Ah, mätäkuu. Helsingin Sanomissa (16.8 ) oli juttu pääkaupungin kummitustarinoista, jotka ovat jännittävä osa kaupunkiperinnettä ja linkittyvät historiallisiin tapahtumiin. Mutta meedion haastatteleminen vaikutti yliluonnollisen eksotiikalla pelaamiselta. No, tyylinsä kullakin. Tienaakohan kuolleiden kanssa juttelulla oikein elantonsa?
Artikkelissa kerrottiin yhdestätoista tunnetusta helsinkiläiskummituksesta. Toivon, että niitä on oikeasti enemmän, sillä muuten elämme aaveasioiden kehitysmaassa. Oman kokemukseni mukaan historiaa tihkuva ilmapiiri saattaa laukaista todellisen kummitusjuttujen vyöryn.
Asuin vuosituhannen vaihteessa kahdeksan kuukautta pienessä linnassa Ranskan maaseudulla. Linna oli rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla. Sen omisti kreivitär joka oli vuokrannut paikan vapaaehtoisjärjestölle nimelliseen hintaan. Tarkoitus oli kunnostaa linnasta hiljaista muuttotappiopaikkakuntaa elävöittävä majoitus-ja kulttuuritila.
Me vapaaehtoiset muurasimme, maalasimme ja laatoitimme. Iltaisin joimme halpaa viiniä, kuuntelimme Manu Chaoa ja haaveilimme kaupungeista, niiden kahviloista ja klubeista. Meillä ei ollut autoa ja lähin kylä oli kuuden kilometrin päässä. Busseja kulki aniharvoin.
Monet vapaaehtoisista kokivat linnassa outoja asioita. Ei selittämättömiä, mutta outoja. Espanjalainen Alicia näki nuoren tytön kyyristyneenä sohvan nurkkaan. Ranskalainen Joseph heräsi yöllä siihen että hänen huoneessaan oli joku. Hyytävä viima kosketti pojan poskea. Huumeisiinmenevän Josephin jutut oli helppo sivuuttaa, mutta entäs järkevän Charlotten joka asui huoneessa hänen jälkeensä? Tyttö heräsi ensimmäisenä linnayönään siihen että joku potkaisi häntä. Eikä sängyn reuna ollut lähelläkään. ”Kummitus inhosi minua koska en puhunut ranskaa”, Charlotte arveli. En tiedä kummituksesta mutta osa saksalaisista vapaaehtoisista käyttäytyi brittityttöä kohtaan töykeästi. Hän puhui aluksi vain englantia jota saksalaiset osasivat mutta eivät halunneet Ranskassa käyttää.
Hurjimman tarinan kertoi kreikkalainen Yannis. Hänen huoneeseensa oli kävellyt iäkäs mies joka oli sanonut: ”Olin täällä ennen töissä”. Myöhemmin kävi ilmi, että kukaan muu ei ollut nähnyt miestä. Yannisin huone oli lähellä tornia, linnan vanhinta osaa jota pidettiin yleisesti kummitusalueena. Muutin myöhemmin tähän huoneeseen. Siinä oli ranskalainen parveke ja hyvin tehokas kamiina.
Kuulin kertomuksia myös muualla tapahtuneista omituisista ilmiöistä. Danielle oli ystävineen murtautunut Etelä-Italiassa sijaitsevan kotikaupunkinsa kirkkoon ja harjoittanut jumalanpilkkaa. Hän ei suostunut kertomaan aktista tarkemmin. Seuraavana päivänä kirkon Neitsyt Maria-patsas oli itkenyt verta. Charlotte kertoi nähneensä pienenä Englannissa joukon lapsia, jotka olivat leikkineet ringa ringa rosesia. Kun Charlotte oli mennyt leikkiin mukaan, muut lapset olivat haihtuneet ilmaan. Leikki on joskus liitetty mustan surmaan aikaan, minkä vuoksi kysyin olivatko lapset näyttäneet sairailta. Mutta Charlotte oli ollut liian nuori muistaakseen yksityiskohtia.
Pelkäsin kokevani jotain, ihan mitä tahansa. Joskus jätin valot yöksi palamaan. Mitään ei tapahtunut. Kerran vierailimme läheisen kaupungin vanhassa vankityrmässä. Saksalaismiehityksen aikaan sinne oli vangittu vastarintaliikkeen jäseniä. Meille näytettiin huone, jossa oli pidetty kymmeniä poliittisia vankeja yhtä aikaa. Katossa oli reikä jonka kautta vangit kuulivat toveriensa huudot yläpuolella olevasta kidutushuoneesta. Opas ei kertonut kummitustarinoita. Eikö kidutetuilla ja murhatuilla olisi ollut hyvä syy kummitteluun?
Linnassa lapsuutensa kesät viettänyt kreivitär kertoi minulle paikan vaiheista. Entisaikaan kaikki linnan ympärysmaat olivat kuuluneet hänen suvulleen. Kreivitär käytti miehensä sukunimeä, koska ei arvostanut aatelistitteliään. Hän oli sosialistipuolueen aktiivijäsen. Paikkakuntalaiset olivat perinteisesti olleet maalaisväestöksi poikkeuksellisen vasemmistolaisia. Tämä selittyi ehkä sillä, että alueella oli aikaisemmin ollut tuottoisa hiilikaivos. Siihen aikaan kylässä oli asunut kuusi kertaa enemmän ihmisiä, jos oikein muistan. Suvun historiasta oli kirjoitettu kiehtova kirja, jota lueskelin huoneeni rauhassa. Minun oli helppo ymmärtää miestä joka jätti perheensä syrjäisen linnan ja muutti Pariisin Montmartrelle, taiteilijoiden keskuuteen. Samastuin myös sukuun naituun naiseen joka koki maaseudun eristyneisyyden avioliittonsa vaikeimmaksi koettelemukseksi.
Kysyin kreivittäreltä, oliko hän nähnyt linnassa kummituksia. Harmaatukkainen nainen hymyili. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään. Oli toki luonnollista, että erikoisessa paikassa asuvat nuoret näkivät ja kokivat kaikenlaista, mutta suvussa ei liikkunut kummitustarinoita. Linnan entisille asukkaille paikka oli ollut koti, ei kiehtovan pelottava vanha linna. Kaikki siellä eläneet olivat kokeneet luonnollisen kuoleman.