Mad Men: tyylikäs ja moraaliton 1960-luku

30 10 2008

Mad Men kuuluu niihin tv-sarjoihin, joissa hiljaisetkin hetket lumoavat. Katsoja jää miettimään, mitä komean ja salaperäisen Don Draperin päässä liikkuu kun hän tuijottaa kärsivänä eteensä. Mitä Donin vaimo Betsy haikailee sytyttäessään tupakan esikaupungin unelmakodissa. Miksi mainostoimiston miehet pälyilevät toisiaan kuin haukat. Miksi naiset itkevät vessassa.

Eletään 1960-luvun alkua. Don on newyorkilaisen mainostoimiston Sterling & Cooperin suunnittelupäällikkö. Hänellä on kuvankaunis vaimo, pari lasta, talo esikaupunkialueella, mod conien ihmemaassa. Lama-ajan lapsuuden jälkeen hän on löytänyt itsensä kasvukauden voittajana -jolla on salaisuus.

Mad Menin luoja Matthew Weiner käsikirjoitti edesmennyttä kultasarjaa Sopranosia. Sattumaa tai ei, kumpikin sarja rakentuu itsekeskeisen alfauroksen ympärille. Don Draper on huomattavasti sympaattisempi hahmo kuin mafioso Tony Soprano, mutta ei mikään pulmunen. Don pettää vaimoaan ja kohtelee tätä alentuvasti. Hän on päässyt asemaansa polttamalla sillat takanaan, karttelemalla vastuuta. Mies on amerikkalaista unelmaa puhtaimmillaan. Kun julkisivu on täydellinen, kukaan ei kysele, mitä sen takaa pilkottaa. Ehkä ei juuri mitään.

Donin tragedia selviää jo ensimmäisessä jaksossa. Nuori nainen tunnustaa, ettei ole koskaan rakastanut, mihin Don vastaa: ” Minunlaiseni miehet keksivät sen, mitä kutsutaan rakkaudeksi  -myydäkseen nailoneita” Don jatkaa kyynistä filosofointiaan: ”Elän kuin vailla huomispäivää….koska sellaista ei ole.”

Don elää kahdessa maailmassa. Kotona odottavat lapset ja vaimo, joka pääsee harvoin hiljaista naapurustoa pidemmälle. Kaunista Betty Draperia ahdistaa jokin, ehkä hänen pieni ja rajoittunut elämänsä, josta Don loistaa poissaolollaan. Ja miksei loistaisi? Manhattanilla kaikki on toisin. Luovaa, jännittävää työtä. Juhlia ja naisia. Donilla on mainostoimistossa paljon valtaa, josta kunnianhimoinen nuori Pete ja hänen kaltaisensa kiipijät mielellään ottaisivat siivun. Mainostoimiston johdossa häärii Roger Sterling, sujuvasanainen hedonisti, jonka olemassaolo pyörii viinan ja seksin ympärillä. Välillä nähdään toinen johtaja Cooper, sukkasillaan tallusteleva republikaani, eksentrinen mutta suoraselkäinen.

Mainostoimistossa on kahden kerroksen väkeä: mainosmiehiä ja sihteereitä, miehiä ja naisia. Sarjan nimestä huolimatta Mad Menin naishahmot ovat vähintään yhtä huolellisesti rakennettuja kuin miehet. Uusi sihteeri Peggy on eräänlainen kakkospäähenkilö. Kaksikymppinen brooklynilaistyttö on pitkään hukassa, mutta oppii vähitellen -ja kantapään kautta.

Mainostoimiston miesten ura etenee kyynärpäätekniikalla ja juonittelemalla, mutta naisten maailma on vielä kauempana reilusta pelistä. Naisille tehokkain tapa edetä yhteiskunnassa käy miesten kautta. Peggy ja Betsy kärsivät heille asetetuista rajoista, mutta kurvikas punapää Joan on systeemin voittaja. Hän tietää, että seksuaalisuus on naisen paras ase, eikä epäröi käyttää sitä hyväkseen. Joan selittää nuorelle Peggylle: ”Jos pelaat korttisi hyvin, asut parin vuoden kuluttua keskustassa. Mutta jos pelaat korttisi todella hyvin…pääset maaseudulle eikä sinun tarvitse koskaan käydä töissä.” Toisaalta Joanille on vain yksi ovi auki, ja sekin vain niin kauan kuin hän on nuori.

Miten aikakausi näkyy Mad Menissä? Ensinnäkin ylöspano on yksityiskohtia myöten mahtava. Varakkaan keskiluokan elämäntyyli pääsee oikeuksiinsa. Betty Draperin leveähelmaiset mekot korostavat hänen kapeaa uumaansa, ja Joanin marilynmaiset kurvit on kiedottu istuviin, mutta peittäviin pukuihin. Mainosmaailma tarjoaa oivat puitteet retroiluun: tupakkaa myydään ilkeistä terveyshuhuista huolimatta, ja mainosmiehet yllättyvät kun huulipunaa käyttävät naiset haluavatkin näyttää yksilöllisiltä. Yleensäkin sarjassa kessutellaan jatkuvasti, ja työpaikalla naukkaillaan konjakkia harva se hetki.

Talouskasvu ja teknologia ovat mullistaneet amerikkalaisen elämäntavan, mutta suuret kulttuuriset muutokset ovat Mad Menin kuvaamana aikana vielä edessä. Sarjan henkilöillä menee hyvin. He äänestävät Nixonia ja ostavat uusia autoja. Donin mielestä Bettylla ei ole aihetta olla onneton, kaiken tavaran keskellä. Don pääsee sentään kurkistamaan vaihtoehtokulttuuriin beatnik-rakastajattarensa kautta. Vähemmistöjen asema nousee esille pienissä yksityiskohdissa: mustia ihmisiä näkyy vain tarjoilijoina ja pikkoloina, juutalaiset bondaavat keskenään. Mainostoimistoon mahtuu yksi kaappihomo, joka deittailee tietysti naisia.

Sukupuolten tiukat roolit ovat tärkeä teema. Nykykatsoja ihmettelee, kun Don Draper puuskahtaa asiakkaalle: minulle eivät naiset tuolla tavoin puhu. Tai kun naisia kiinnostaa vain miesten miellyttäminen. Ei voi kuitenkaan väittää, että Mad Menin naiset olisivat pelkkiä alistujia. Peggy alkaa raivata itselleen tietä työelämässä, Joan viettää villiä sinkkuelämää. Ehkä Betsykin lopulta piristyy ja rohkaistuu.

Mad Men on täynnä hidasta, huolellista tutkiskelua, hienoja henkilökuvia. Loistavaa dialogia ja sen arvoista näyttelemistä. Kannattaa ehdottomasti tsekata.

Linkit:

Men’s Voguen sivuilla Mad Men-artikkeli, jossa kirjoittaja tekee teräviä huomioita suosikkisarjastaan ja kertoo pari hauskaa, omakohtaista kokemusta siitä, mitä aikakauden seksikkäät näyttelijättäret merkitsivät murrosikäiselle pojalle.





True Blood. Kuuma yö, terävät hampaat

7 10 2008

Louisianaan sijoittuva vampyyrisarja True Blood leikkii kuolemanpelolla ja -kaipuulla kepeämmin kuin sen luojan Allan Ballin edellinen menestyssarja Mullan alla. Aihepiiriltään ja toteutukseltaan True Blood on täysin omanlaisensa, mutta tasonsa puolesta se ei valitettavasti yllä niihin tv-glorian sfääreihin joissa Mullan alla huippuaikoinaan vaikutti.  Sarjassa on kuitenkin paljon lupaavaa, seksiä, murhamysteerejä ja Syvän etelän eksotiikkaa. Ei ihme että televisioyhtiö HBO tilasi siitä toisen tuotantokauden jo parin jakson perusteella.

True Bloodissa on kaiken lisäksi maailman parhaat alkutekstit.

Jace Everettin häpeilemätön, riivaava biisi. Klaanilapsia, vanhan maailman hihhuleita, strippareita ja kaljamahaisia äijiä. Syntistä seksiä, mätänevää lihaa, verta ja suota. Melkein kuin Poppy Z. Briten New Orleansiin sijoittuvissa kauhukirjoissa. (Kannibaalinekrofiilit vain puuttuvat. Kai kaapelikanavillakin on rajansa.)

Itse asiassa True Blood perustuu Charlaine Harrisin romaaneihin ja meininki on ensijaksojen perusteella vähemmän raflaavaa kuin introssa. Ihmisten joukossa elää toinen laji, vampyyrit. Synteettisen veren keksimisen myötä vampyyrit ovat uskaltautuneet ”ulos arkuistaan”. True Bloodin yhteiskunnalliset allegoriat on väännetty rautalangasta, vähän niin kuin Bryan Singerin X-Men-leffoissa, joita yhdistää vampyyrisarjaan myös pääosaa näyttelevä Anna Paquin.

Pirtsakka tarjoilijatar Sookie (Paquin) on yhtä aikaa kokenut ja viaton. Nuoren naisen outo kyky kuulla muiden ihmisten ajatuksia on pilannut hänen jokaisen seurusteluyrityksensä. Eräänä päivänä Sookien työpaikalle ravintolaan saapuu komea vampyyri Bill. Muut katsovat vierasta kieroon, mutta Sookie on haltioissaan. Hän lähtee arvoituksellisen olennon kanssa treffeille, yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Samaan aikaan kaupunkia koettelee raakojen murhien aalto. Vampyyreista viehättyneitä naisia ja vampyyrien vihollisia löytyy kuolleena. Ilmapiiri kahden lajin välillä kiristyy.

Parasta True Bloodissa on rempseän seksikäs tapa kuvata työväenluokan ihmisiä. Nuoret tarjoilijat puhuvat leveällä murteella, pyörittävät lanteitaan kuumassa yössä, flirttailevat ja naivat. Ihan sitä katsoessakin tulee hiki. Sookien räväkkä kaveri Tara ja seksimaanikkoveli Jason kuuluvat hauskimpiin hahmoihin, ja heidän välilleen näyttää versovan romanssintynkääkin. Sen sijaan Sookien ja vampyyri Billin haparoiva Kaunotar ja hirviö -kuvio panee haukottelemaan. Bill on melankolinen sielu, ulkopuolinen mutta ritarillinen. Näitähän löytyy, klassikoista ja kioskikirjoista. Toivottavasti vampyyrin persoonaa kehitetään tulevissa jaksoissa, vaikka takaumien ja toiseuden kokemusten kautta. Billin ylipitkä elämä nivoutuu yllättävän hyvin yhteen alueen traumaattisen historian kanssa, ja Sookien näkijän kyvyt tuovat pikantin lisänsä ravintolatyöntekijöiden ihmissuhdesekoiluihin.

Pilottijaksossa on pari maininnan arvoista kohtausta. Musta kauppa-apulainen Tara lukee Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousua (kaikista paikoista juuri hurrikaani Katrinan tuhoamassa Louisianassa) ja vetää sen jälkeen kilarit ärsyttävälle asiakkaalle. Kuin asiakaspalvelijan päiväunista. Toisessa mahtikohtauksessa homokokki käy vaginadialogia estottomasti vitsailevien tarjoilijattarien kanssa.

Canal+ True Blood. Suomen tv-ensi-ilta 22.10.





Mitä olen oppinut televisiosta

23 07 2008

Jotkut väittävät, ettei tv-sarjoja seuraamalla opi yhtään mitään. Pitäisi muka lukea kirjoja sun muuta kukkudaijaa. Höpö höpö, minä ainakin olen oppinut amerikkalaisista sarjoista kaikenlaisia tärkeitä elämäntaitoja.

1. Kuinka pelastaa maailma (ja cheerleader)

Opettele lentämään, muuttumaan näkymättömäksi, lukemaan ajatuksia, tai taivuttamaan aika-avaruutta. Mutta jos olet tavis niin unohda maailman pelastaminen ja muut hippiluuserien unelmat. (lähde: Heroes)

2. Kuinka tehdä lääketieteellinen diagnoosi

Murtaudu potilaan kotiin ja pengo hänen tavaroitaan. Se ei ikinä ole lupus, elikkä punahukka! (lähde: House)

Tämännäköinen olet sisäpuolelta, kultaseni!

3. Kuinka käyttäytyä sairaalassa

Älä kurki komeroihin, paitsi jos haluat yllättää kiimaiset lääkärit tositoimissa. Hei, ehkä saat kuvattua videon ja tienattua muutaman euron amatööripornolla. (lähde: Greyn anatomia)

4. Kuinka selviytyä ”autiolla” saarella

Opettele kalastamaan, metsästämään, kiipeämään puihin, tekemään solmuja, tekemään tuli, tunnistamaan kasvit, juoksemaan, ampumaan, väistelemään luoteja, tappamaan ihminen jaloillasi, käsittelemään räjähteitä, kutsumaan savuhirviöitä, näkemään näkyjä, löytämään liikkuvia mökkejä, matkustamaan ajassa, kiduttamaan, valehtelemaan, juonittelemaan ja uskomaan ihmeisiin. Ja muista, että yhdessä elää, yksin kuolee, eikä kukaan sano sinulle mitä et voi tehdä! (lähde: Lost)

Niksi-TV: vaaran uhatessa voit piilottaa saaresi toiseen aikaan ja paikkaan. Käännät vain jäistä dharmachakraa ja puff! sinne meni.

5. Kuinka tulla toimeen perheenjäsenten kanssa

Vetäkää parin viikon välein reippaat ryhmäkännit sisarusten kesken. Vähät siitä vaikka pikkuveljellä olisi päihdeongelma. Ja vähät siskon miehen presidenttiehdokkuudesta, eiväthän ne yksityiselämän mokat yleensä USA:n politiikassa paljoa paina. (lähde: Brothers and Sisters eli Perhesiteet)

6. Kuinka saada kaunis kotiorja ja useita rakastajattaria

Synny mieheksi tarpeeksi varhaisella 1900-luvulla, jotta ehdit aikuistua ennen kaikkea kirottua tasa-arvohömpötystä. Huom! Muista syntyä etnisen enemmistön heteroseksuaaliseksi edustajaksi, muuten kaduttaa. (lähde: Mad Men)

Halleluja! Sillä on tissit mutta silti se osaa ajatella.

Ihme 1960-luvun mainostoimistossa: sillä on tissit, mutta se osaa ajatella! Halleluja!

7. Kuinka murtautua ulos vankilasta

No duh, suunnittelet tietysti itse sen vankilan ja tatuoit pohjapiirroksen kroppaasi. Tässä puuhassa pitää olla hyvä iho, sillä jokainen finni tai pisama saattaa johtaa karkulaisen harhaan. (Pako)

Tai viettelet opportunistisen kusipäävartijan, joka auttaa sinut pakoon saattaakseen esimiehensä pulaan. (Bad Girls)

Tai sitten pakenet ovelasti jalat edellä. Sinut murhataan, vaikkapa viiltämällä, ristiinnaulitsemalla, tukehduttamalla tai syöttämällä jauhettua lasia. Soon moro, bitches. (Kylmä rinki eli Oz)

8. Kuinka menestyä kotirouvana

Opettele laittamaan taivaallista ruokaa, pitämään koti putipuhtaana ja piha sipisiistinä, miehesi tiukasti talutushihnassa (vaikka muille republikaanirouville väittäisitkin hänen olevan perheenne pää), alaikäinen rakastajasi aina ulottuvillasi, lapset Herran nuhteessa (tai kadulla huoraamassa) ja kotikulmillesi haudatut ruumiit jämptisti kuuden sylen syvyydessä. Käy tiuhaan kirkossa, kutsuilla, ja psykiatrin vastaanotolla. (Lähde: Täydelliset naiset eli Despis)

Älä turhia stressaa kun hautaat ruumista Wisteria Lanelle. Vaikka raato löydettäisiin niin poliisi ei pysty rikosta ratkaisemaan. Mutta naapurisi pystyvät, joten alapas bondaamaan noiden hemaisevien, häiriintyneiden daamien kanssa.

Niksi-TV: Älä turhia stressaa kun hautaat ruumista Wisteria Lanelle. Vaikka raato löydettäisiin niin poliisi ei pysty rikosta ratkaisemaan. Mutta naapurisi pystyvät, joten ryhdypäs bondaamaan hemaisevien nuuskijadaamien kanssa.





Vampira on poissa

13 01 2008

Lepakot ovat lentäneet kellotornista, Maila Nurmi on kuollut. Suomalaissyntyinen näyttelijätär nukkui pois 86 vuoden iässä. Nurmen tunnetuin rooli oliVampira, television kauhuelokuvien pelottavan seksikäs esittelijä. Vampira Shown (1954-55) emäntä oli kaikkien aikojen ensimmäinen horror host. Nurmi loi itse erikoisen Vampira -hahmonsa, ja nousi sen kautta nopeasti kulttimaineeseen. Ampiaisvyötäröisen kaunottaren tyylissä oli kauhuglamouria ja pin upia. Hän oli kaikkien fennogoottien esiäiti. Vampira nähtiin myös Ed Woodin elokuvassa Plan 9 From Outer Space, jota kutsutaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elämää surkeammasta ohjaajasta ja hänen kavereistaan kertova leffa Ed Wood (1994) toi Vampiran nuorempien katsojien (kuten minun) tietoisuuteen.

vampira.jpg

Yläasteen kuvaamataidon opettajani sanoi, ettei maailmalla kannata leveillä suomalaisilla kuuluisuuksilla, taiteilijoilla tai suurilla säveltäjillä. Ulkomailla tiedetään vain sellaiset kulttityypit kuin Vampira ja Tom of Finland. Tämä oli ennen HIMmejä ja Nightwisheja, nyt tilanne on muuttunut. Vai onko? Suomesta tunnetaan yhä erityisesti alakulttuurien ilmiöitä, kuten hevibändejä. Marokossa ei tiedetä Suomesta paljon mitään, mutta Lordi (toinen itse luotu kauhuhahmo) pääsi marokkolaiseen lehteen vuonna 2006. Lordin viisuvoittoa pidettiin esimerkkinä eurooppalaisen nuorison surkeasta sivistystasosta.

Juttelin erään hevarin kanssa pariisilaisissa goottibileissä keväällä 2004. Kävi ilmi, että hevari oli asunut kaksi kuukautta Suomessa ja diggasi Children of Bodomia. Kysyin tunsiko hän Bodom-järven murhien tarinan. ”Joo”, hevari vastasi. ”Tiesitkö, että Bodom-järven murhaaja on saatu kiinni?” hän kysyi. Järkytyin. Pahinta oli, että kuulin oman maani tärkeästä tapahtumasta joltain ranskalaiselta tyypiltä. Myöhemmin kävi tietysti ilmi, että kyseessä oli vain pidätys, ja väärä hälytys. Mutta silti, tuo pariisilainen kundi tunsi Suomen asiat minua paremmin.

Lepää rauhassa, Maila Nurmi. Juon Bloody Maryn sinun kunniaksesi. Ja yritän ahtautua kireävyötäröiseen mekkooni seuraavan kerran kun menen klubille. Elämässä täytyy olla tavoitteita. Kuka tietää, ehkä Vampira vielä nousee haudastaan.♥

Vampira -linkkejä: Cult Sirens. Helsingin Sanomien kuvassa näkyy hyvin Maila Nurmen käsittämättömän kurvikas siluetti. Pharyngula kirjoittaa blogissaan Vampiran kuolemasta. Tsekatkaa myös lukijoiden kommentit.





Living Lost: jumissa saarella

27 12 2007

J. Wood: Living Lost. Why We’re All Stuck On The Island. Garret County Press, 2007.

J. Wood pitää mainiota Lost-blogia Powell’s Booksin sivuilla.* Hän on erityisen hyvä analysoimaan suositun tv-sarjan viitteitä kirjallisuuteen ja filosofiaan. Jotkut tulkinnoista liikkuvat tukevammin maankamaralla kuin toiset, sillä Wood ottaa pienimmätkin vihjeet vakavasti. Hänen tapansa tarkastella Lostia tuo mieleen sarjan viidakkogurun John Locken, joka uskoo, että kaikella on tarkoitus. Mutta tämä kuuluu asiaan. Lostista löytyy jokaiselle jotakin, ja Wood tulkitsee sarjaa vahvan kulttuurintuntemuksensa kautta.

Woodin kirja Living Lost. Why we’re all stuck on the island on kiehtova mutta valitettavan lyhyt sukellus Lostin maailmaan. Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä käydään läpi sarjan syntyvaiheet, narratiivit, symbolit, vihjeet ja spekulaatiot. Toinen osa on suppeampi ja kytkee Lostin Yhdysvaltojen poliittiseen todellisuuteen. Kolmas osa käsittelee sarjan henkilöhahmoja. Kaltaiselleni intohimoiselle Lost-fanille henkilökuvista löytyy aika vähän mitään uutta. Ne katsojat, joilta on jäänyt osa jaksoista näkemättä ja jotka eivät ole selvillä Lost Experience –alternate reality-pelin kautta saadusta informaatiosta hyötyvät tämänkin osan lukemisesta.

3x05-man-cap901.jpg

Sawyer haaveilee merentakaisesta maailmasta. Kuva: Lost Media

Lost on mysteerisarja, jonka juoni liikkuu usealla aikatasolla. Haaksirikkoisten joukko kohtaa yhä uusia haasteita saarella, jossa mikään ei ole varmaa tai pysyvää. Lost valittiin Time-lehdessä sadan parhaan tv-sarjan joukkoon: sitä kutsuttiin mahtavaksi interaktiiviseksi peliksi. Woodin mukaan Lost vaikuttaa katsojiin toisin kuin television usein pelätään vaikuttavan. Passivoitumisen sijasta katsojat vahtaavat ”easter eggejä”, vertaavat teorioitaan Lost-sivustoilla ja kuuntelevat ääniraitaa erikoistekniikalla ymmärtääkseen ”kuiskauksia”. Esimerkiksi jaksossa ”The Man Behind the Curtain” (Mies taustalla) nähty vilaus salaperäisestä Jacobista jäi useimmilta katsojilta paljain silmin huomaamatta. Onneksi on internet, ja onneksi on YouTube. Lost hyödyntää eri medioita luultavasti enemmän kuin mikään muu tv-sarja.

Living Lost valottaa henkilöiden nimien taustoja: miksi Locke on Locke, miksi Sawyerin oikea nimi on James Ford. Wood kiinnittää huomiota muun muassa henkilöiden vastinpareihin, mustan ja valkoisen symboliikkaan, kirjallisuusviitteisiin, tieteen ja uskon teemoihin. Woodin Lost-GUT (Grand Unified Theory) näyttää pohjautuvan elektromagnetismiin, jota Dharma-projekti tutki. Katsojien Lost-teorioilla on ikävä tapa vanheta, kun uudet jaksot mullistavat käsitystä sarjan luonteesta.

Kirjan kakkososiossa tutkitaan sitä, kuinka sarja heijastaa reaalimaailman uhkia ja haasteita. Sarjan tekijät ovat myöntäneet, että alkuasetelma ammentaa syyskuun yhdennentoista jälkeisestä pelon ilmapiiristä. Samalle lennolle osuneet matkustajat joutuvat luottamaan toisiina vihamielisessä ympäristössä. Wood kirjoittaa kidutuksen problematiikasta sekä lintuinfluenssan ja terroritekojen pelosta. Näitä heijastavat sarjassa kidutuskohtaukset, ”taudin” ja Toisten uhka. Wood päätyy tunnustamaan poliittista väriä: hän on ”reality-based communityn” puolella ja suhtautuu kriittisesti terrorismin vastaisen sodan ylilyönteihin.

Toivon, että J. Wood kirjoittaa uuden Lost-kirjan, kun sarja on päättynyt. Living Lost on faneille suunnatuksi kirjaksi hyvä, mutta sen analyysi on pakostakin puutteellinen. Kirjoittaja on samassa veneessä kuin muutkin Lostin ystävät. Emme tiedä, mistä lempisarjassamme on oikeasti kysymys. Olemme eksyksissä, täysin lost.

costoflivingcap513.jpg

Onko Toisten Juliet hyvä vai paha? Ainakin hän pitää paradokseista. Kuva: Lost Media

Tsekkaa myös:

* Blogi on aika mainio esimerkki siitä, kuinka television avulla voi myydä kirjoja: jokaisen jaksoanalyysin lopussa mainostetaan Lostia inspiroivia opuksia. Tällainen mainonta tuskin toimisi toisin päin. Kirjojen avulla ei kannata myydä televisiota. Printtikulttuuri on hävinnyt videokulttuurille, kuten Susan Jacoby asian ilmaisi.





Tuonpuoleinen televisio

13 11 2007

Nythän on niin, että kuolema on kuuminta hottia telkkarissa. Hautajaistoimiston arkea kuvaava Mullan alla toi kuoleman luontevaksi osaksi perhe-elämää. Täydellisissä naisissa on kuollut kertoja. Sitten oli viikatetytöstä kertova Dead Like Me ja tänä syksynä yhdysvaltalaiseen primetimeen on päässyt sellaisia sarjoja kuin Pushing Daisies, jossa päähenkilö herättää ihmisiä kuolleista ja The Reaper jossa nuori mies toimittaa helvetistä karanneita takaisin yhdeksälle piirille. Elokuvasyksystä löytyy zombeja (28 viikkoa myöhemmin) ja vampyyreja (30Days of Night).

Kuolema on siitä hauska juttu, että sen ympärille voi kehittää sekä realistista kuvausta meitä kaikkia koskettavista kokemuksista että mitä kummallisimpia uskonnollis-mystis-kauhumeininkejä irrationaalista puoltamme viihdyttämään. Pyhäinmiesten päivän, halloweenin ja kekrin kunniaksi (olen pari viikkoa myöhässä, sorde) esittelen teille kuolleina syntyneitä tv-ideoita, tadaa!

1. Zombisaippua: The Dead and the Ugly. Vampyyrikirjailija Anne Rice leipoi aikoinaan kryptojen kauhudraculoista sielukkaita, seksikkäitä antisankareita. Zombit sen sijaan on jätetty aivojensyönnin ja holtittoman lisääntymisen noidankehään. Eikö ketään kiinnosta nähdä zombien goottiromanttisia herkistelyjä? Zombisaippua voisi tarjota kuumia katseita elävien kuolleiden soidinmenoissa, joita vietetään höyryävien aivopatojen äärellä.

2. Noidat ovat päässeet ihan liian vähällä. Harry, Sabrina, ne kolme siskosta. Palauttaaksemme USA:n Salemin takaisin maailmankartalle tarvitsemme noitavainojen aikaan sijoittuvan tv-sarjan. Pääosissa ovat ihmiset, joita epäillään noidiksi. He joutuvat pakenemaan kyläläisten soihtukulkueen raivoa, ja yrittävät samalla selvittää, ketkä heidän joukossaan ovat oikeita noitia. Arthur Millerin näytelmä Noitavaino käsitteli peitellysti USA:n 1950-luvun kommunistivainoja. Me kaikki pelkäämme noitia -sarja voisi luodata Patriot Actin kiroja ja sotkea 9-11-salaliittoteorioiden meininkiä noitamaiseen jännityspläjäykseen.

3. Matomarathon. On nähty Antz ja Ötökän elämää. Nyt tarvitaan ruumismatojen oma show. Uusimmalla animaatiotekniikalla toteutettu ohjelma vetoaa kaikenikäisiin, sillä pitäähän pennuillekin opettaa kuolemasta. Pääosassa pieni kalmanmato Ossi, jota pilkataan koska hänellä on vain viisi jalkaa. Ossi päättää näyttää epäilijöille ja osallistuu vaikeaan ja vaaralliseen Herra Möttösen ruumiiin ympärijuoksuun.

4. Danten matkassa. Fiktiiviseen dokumenttityyliin à la Konttori (mutta vauhdikkaammin) kuvattu matka-ohjelma Helvettiin, Kiirastuleen ja Taivaaseen. Oppaina Jumalaisesta näytelmästä tutut Dante, Vergilius ja Beatrice. Kirjallisesta esikuvastaan sarja poikkeaa hurtilla huumorillaan: kidutuskeinot ovat höperöitä, taivaan ilot naurettavan säälittäviä. Mutta kyseessä on kuitenkin laatusarja, jossa hyödynnetään modernia tekniikkaa tuonpuoleisen kuvauksessa. Renessanssi-ihmiset on korvattu uudemmilla julkkisvainajilla, joiden sijoittaminen hierarkisesti helvetin tai taivaan piireille aiheuttaa paljon kalabaliikkia Television Without Pityssa ja muilla dissaushehkutusareenoilla.

5. The Ultimate Voodoo Championship. Tositv-sarja, jossa kilpailevat noidat, velhot, shamaanit, voodooeukot ja hoodoohemmot. Sarja vaatii katsojilta uskoa yliluonnolliseen, sillä tässä realityssa magian eri koulukuntien (musta, valkoinen, vihreä) edustajat esittelevät loitsujaan erilaisissa haasteissa. Milloin pitää manata kuolleita, milloin keittää lemmenjuomaa. Välillä taiat riistäytyvät käsistä: vainajat riehuvat katsomossa ja vampyyrit purevat juontajia. Sarjan lopussa kaikki paljastuu huijaukseksi, mutta tämä unohtuu osalta katsojista ja kymmenen vuoden 34 % eurooppalaisista uskoo noituuteen. Voitte vain kuvitella mitä luvut ovat muualla.

6. Kuinka Ilmestyskirjan peto kesytetään. Jos luulit, että numero 666 eli pedon merkki on jotain ältsin kamalaa, niin odotas kun näet itse pedon. Sillä on 15 lonkeroa, 8 silmää ja 13 sellaista ruumiinosaa joille ei ole edes nimeä (taas uusinta animaatiotekniikkaa, jesh). Ulokkeiden sekamelska tekee hirviön liikkumisesta yllättävän vaikeaa. Kuinka leipoa pedosta salonkikelpoinen leijona, joka haisee hyvältä ja voi Harmageddonin koittaessa päästä treffeille? Tähän vastaavat viisi trendikästä homomiestä, jotka ovat sivutoimisia katolisia pappeja: he hallitsevat manauksia, jotka eivät karkota paholaista, vaan parantavat sen ulkonäköä. Sanomattakin on selvää, että Vatikaani paheksuu tätä sarjaa, ja kieltää sen esittämisen aina hamaan tuomiopäivään, eli ensi vuoden huhtikuuhun saakka.





Paholainen pukeutuu valkoiseen, säässä kuin säässä

12 09 2007

Pahat tv- ja elokuvahahmot ovat perinteisesti pukeutuneet mustaan ja muihin tummiin väreihin. Joskus nuorempana hämmästelin Addams Family-leffan ilkiönaista, joka totutusta poiketen käytti pastellimekkoja. Tämä oli ennen Anne Rice -vaihettani, mutta tajusin kuitenkin, että omia tyylikäsityksiäni rikkova puvustus oli omiaan Addams Familyn nurinkurisessa maailmassa.

Ruma Betty -sarjan juonittelevalla ja vallanhaluisella muoti-madamella Wilhelmina Slaterilla on usein kokovalkoiset päällään. Sarjan päähenkilö on kiltti mutta tyylitajuton Betty, joten tarinan noidan on tietysti oltava ultratyylikäs. Ja Wilhelmina näyttää upealta valkoisissaan. Arabimaissa valkoinen on vaurauden väri, ja samaa meininkiä olen nähnyt länsimaissakin. Köyhille valkoisen vaatteen ostaminen merkitsee riskinottoa. Sehän sottaantuu heti! Ne jotka sanovat, että musta on tyylikkäin väri ovat väärässä. Musta on alakulttuurien väri, antiväri, joka on luonnollisen kiertokulun kautta päätynyt tyylin huipulle. Musta hoikentaa, se on aina varma valinta. Mikä on itse asiassa vähän tylsää. Musta on suojaväri, valkoinen vaatii käyttäjältään asennetta.

Wilhelmina asuu Manhattanilla, eikä hänen tarvitse koskaan liata käsiään. Kumma kyllä, myös viidakossa pahikset näyttävät suosivan vaaleita sävyjä. Lost-sarjan Toiset eivät ollekaan rääsyläisiä, kuten haaksirikkoiset ja katsojat pitkään luulivat. Toiset asuvat itse asiassa mukavasti omakotitaloissa, ja heidän vaatetuksensa on ”kuin suoraan J. Crew´n luettelosta”, sarjan tekijöitä siteeratakseni. Siisteihin, hieman konservatiivisiin ja usein vaaleisiin vaatteisiin pukeutuvat pahikset Ben ja Juliet näyttävät karanneen jostain paremman väen lähiöstä. Ei ihme että fanit antoivat heidän asuinpaikalleen lempinimen Losteria Lane, Täydellisten naisten Wisteria Lanen mukaan.

Jaksossa Pelastukoon ken voi (näytettiin Nelosella viime torstaina) Benin asuvalinta sai minut nauramaan. Tyyppi asuu trooppisella saarella, jolla sataa usein (aina kun tapahtuu jotain dramaattista), ja hänellä oli päällään valkoiset housut ja valkoiset mokkanahkakengät! Haloo! Olihan sillä vähän merkitystä kohtauksen kannalta, mutta silti. Sarjan kaikki muut epäloogisuudet jäävät tästä jälkeen. Scifisarjan ei tarvitse noudattaa fysiikan lakeja, mutta tilaisuuteen on pukeuduttava sen vaatimalla tavalla. Tämän tiesi kauhujen talossa asuva Morticia Addamskin, jolla oli aina mustat vaatteet ja täydellinen meikki.

Lisäys 23.9: Sekä Ben Linus että Wilhelmina Slater pääsivät CareerBuilderin huonoimpien TV-pomojen listalle. Artikkelissa käsitellään myös kyselytutkimusta aiheesta ”kuka tv-pomo muistuttaa omaa esimiestäsi”. Yleisimpien vastausten joukosta löytyivät Simpsonien Mr. Burns, American Idolin Simon Cowell ja se Officen kauhea pomo. Voi ei.