova uutinen. En muista tarkalleen mitä uutisessa kerrottiin, mutta se sai minut huolestumaan. Jonkin verran. Sitten käänsin sivuja, ja sain eteeni artikkelin Hollywood-käsikirjoittajien lakosta. Artikkelissa sanottiin, että jos lakko jatkuu, niin Lostin seuraava tuotantokausi jää vain kahdeksan jakson mittaiseksi. Kamalaa! eihän tällaista voi tapahtua, ajattelin hädissäni. Sitten alkoi hävettää. Pakistanin kansan ahdinko herätti minussa paljon vähemmän ahdistusta kuin fiktiivisen sarjan kohtalo. Olen huono ihminen, ja todella huono aikuinen.

Puhuin eilen kahvilassa kaveripariskunnan kanssa siitä, kuinka uutiset ulkomailta järkyttävät enemmän jos on jokin side maahan. Kaverini kertoi seuraavansa Kenian tapahtumia tarkemmin kuin muiden Afrikan maiden. Hän on ollut maassa opintomatkalla, tuntee kulttuuria ja osaa kieltä. Omiin korviini tai silmiini kantautuu harvoin tietoja Keniasta. Mutta tänään katselin kuvasarjaa Kenian vaaleja seuranneista mellakoista edellä mainituilla New York Timesin sivuilla. Väkivalta on vaatinut jo 300 ihmisen hengen. Ainakin 50 kirkkoon paennutta kuoli väkijoukon sytytettyä rakennuksen palamaan.

Jäin ihmettelemään, kuinka valokuvaajat ovat päässeet ottamaan väkivaltaisia mellakkakuvia , läheltäkin. Onko heillä joku supermetodi? Ja kuinka he uskaltavat? Ylittääkö heidän ammattietiikkansa (tai kunnianhimonsa) itsesuojeluvaiston?

Surullisimmassa kuvassa 80-vuotias nainen kantaa kissaa. Naisen talo poltettiin ja kissa oli ainoa omaisuus, jonka hän pystyi pelastamaan.

Tervetuloa vuoteen 2008. Ihminen on ennallaan.

Tsekkaa myös:

• Fora.tv : Benazir Bhutto puhuu ja vastaa kysymyksiin (englanniksi) New Yorkissa Council of Foreign Relationsin tilaisuudessa elokuussa 2007.