Mad Men: tyylikäs ja moraaliton 1960-luku

30 10 2008

Mad Men kuuluu niihin tv-sarjoihin, joissa hiljaisetkin hetket lumoavat. Katsoja jää miettimään, mitä komean ja salaperäisen Don Draperin päässä liikkuu kun hän tuijottaa kärsivänä eteensä. Mitä Donin vaimo Betsy haikailee sytyttäessään tupakan esikaupungin unelmakodissa. Miksi mainostoimiston miehet pälyilevät toisiaan kuin haukat. Miksi naiset itkevät vessassa.

Eletään 1960-luvun alkua. Don on newyorkilaisen mainostoimiston Sterling & Cooperin suunnittelupäällikkö. Hänellä on kuvankaunis vaimo, pari lasta, talo esikaupunkialueella, mod conien ihmemaassa. Lama-ajan lapsuuden jälkeen hän on löytänyt itsensä kasvukauden voittajana -jolla on salaisuus.

Mad Menin luoja Matthew Weiner käsikirjoitti edesmennyttä kultasarjaa Sopranosia. Sattumaa tai ei, kumpikin sarja rakentuu itsekeskeisen alfauroksen ympärille. Don Draper on huomattavasti sympaattisempi hahmo kuin mafioso Tony Soprano, mutta ei mikään pulmunen. Don pettää vaimoaan ja kohtelee tätä alentuvasti. Hän on päässyt asemaansa polttamalla sillat takanaan, karttelemalla vastuuta. Mies on amerikkalaista unelmaa puhtaimmillaan. Kun julkisivu on täydellinen, kukaan ei kysele, mitä sen takaa pilkottaa. Ehkä ei juuri mitään.

Donin tragedia selviää jo ensimmäisessä jaksossa. Nuori nainen tunnustaa, ettei ole koskaan rakastanut, mihin Don vastaa: ” Minunlaiseni miehet keksivät sen, mitä kutsutaan rakkaudeksi  -myydäkseen nailoneita” Don jatkaa kyynistä filosofointiaan: ”Elän kuin vailla huomispäivää….koska sellaista ei ole.”

Don elää kahdessa maailmassa. Kotona odottavat lapset ja vaimo, joka pääsee harvoin hiljaista naapurustoa pidemmälle. Kaunista Betty Draperia ahdistaa jokin, ehkä hänen pieni ja rajoittunut elämänsä, josta Don loistaa poissaolollaan. Ja miksei loistaisi? Manhattanilla kaikki on toisin. Luovaa, jännittävää työtä. Juhlia ja naisia. Donilla on mainostoimistossa paljon valtaa, josta kunnianhimoinen nuori Pete ja hänen kaltaisensa kiipijät mielellään ottaisivat siivun. Mainostoimiston johdossa häärii Roger Sterling, sujuvasanainen hedonisti, jonka olemassaolo pyörii viinan ja seksin ympärillä. Välillä nähdään toinen johtaja Cooper, sukkasillaan tallusteleva republikaani, eksentrinen mutta suoraselkäinen.

Mainostoimistossa on kahden kerroksen väkeä: mainosmiehiä ja sihteereitä, miehiä ja naisia. Sarjan nimestä huolimatta Mad Menin naishahmot ovat vähintään yhtä huolellisesti rakennettuja kuin miehet. Uusi sihteeri Peggy on eräänlainen kakkospäähenkilö. Kaksikymppinen brooklynilaistyttö on pitkään hukassa, mutta oppii vähitellen -ja kantapään kautta.

Mainostoimiston miesten ura etenee kyynärpäätekniikalla ja juonittelemalla, mutta naisten maailma on vielä kauempana reilusta pelistä. Naisille tehokkain tapa edetä yhteiskunnassa käy miesten kautta. Peggy ja Betsy kärsivät heille asetetuista rajoista, mutta kurvikas punapää Joan on systeemin voittaja. Hän tietää, että seksuaalisuus on naisen paras ase, eikä epäröi käyttää sitä hyväkseen. Joan selittää nuorelle Peggylle: ”Jos pelaat korttisi hyvin, asut parin vuoden kuluttua keskustassa. Mutta jos pelaat korttisi todella hyvin…pääset maaseudulle eikä sinun tarvitse koskaan käydä töissä.” Toisaalta Joanille on vain yksi ovi auki, ja sekin vain niin kauan kuin hän on nuori.

Miten aikakausi näkyy Mad Menissä? Ensinnäkin ylöspano on yksityiskohtia myöten mahtava. Varakkaan keskiluokan elämäntyyli pääsee oikeuksiinsa. Betty Draperin leveähelmaiset mekot korostavat hänen kapeaa uumaansa, ja Joanin marilynmaiset kurvit on kiedottu istuviin, mutta peittäviin pukuihin. Mainosmaailma tarjoaa oivat puitteet retroiluun: tupakkaa myydään ilkeistä terveyshuhuista huolimatta, ja mainosmiehet yllättyvät kun huulipunaa käyttävät naiset haluavatkin näyttää yksilöllisiltä. Yleensäkin sarjassa kessutellaan jatkuvasti, ja työpaikalla naukkaillaan konjakkia harva se hetki.

Talouskasvu ja teknologia ovat mullistaneet amerikkalaisen elämäntavan, mutta suuret kulttuuriset muutokset ovat Mad Menin kuvaamana aikana vielä edessä. Sarjan henkilöillä menee hyvin. He äänestävät Nixonia ja ostavat uusia autoja. Donin mielestä Bettylla ei ole aihetta olla onneton, kaiken tavaran keskellä. Don pääsee sentään kurkistamaan vaihtoehtokulttuuriin beatnik-rakastajattarensa kautta. Vähemmistöjen asema nousee esille pienissä yksityiskohdissa: mustia ihmisiä näkyy vain tarjoilijoina ja pikkoloina, juutalaiset bondaavat keskenään. Mainostoimistoon mahtuu yksi kaappihomo, joka deittailee tietysti naisia.

Sukupuolten tiukat roolit ovat tärkeä teema. Nykykatsoja ihmettelee, kun Don Draper puuskahtaa asiakkaalle: minulle eivät naiset tuolla tavoin puhu. Tai kun naisia kiinnostaa vain miesten miellyttäminen. Ei voi kuitenkaan väittää, että Mad Menin naiset olisivat pelkkiä alistujia. Peggy alkaa raivata itselleen tietä työelämässä, Joan viettää villiä sinkkuelämää. Ehkä Betsykin lopulta piristyy ja rohkaistuu.

Mad Men on täynnä hidasta, huolellista tutkiskelua, hienoja henkilökuvia. Loistavaa dialogia ja sen arvoista näyttelemistä. Kannattaa ehdottomasti tsekata.

Linkit:

Men’s Voguen sivuilla Mad Men-artikkeli, jossa kirjoittaja tekee teräviä huomioita suosikkisarjastaan ja kertoo pari hauskaa, omakohtaista kokemusta siitä, mitä aikakauden seksikkäät näyttelijättäret merkitsivät murrosikäiselle pojalle.

Mainokset




Sukkahousut ovat syntiä

26 10 2008

Elämme aikaa, jolloin ihmisen teknisellä luovuudella ei tunnu olevan rajoja. On avaruusluotaimet, nanorobotit, www, MRI, GPS, LHC, ties mitä. Mutta sukkahousujen kohdalla tekniikka pettää. Kauniit ohuet sukkahousut menevät rikki hujauksessa. Ensimmäisellä, toisella, viimeistään kolmannella kerralla. Tämä on kai tarkoituskin. Spend, baby, spend! Joskus ne penteleet saavat silmäpaon jo jalkaanlaittovaiheessa. Useampien denierien arkisukkahousut kestävät pidempään, mutta melko pian nekin pettävät käyttäjänsä. Ja taas pitää ostaa uusia. Mitä haaskausta.

Periaatteessa sukkahousut voisi parsia, ja olen tätä luppoaikoinani joskus harrastanutkin. Isoäitini järjesti sukkahousunparsijaisia jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin 1950-luvulla. Minä en ole hyvä ompelija, enkä tarpeeksi viitseliäs parsimaan loputtomia silmäpakoja. Vietän iltani mieluummin katsellen videoita, kirjoittaen blogia.

Sukkahousupula ajoi minut shoppailemaan Kampin keskukseen, joka on kätevästi metroreitin varrella. Tavallisia sukkiksia oli vaikea löytää; vaatekaupoissa oli vain hienoja ja kalliita merkkejä, jos niitäkään.  Harhailin ympäri kauppakeskusta, sen kalseita lattioita ja liukuportaita, kuunnellen mp3:llani tarinoita lohista, ampiaisista ja jumalattomasta luonnosta. Lopulta löysin Vero Modan myyjän avustamana sukkahoususeinustan. Ostin kahdet perusmustat.

Vasta töihin lähtiessä avasin paketin ja aloin vetää sukkiksia jalkaan. Mutta voi persaus, ne olivatkin trikoot! Täysin samannäköisessä pakkauksessa kuin sukkahousut. Kiireessä laitoin jalkaani trikoot ja nilkkasukat. Näytin tältä:

Työpaikalla joku sanoi: kieltämättä aika erikoinen valinta. Olen sijainen, joten who cares.

Ihmettelen nykymuotia, joka asettaa trikoot sukkahousujen rinnalle. Onhan trikoissakin puolensa, mutta ne ovat kuitenkin alempaa kastia kuin sukkahousut. Ainakin ohuet trikoot. Puuvillaiset ovat itse asiassa hyvin kestäviä, mutta sopivat aika harvan hameen kanssa. Tilitin sukkahousuongelmiani (on mulla jutut) trikoita käyttävälle kaverille Helsinki Biennalen avajaisissa. Hän lausui suuren totuuden: sukkiksista voi leikata trikoot, mutta trikoista ei mitenkään saa sukkiksia. Paitsi fuskaamalla, kuten myöhemmin huomasin, eli venyttämällä trikoon lahjetta sukkien yli.

Näyttää paremmalta kuin edellinen kuva, vai? Olokin oli lämpimämpi.

Sukkahousut voi tietysti vaihtaa kunnon housuihin: farkkuihin, khakeihin sun muihin. Suomalaiset miehet käyttävät melkein aina housuja. Eivätkö he ikinä pitkästy? Toinen vaihtoehto olisi muuttaa lämpimään maahan jossa voi aina olla paljain säärin. Mutta sitten pitäisi löytää töitä, opetella kieltä, totuttautua kulttuuriin. Vaivalloista triviaaleihin sukkahousupulmiin verrattuna.

Kannattaa muistaa, että nailonsukkahousut – kuten monet muutkin nykyvaatteet – ovat syntiä (3. Moos. 19:19).

Ja rikoo on riskillä ruma (Mikko Alatalo).

Linkki 1: Johanna Sumuvuori pohtii sukkahousuja Vihreän langan Vuosi ilman muotia -blogissa. ”Koska en enää omista yksiäkään ehjiä sukkahousuja, joudun varmaankin antamaan periksi ja ostamaan muutaman parin. ” Tuttu tunne. Sumuvuori mainitsee puuvillasukkahousut. Ne sopivat talveen, mutta eivät juhliin.

Linkki 2: Brainstorm: Sukkahousut: piileekö perustuotteessa potentiaalia? Hyviä pointteja, ja tuotekehittelylle tosiaan olisi tarvetta.

Kummassakin linkkitektissä mainitaan Niksi-Pirkan tyyliset sukkahousujen uusiokäyttömahdollisuudet. Mutta kuka niitä oikeasti haluaa toteuttaa, paria fiksuinta vinkkiä lukuun ottamatta? Jos kodin täyttäminen  risaisilla sukkahousuilla ei hotsita, niin ne voi laittaa muiden lumppujen kanssa energiajakeen keräykseen (YTV).





Elämä on

26 10 2008




Lamakauden trendit

25 10 2008

Taas se tulee, taantuma. Ellei jopa lama. Me 90-luvun teinit tervehdimme hiipuvaa kasvukäyrää kuin vanhaa tuttua. Herkin nuoruutemme osui nimittäin edelliseen lama-aikaan.

Muistan kun kaikilla oli Levikset. Ja sitten hups, ei ollutkaan. Merkit menettivät merkityksensä laman myötä. Tuli Nirvana ja resuinen grunge-muoti jonka jälkimainingit tuntuivat Suomessa vielä kauan Cobainin itsemurhan jälkeen. Minun ysärinuoruuteni oli europoppia, uuspunkkia, brittipoppia, hip-ja triphoppia. Räikeitä fledoja, rastoja ja pelkkiä takkuja. Liehuvia lahkeita ja valtavia hihoja joihin sai kaupassa kätevästi tungettua meikit joihin ei ollut varaa. Ja kaljat joihin ei ollut ikää. Siihen aikaa minulla oli kukkakepin muodot mistä oli etua kirpparilta ostettuihin retrokuteisiin ahtautuessa. Kotona ei ollut välillä edes jugurttia koska se oli mukamas liian kallista.

En voi valittaa, sillä keskiluokkaiset vanhempani kävivät töissä koko 90-luvun ajan. Ajoittaiset ongelmat taisivat liittyä asuntolainan maksuun ja työttömyyden uhkaan. Äiti sai elämäntyöstään fudut vasta viime vuonna, pari vuotta ennen eläkeikää. Koska samat työt samalle puljulle ovat riittäneet freelancerina (tosin eduitta ja pienemmällä palkalla), ei äiti pelkää uutta lamaa. Minä pelkään. Suomalaislehtien mukaan maamme tulee selviytymään vähin vaurioin, mutta uskoisiko tuota? Kaksi sopimaani työrupeamaa peruuntui juuri yritysten ”sisäisten syiden” vuoksi. Olen aina ajatellut, että voin karata ulkomaille jos Suomesta ei löydy töitä, mutta nyt koko ulkomaailmalla menee huonosti. Tattis globalisaatio.

Lamateinien luovan muodin tappoi lopulta nousukausi, H&M:n rantautuminen Suomeen, sekä aikuistuminen. Nykynuoret näyttävät luonnollisesti täysin erilaisilta, on goottilolitoja ja bling bling-kundeja. Käykääpä joskus hintavertailemassa goottikaupassa ja miettikää kuinka suuri viikkoraha korsettikersoilla mahtaakaan olla. Minä pukeudun yhä kirpparikuteisiin, mikä on kyllä ihan oma vikani. Mitäs opiskelen vielä tässä iässä. Ja vastustan holtitonta kulutuskulttuuria. Kelvollisia vaatteita saa käytettynäkin, todistelen mummon tavoin.

Trendisetterit ja fashionistat julistavat, että taantuman tyyli tarkoittaa 1930-luvun lamaa, harmaita vaatteita, maskuliinisyyttä ja feminiinisyyttä. Eli Gatsbya ja Daisya pettyneelle pörssisankarille, mummon ja papan tyyliä peruskimmalle ja -kundille. Pöh. Ankeina aikoina pitäisi käyttää reippaita, kirkkaita värejä ja kokeilevia vaatteita. Värit piristävät. Joskus ne myös naurattavat, ja nauru auttaa selviytymään. Tulotason laskiessa ei ihmisiltä enää vaadita konservatiivisen tyylikästä urapukeutumista -varsinkaan jos työt loppuvat. Uffin alennusmyynnistä ostettuja persoonallisia kuteita voi yhdistellä mielensä mukaan, kokeilla kaikkea jännää.

Kaveri arveli, että lama tekisi Suomelle vain hyvää. Kerskakulutus laskisi , ja tätä kautta myös energiankulutus. Päästöt ja jätteet vähenisivät. Nykyihmisten on kuitenkin todella vaikea olla kuluttamatta. Identiteettimme rakentuu, ikävä kyllä, sille mitä ostamme ja jätämme ostamatta. Tämä pätee myös köyhäilijöihin ja ekoilijoihin. Halpismerkeilläkin jää persoonallista pelivaraa. Ostoboikotit ja -tempaukset Porkkanamafian tyyliin vain vahvistavat kulutuskulttuuria.

Mikä on IN vuonna 2009? Jos lama oikeasti kolahtaa, niin ehkä seuraavat.

IN: Keskikalja ja muut halvat, passivoivat päihteet. OUT: Konjakki ja kokkeli.

IN: Karl Marx. Kysykää vaikka George W. Bushilta, aikamme suurimmalta sosialisoijalta. OUT: Milton Friedman, fiktion puolella Ayn Rand. Ainoa Friedman joka tulee jotenkin kuuloon on Thomas L, ja hänenkin ”kultainen pakkopaitansa” näyttää nykyään aika ruosteiselta.

IN: Metsäbileet, talonvaltaus. Myös baarien häppärit, jos sellaisia enää järjestetään, ja edulliset Sedulat. OUT: ”Kyllä jengi on valmis pulittamaan nähdäkseen tasokkaita ulkomaisia dj-vieraita”.

IN: Hippeily kotimaassa. ”Lentäminen tuhoaa ilmaston! Liftataan Saimaalle bongaamaan norppia.” OUT: Hippeily Goalla.

IN: Nuukailu, joka naamioidaan ovelasti vihreäksi elämäntavaksi. OUT: Tavarafetisismi. Jos muotipornolla ratsastava Sinkkuelämää-leffa saa jatko-osan, niin manolomuijille käy siinä kurjasti. Carrie tekee huonoja sijoituspäätöksiä ja päätyy katuojaan, lenkkarit jalassa.

IN: Keskikaljabaarin söpö plokkari, oma käsi, mielikuvitus. OUT: Seksiloma Thaimaassa.

IN: Downshifting, kotivanhemmuus, järjestötoiminta. OUT: Palkkatyö. NYYH!

IN: Kalastaminen. ”Kun nyt kerrankin on aikaa”. OUT: Suurriistan metsästys, ampumaradat.

IN: Riisi, makarooni, peruna. OUT: Kaukomaiden hedelmät, entrecoté, karppaus, GI, maku.

Kurjuus, mielisairaus, väkivalta ja itsemurhat -nuo modernin maailmanlopun neljä ratsastajaa – kuuluvat niin ikään lama-aikaan. Mutta ne eivät ole ikinä IN.





Päivän sitaatti: Mihin me lopumme Paavo Haavikon mukaan

7 10 2008

Mihin me lopumme mihin me lopumme

niin kuin väsyneet eläimet

armon laaksoihin

ilman jumalaa ilman jumalia

mistä me tulemme meren ilosta

niin kuin meri ensin tuli

olematta meri kenenkään kutsumatta

meren ilosta meren ilosta.

-Paavo Haavikon (1931-2008) runosta Elämän kirjurit, kirjoittakaa (1953).





True Blood. Kuuma yö, terävät hampaat

7 10 2008

Louisianaan sijoittuva vampyyrisarja True Blood leikkii kuolemanpelolla ja -kaipuulla kepeämmin kuin sen luojan Allan Ballin edellinen menestyssarja Mullan alla. Aihepiiriltään ja toteutukseltaan True Blood on täysin omanlaisensa, mutta tasonsa puolesta se ei valitettavasti yllä niihin tv-glorian sfääreihin joissa Mullan alla huippuaikoinaan vaikutti.  Sarjassa on kuitenkin paljon lupaavaa, seksiä, murhamysteerejä ja Syvän etelän eksotiikkaa. Ei ihme että televisioyhtiö HBO tilasi siitä toisen tuotantokauden jo parin jakson perusteella.

True Bloodissa on kaiken lisäksi maailman parhaat alkutekstit.

Jace Everettin häpeilemätön, riivaava biisi. Klaanilapsia, vanhan maailman hihhuleita, strippareita ja kaljamahaisia äijiä. Syntistä seksiä, mätänevää lihaa, verta ja suota. Melkein kuin Poppy Z. Briten New Orleansiin sijoittuvissa kauhukirjoissa. (Kannibaalinekrofiilit vain puuttuvat. Kai kaapelikanavillakin on rajansa.)

Itse asiassa True Blood perustuu Charlaine Harrisin romaaneihin ja meininki on ensijaksojen perusteella vähemmän raflaavaa kuin introssa. Ihmisten joukossa elää toinen laji, vampyyrit. Synteettisen veren keksimisen myötä vampyyrit ovat uskaltautuneet ”ulos arkuistaan”. True Bloodin yhteiskunnalliset allegoriat on väännetty rautalangasta, vähän niin kuin Bryan Singerin X-Men-leffoissa, joita yhdistää vampyyrisarjaan myös pääosaa näyttelevä Anna Paquin.

Pirtsakka tarjoilijatar Sookie (Paquin) on yhtä aikaa kokenut ja viaton. Nuoren naisen outo kyky kuulla muiden ihmisten ajatuksia on pilannut hänen jokaisen seurusteluyrityksensä. Eräänä päivänä Sookien työpaikalle ravintolaan saapuu komea vampyyri Bill. Muut katsovat vierasta kieroon, mutta Sookie on haltioissaan. Hän lähtee arvoituksellisen olennon kanssa treffeille, yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Samaan aikaan kaupunkia koettelee raakojen murhien aalto. Vampyyreista viehättyneitä naisia ja vampyyrien vihollisia löytyy kuolleena. Ilmapiiri kahden lajin välillä kiristyy.

Parasta True Bloodissa on rempseän seksikäs tapa kuvata työväenluokan ihmisiä. Nuoret tarjoilijat puhuvat leveällä murteella, pyörittävät lanteitaan kuumassa yössä, flirttailevat ja naivat. Ihan sitä katsoessakin tulee hiki. Sookien räväkkä kaveri Tara ja seksimaanikkoveli Jason kuuluvat hauskimpiin hahmoihin, ja heidän välilleen näyttää versovan romanssintynkääkin. Sen sijaan Sookien ja vampyyri Billin haparoiva Kaunotar ja hirviö -kuvio panee haukottelemaan. Bill on melankolinen sielu, ulkopuolinen mutta ritarillinen. Näitähän löytyy, klassikoista ja kioskikirjoista. Toivottavasti vampyyrin persoonaa kehitetään tulevissa jaksoissa, vaikka takaumien ja toiseuden kokemusten kautta. Billin ylipitkä elämä nivoutuu yllättävän hyvin yhteen alueen traumaattisen historian kanssa, ja Sookien näkijän kyvyt tuovat pikantin lisänsä ravintolatyöntekijöiden ihmissuhdesekoiluihin.

Pilottijaksossa on pari maininnan arvoista kohtausta. Musta kauppa-apulainen Tara lukee Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousua (kaikista paikoista juuri hurrikaani Katrinan tuhoamassa Louisianassa) ja vetää sen jälkeen kilarit ärsyttävälle asiakkaalle. Kuin asiakaspalvelijan päiväunista. Toisessa mahtikohtauksessa homokokki käy vaginadialogia estottomasti vitsailevien tarjoilijattarien kanssa.

Canal+ True Blood. Suomen tv-ensi-ilta 22.10.





Rumafobia

6 10 2008

Koti Kalliossa. Luen nettilehteä, tyttöystävä lukee vieressä Minna Canthin näytelmää suomen kurssia varten.

Tyttöystävä (kurkkii tietokoneeni ruutua): Tuo nainen ei ole kaunis.

Minä (tuohtuneena): Entä sitten? Mä en tajuu miks sun täytyy arvostella ihmisten ulkonäköä.

Tyttis: Mä vaan sanoin mielipiteeni. Kai mulla on siihen oikeus?

Minä: Joo, mut miks? Miks ulkonäkö on jotain mihin sä kiinnität huomiota? Toi nainen ei enää ole ihan nuori, on luonnollista ettei se näytä täydelliseltä.

Tyttis: Mut jotkut vanhemmat naiset on kauniita.

Minä: (yhä tuohtuneena) Joo, mut ei kaikki, ja toi on poliitikko. Yks hailee miltä se näyttää. Eri asia jos puhuttais malleista, mut politiikassa pelataan ihan muilla ansioilla. Ja sä olet olevinas feministi. Haluatko sä ruokkia ajatusta, että tärkeintä naisessa on se miltä se näyttää? Vaikka tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa, että sä kommentoit usein myös miesten ulkonäköä.

Tyttis: Miks sä otat tän näin vakavasti?

Minä: Koska tää on mun kulttuuria. Mut on kasvatettu ajattelemaan, että rumaks nimittely on epäkohteliasta ja tarpeetonta. Vaikka se ihminen ei olis paikalla.

Tyttis: Okei. Mä en enää puhu tollasia. Miks toi nainen on lehdessä?

Minä: Se haluaa puolustaa sananvapautta. Sen mielestä ihmisellä pitää olla oikeus laukoa homofobisia kommentteja.

Tyttis (myhäilee): No, siinä tapauksessa sillä ei varmasti ole mitään sitä vastaan, että mä lauon rumafobisia kommentteja sitä vastaan?

En keksi mitään fiksua lisättävää.

Tyttöystävän puolustukseksi sanottava, että hän ei sentään halunnut rajoittaa avoimesti rumien oikeutta toimia maakuntalehtien päätoimittajana, oli kyseisessä maakunnassa kuinka monta rumafobista asukasta tahansa. Poliitikon puolustukseksi sanottava, että se oli huono kuva.

(Keskustelu käytiin ranskaksi, ja käännettiin slangille).