Päivän sitaatit: Kauhajoki-analyysia

25 09 2008

Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla (25.9.) Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mika Aaltola rinnastaa koulusurmaajan itsemurhapommittajaan. Hän näkee Kauhajoen kaltaiset koulumurhat poliittisena väkivaltana. Niitä ja itsemurhaterrorismia yhdistävät ”rasismiin viittaava motiivi, yhteys laajempaan ideologisesti virittyneeseen verkostoon (tässä tapauksessa pääosin internetin välityksellä), tekijän ikä ja sukupuoli sekä tekotapa ja -paikka”. Kouluammuskelujen taustalta piirtyvä ideologia ei ehkä ole yhtä selkeä kuin varsinaisilla terroristijärjestöillä, mutta se on kuitenkin hahmotettavissa. ”Esteettisiä piirteitä (esimerkiksi visuaalisia mielikuvia, elokuvallisia elementtejä ja musiikkielämyksiä), historiallisen ihannoinnin kohteita (esimerkiksi Natsi-Saksa) ja darwinistisia, vahvemman oikeutta korostavia rasistisia asenteita.” Internet tarjoaa koulusurmien tapaiselle ilmiölle tehokkaan leviämiskanavan. Toisaalta Suomestakin voi löytyä tämäntyyppisiä ilmiöitä tukevia asenteita, kuten ampuma-asekulttuurin ihannointia. Jos surmat nähtäisiin verkostoituneen terrori- ja rikosjärjestön toimintana, voitaisiin niiden avustaminen ja ”taustajärjestöjen” toiminta kriminalisoida.

Aaltolan teksti on tervetullutta vaihtelua useimpiin kouluammuskelua koskeviin kommentteihin. Nuorten mielenterveyspalveluihin tarvitaan enemmän varoja: tämän pitäisi olla selvä juttu ilman hirveitä tapahtumiakin.  Ja joo, aselakeja pitää tiukentaa. Ihmisten murhaamiseen tarkoitettujen aseiden helppoa saatavuutta ei voi mitenkään puolustella metsästyskulttuurilla. Mutta kun Suomessa tapahtuu kaksi lähes identtistä, raakaa joukkomurhaa, jotka näyttävät kopioivan amerikkalaisia esikuvia, voidaan kysyä, onko taustalla jotain muutakin kuin yksittäisten internet-kahjojen väkivalta, tai ”laajennettu itsemurha”. Ideologiat tappavat. Eivät läheskään kaikki ideologiat, mutta sellaiset, jotka hyväksyvät väkivallan. Löytyykö suomalaisesta kulttuurista jotain sairaita aatteita tukevaa? Ehdottomasti -ainakin suomenkielisestä internetistä. Blogit ja keskustelufoorumit ovat täynnä hillitöntä vihaa, jota lietsotaan milloin mitäkin ihmisryhmää kohtaan.

Psykiatrian erikoislääkäri Olli Piirtola kirjoitti kirjoitti niin ikään hyvän kommentin Helsingin Sanomien mielipideosioon (25.9.). Hän kritisoi Kauhajoki-uutisointia: miksi murhaajien aseposeerauskuvia pitää julkaista? Piirtola kirjoittaa Jokelan ja Kauhajoen ammuskeluista: ”Yhteistä molemmille tapahtumille on ollut tietoinen julkisuushakuisuus. Julkisuus on palkinnut ja palkitsee edelleen sitä tavoitelleet toimijat -joskin toimijoiden kannalta vasta ”tuonpuoleisessa”. Kuten kaverini sanoi Jokelan jälkeen: murhaaja sai mitä halusikin, julkisuutta. Hän voitti. Piirtola ottaa esille nuorten jakautumisen menestyviin ja pahoinvoiviin. Kateus ja häpeä voivat ajaa nuoren tuhoamaan kadehtimansa ihmiset. ”Ihmismieli hakee tyydytystä mitä moninaisimmilla tavoilla -jopa malttamalla odottaa tyydytystä vasta tulevaisuudessa, jopa tuonpuoleisessa”. Tässä voisi mielestäni taas nähdä yhtymäkohdan itsemurhaterrorismiin. Marokkolaisia jihadisteja haastatellut journalisti kertoi, että monilla syrjäytyneillä, itsemurhaiskuista kiinnostuneilla nuorilla miehillä on hyvin lapsellinen käsitys tuonpuoleisesta: he uskovat saavansa siellä hienot autot ja muun materiaalisen hyvän mitä he eivät voi elämässä saavuttaa. Kouluammuskelijalle riittää postuumi, mainen ”kunnia”.

Oli totuus mikä tahansa, tällaisia tekoja on ulkopuolisten  käsittämättömän vaikea ymmärtää. Toivotan onnea niille, jotka yrittävät. Ehkä ensi kerralla merkit tunnistetaan ajoissa -ja otetaan vakavasti.

EDIT: Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi on sitä mieltä, että koulumurhat eivät ole terrorismia. En ole alan asiantuntija, mutta tiedän että terrorismin määritteleminen ei ole helppoa -kuten ei muidenkaan poliittisten käsitteiden. Mielestäni itsemurhapommittajia ja (itsemurha)kouluampujia voi verrata toisiinsa. Aaltola löysi kahden ilmiön taustalta useita yhteisiä nimittäjiä, joiden pohjalta koulumurhia voi hyvinkin tarkastella poliittisena tai ainakin ideologisena väkivaltana. Esimerkiksi rasistiset tai (sosiaali)darwinistiset ideat eivät synny tyhjiössä, vaan pohjaavat laajempaan, joskin hajanaiseen aatepohjaan. Näyttää siltä, että netin viharyhmät kehittelevät ja levittävät väkivaltaa ihannoivia aatteita ja antavat myös selvän mallin murhien toteuttamiselle. Sen sijaan en ole varma, voiko tällaista organisoimatonta nettiyhteisöä kutsua terroristijärjestöksi.

EDIT 11. 10. Olen miettinyt viime aikoina yhtä juttua. Puhutaanko koululaisille demokratiasta ja ihmisoikeuksista, ja niiden perusteista? Keskustelevatko nuoret koulussa siitä, mikä on hyvä yhteiskunta? Mitkä ovat itselle tärkeitä arvoja, entä kaverille? Miten yksilön elämänvalinnat ja yhteisössä toimiminen sovitetaan yhteen? Silloin kun minä olin koulussa näistä asioista puhuttiin hyvin vähän. Yhteiskuntaopin tunnilla ylä-asteella kerrottiin ylimalkaisesti siitä, miten valtio toimii. Lukion filosofiassa käsiteltiin etiikkaa ja moraalifilosofiaa ainoastaan valinnaisella kurssilla. Toivon, että nykynuoret saavat monipuolista, interaktiivista, pohdiskeluun rohkaisevaa opetusta liittyen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, politiikkaan ja talouteen. Tämä on tärkeää myös nuorten poliittisen osallistumisen kannalta.

Toinen näkökulma: Sofi Oksanen kirjoittaa Metro-lehden kolumnissa suomalaisesta väkivallasta, joka tapahtuu suurelta osin kodeissa. Monet lapset saavat väkivallan mallin kotoa, ei videopeleistä tai internetin fasistisista ideologioista. En tiedä sopiiko tämä tismalleen koulumurhiin, riippuu siitä tulevatko tekijät ongelmakodeista. Mutta perhepiirissä nähty ja koettu väkivalta vaikuttaa moniin kasvaviin lapsiin, ja sitä kautta suomalaiseen kulttuuriin.

Mainokset




Vielä Jokelasta: yksittäistapaus vai oire jostain suuremmasta?

9 11 2007

Lueskelin lehtijuttuja ja kommentteja Jokelan surmista. Aikaisemmassa postissa päivittelin väkivaltaa ja toivoin, että sen ehkäisemiseksi tehtäisiin enemmän. On tietysti hyvä jos tapaus saa ihmiset kiinnittämään enemmän huomiota nuorten pahoinvointiin ja väkivaltaisen käytöksen tunnistamiseen. Mutta en jaksa uskoa, että tämän yhden tapauksen pohjalta voisi tehdä mitään suuria johtopäätöksiä yhteiskuntamme tilasta.

Kyllä, nuorilla on paljon ongelmia. Mutta he eivät silti yleensä tapa ihmisiä. Jokaisessa valtiossa, kaupungissa ja kylässä on omat hullunsa, on ollut varmasti kaikkina aikoina. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa penättiin perinteistä suomalaista yhteisöllisyyttä. Jokelan ampujalla oli oma omituinen, narsistinen ideologiansa. Terapia olisi saattanut auttaa, mutta tuskin tappajaa olisi mikään perhe-, työ-, tai poliittinen yhteisö pelastanut. Tai ei ainakaan mikään demokraattiseen maahan sopiva yhteisö. Maamme perinteinen poliittinen yhteisöllisyys vuosikertaa 1918 olisi ehkä ollut hänen mieleensä.

Ja Hesarissa vedettiin Nietschzekin mukaan tähän soppaan. Minun teiniaikoinani kaikki tuntuivat lukevan Nietschzeä, eikä kukaan tutuistani ole tappanut ketään. Vielä. Nietschzeä opetettiin oikein filosofian tunneillakin. Järkevätkin nuoret ovat joskus kiinnostuneita ”pimeästä puolesta”, mutta osaavat arvioida ideoita kriittisesti. Heille ampujan halveksimat tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä arvoja, eikä minkään ääriaatteen propaganda pysty sitä muuttamaan. Toisaalta Mein Kampfin lukeminen lienee varsin harvinaista.

Internetin mahdollisuudet hyvään ja pahaan voivat näytellä roolia joidenkin mielenterveysongelmien pahenemisessa, mutta toisaalta ne tarjoavat monelle yksinäiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää samanhenkisiä ystäviä. Useimmat nuoret käyttävät nettiä pitääkseen yhteyttä ystäviin, joita he tapaavat myös oikeassa elämässä.

Aselakien järkevyyttä voi toki pohtia. En ymmärrä, mitä nuori tai vanhempikaan ihminen tekee aseella jota ei ole tarkoitettu urheilu- eikä metsästyskäyttöön. Mutta kun maassa on 1,6 miljoonaa asetta, niin on itse asiassa ihme, ettei tällaista tapahdu useammin.

Yhteiskunnassamme on paljon parannettavaa, mutta ei tehdä tästä tragediasta kaikkien epäkohtien symbolia. Kaivataan tutkimusta, ei spekulaatiota. Monimutkaisten ongelmien yksinkertaistaminen ei johda toimiviin ratkaisuihin ja voi olla jopa vaarallista.

PS. Jos olette huolissanne suomalaisesta nuorisosta niin kehotan lukemaan aikaisemman postini Hyviä uutisia Suomesta, huonompia maailmalta. Se käsittelee itsemurhien vähenemistä Suomessa: nuorten itsemurhat ovat laskeneet jopa puoleen entisestä. Nuorten mahdollisuudet saada psykologista hoitoa ovat myös kaksinkertaistuneet. Tämä on ainakin hyvä alku, toivottavasti kehitys jatkuu samaan suuntaan.

UPDATE 21.11. Facebookin Philosophers -applicationissa voi valita lempparifilosofeja profiiiliinsa. Arvatkaa kuka on käyttäjien keskuudessa suosituin ajattelija? Nieschzepä tietenkin.





Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

9 11 2007

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja ”kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.