Sininen kuu: tarina kadotetun paratiisin metsästäjistä

28 11 2007

James Hilton: Sininen kuu (Lost Horizon, 1933) Uusin painos: Tammi 1987. Suomentanut Eino Palola.

Sininen kuu alkaa vanhanajan fantasiaromaanien tapaan kehyskertomuksella, jonka tarkoitus on esitellä uskomattomalta kuulostava tarina. Englantilaiset herrasmiehet juoruavat ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Eräs miehistä tuntee totuuden: Conway löytyi myöhemmin, puolikuolleena ja hurja tarina kerrottavanaan.

Conway ystävineen päätyi Shangri-La’han, Sinisen kuun laaksoon Himalajan kätköissä. Vieraat huomasivat viihtyvänsä laaksossa, jonka asukkaat viettivät rauhallista elämää maailmalta turvassa, noudattivat kohtuuden periaatteita ja elivät yliluonnollisen pitkään. Vain joukon kuumaverinen nuorukainen kaipasi ”sivistyksen” pariin.

Sininen kuu lasketaan usein fantasia- tai utopiaromaanien joukkoon, mutta itse kutsuisin teosta eskapistiseksi romaaniksi. Toki fantasiaelementtejä löytyy, ja eräässä parhaista kohtauksista järki ja usko ottavat yhteen: ovatko laakson ihmeet vain huijausta? Utopiaksi Shangri-La’n yhteiskunnan kuvaus on liian ohutta. Selvimmin nousee esiin päähenkilöiden halu paeta modernia maailmaa. Tarina onnellisesta laaksosta jota ei löydy kartoista perustuu osittain tiibetiläiseen Shambala-legendaan. Ajatus vuoristo-onnelasta on niin vetävä, että jäin pohtimaan, miksi sitä ei popularisoitu aikaisemmin. Ehkä tarvittiin suuri sota, suuri lama ja joukko Oswald Spenglerin kaltaisia katastrofi-Kassandroja ennen kuin käymättömistä korpimaista alettiin etsiä maallista paratiisia eikä pimeyden sydäntä. Avain Conwayn motiiveihin löytyy Sommen juoksuhaudoista, kuten mies itsekin myöntää.

Sinisen kuun juoni lähtee hitaasti käyntiin, ja parasta kirjassa on sen jännittävä loppuosa. Henkilökuvaus on hieman kliseistä ja kerrontatyyli keskitasoa. Mutta ihmeen ja epäilyksen tunnelma jäi mieleeni vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Luulen, että jokainen lukija esittää itselleen saman kysymyksen: missä on minun Shangri-la’ni?





Usko, toivo, rakkaus ja miksi nuoret eivät käy kirkossa

18 11 2007

Ajauduin eilen kotimatkalla Tuomiokirkon kryptaan ja tutustuin ev. lut. kirkon Usko, Toivo, Rakkaus -mainoskampanjaan. Olen juuri sellainen ihminen, johon tällainen saattaisi upota: nuori aikuinen, kirkosta eronnut mutta uskonnosta kiinnostunut. Minua ärsyttää kirkon homofobisuus ja pelottaa jäykkä, vanhoillinen, järjestäytynyt uskonto. Itseironialla pelaava kampanja yrittää saada ihmiset avoimesti keskustelemaan uskonnosta ja kirkon roolista, mikä on ehkä parasta mitä siltä voi toivoa. Kirkon voimavara voisi nyky-yhteiskunnassakin olla positiivisen yhteisöllisyyden luominen. Mainokset kosiskelevat nuoria ja yhdessä on miespari sängyssä. Tällainen luultavasti ärsyttää vanhoillisia, mutta kutsu keskusteluun koskee kaikkia. UskoToivoRakkaus -sivustolla voi jokainen tuoda julki mielipiteensä.

Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamiseen on monia syitä, kuten kirkollisvero, tyytymättömyys kirkon opetuksiin ja toimintaan, ateismi, agnostismi ja kiinnostus muihin uskontoihin. Ja kirkon jäsenistäkin vain osa käy jumalanpalveluksissa. Vaikka en kuulu kirkkoon, niin vierailisin mielelläni joskus jumalanpalveluksessa. Jos vain saisin aikaiseksi.

Ehkä nuoret aikuiset eivät käy kirkossa, koska

1) Jumalanpalvelus on sunnuntaina kello 10.

2) Kirkossa pitää olla hiljaa paikallaan.

3) Kirkossa ei ole langatonta verkkoa. (Vai onko?)

Tuomiokirkon kryptassa oli eilen paljon nuoria. Mutta tapahtuma olikin illalla, siellä sai käydä netissä ja laulaa virsikaraokessa.

Jumalanpalvelukseen osallistuminen voisi olla mukava breikki tästä kiihkeästi sykkivästä todellisuudestamme, vieroitusoireiden uhallakin. Kristinuskossa on paljon hyvää, sen perussanomaa ovat viesti Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen opetukset. Ja vaikka Jessen kanssa hengailu ei kiinnostaisi (mainoskampanjan kieltä matkiakseni), niin ajoittainen hiljentyminen ja pohdiskelu sopivat kaikille.

P.S. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa Töölön kirkkoherra Auvo Naukkarinen kysyy, miten pitäisi suhtautua niihin ihmisiin, jotka uskovat vain osan kirkon opetuksista. Mielenkiintoinen kysymys, johon ainakaan minä en pysty vastaamaan.

P.P.S. Pisteet UskoToivoRakkaus-televisiomainokselle Erottaja-baarin kauniin interiöörin ikuistamisesta!





Tuonpuoleinen televisio

13 11 2007

Nythän on niin, että kuolema on kuuminta hottia telkkarissa. Hautajaistoimiston arkea kuvaava Mullan alla toi kuoleman luontevaksi osaksi perhe-elämää. Täydellisissä naisissa on kuollut kertoja. Sitten oli viikatetytöstä kertova Dead Like Me ja tänä syksynä yhdysvaltalaiseen primetimeen on päässyt sellaisia sarjoja kuin Pushing Daisies, jossa päähenkilö herättää ihmisiä kuolleista ja The Reaper jossa nuori mies toimittaa helvetistä karanneita takaisin yhdeksälle piirille. Elokuvasyksystä löytyy zombeja (28 viikkoa myöhemmin) ja vampyyreja (30Days of Night).

Kuolema on siitä hauska juttu, että sen ympärille voi kehittää sekä realistista kuvausta meitä kaikkia koskettavista kokemuksista että mitä kummallisimpia uskonnollis-mystis-kauhumeininkejä irrationaalista puoltamme viihdyttämään. Pyhäinmiesten päivän, halloweenin ja kekrin kunniaksi (olen pari viikkoa myöhässä, sorde) esittelen teille kuolleina syntyneitä tv-ideoita, tadaa!

1. Zombisaippua: The Dead and the Ugly. Vampyyrikirjailija Anne Rice leipoi aikoinaan kryptojen kauhudraculoista sielukkaita, seksikkäitä antisankareita. Zombit sen sijaan on jätetty aivojensyönnin ja holtittoman lisääntymisen noidankehään. Eikö ketään kiinnosta nähdä zombien goottiromanttisia herkistelyjä? Zombisaippua voisi tarjota kuumia katseita elävien kuolleiden soidinmenoissa, joita vietetään höyryävien aivopatojen äärellä.

2. Noidat ovat päässeet ihan liian vähällä. Harry, Sabrina, ne kolme siskosta. Palauttaaksemme USA:n Salemin takaisin maailmankartalle tarvitsemme noitavainojen aikaan sijoittuvan tv-sarjan. Pääosissa ovat ihmiset, joita epäillään noidiksi. He joutuvat pakenemaan kyläläisten soihtukulkueen raivoa, ja yrittävät samalla selvittää, ketkä heidän joukossaan ovat oikeita noitia. Arthur Millerin näytelmä Noitavaino käsitteli peitellysti USA:n 1950-luvun kommunistivainoja. Me kaikki pelkäämme noitia -sarja voisi luodata Patriot Actin kiroja ja sotkea 9-11-salaliittoteorioiden meininkiä noitamaiseen jännityspläjäykseen.

3. Matomarathon. On nähty Antz ja Ötökän elämää. Nyt tarvitaan ruumismatojen oma show. Uusimmalla animaatiotekniikalla toteutettu ohjelma vetoaa kaikenikäisiin, sillä pitäähän pennuillekin opettaa kuolemasta. Pääosassa pieni kalmanmato Ossi, jota pilkataan koska hänellä on vain viisi jalkaa. Ossi päättää näyttää epäilijöille ja osallistuu vaikeaan ja vaaralliseen Herra Möttösen ruumiiin ympärijuoksuun.

4. Danten matkassa. Fiktiiviseen dokumenttityyliin à la Konttori (mutta vauhdikkaammin) kuvattu matka-ohjelma Helvettiin, Kiirastuleen ja Taivaaseen. Oppaina Jumalaisesta näytelmästä tutut Dante, Vergilius ja Beatrice. Kirjallisesta esikuvastaan sarja poikkeaa hurtilla huumorillaan: kidutuskeinot ovat höperöitä, taivaan ilot naurettavan säälittäviä. Mutta kyseessä on kuitenkin laatusarja, jossa hyödynnetään modernia tekniikkaa tuonpuoleisen kuvauksessa. Renessanssi-ihmiset on korvattu uudemmilla julkkisvainajilla, joiden sijoittaminen hierarkisesti helvetin tai taivaan piireille aiheuttaa paljon kalabaliikkia Television Without Pityssa ja muilla dissaushehkutusareenoilla.

5. The Ultimate Voodoo Championship. Tositv-sarja, jossa kilpailevat noidat, velhot, shamaanit, voodooeukot ja hoodoohemmot. Sarja vaatii katsojilta uskoa yliluonnolliseen, sillä tässä realityssa magian eri koulukuntien (musta, valkoinen, vihreä) edustajat esittelevät loitsujaan erilaisissa haasteissa. Milloin pitää manata kuolleita, milloin keittää lemmenjuomaa. Välillä taiat riistäytyvät käsistä: vainajat riehuvat katsomossa ja vampyyrit purevat juontajia. Sarjan lopussa kaikki paljastuu huijaukseksi, mutta tämä unohtuu osalta katsojista ja kymmenen vuoden 34 % eurooppalaisista uskoo noituuteen. Voitte vain kuvitella mitä luvut ovat muualla.

6. Kuinka Ilmestyskirjan peto kesytetään. Jos luulit, että numero 666 eli pedon merkki on jotain ältsin kamalaa, niin odotas kun näet itse pedon. Sillä on 15 lonkeroa, 8 silmää ja 13 sellaista ruumiinosaa joille ei ole edes nimeä (taas uusinta animaatiotekniikkaa, jesh). Ulokkeiden sekamelska tekee hirviön liikkumisesta yllättävän vaikeaa. Kuinka leipoa pedosta salonkikelpoinen leijona, joka haisee hyvältä ja voi Harmageddonin koittaessa päästä treffeille? Tähän vastaavat viisi trendikästä homomiestä, jotka ovat sivutoimisia katolisia pappeja: he hallitsevat manauksia, jotka eivät karkota paholaista, vaan parantavat sen ulkonäköä. Sanomattakin on selvää, että Vatikaani paheksuu tätä sarjaa, ja kieltää sen esittämisen aina hamaan tuomiopäivään, eli ensi vuoden huhtikuuhun saakka.





Kaspardus haastattelee itseään

10 11 2007

Kaspardus: Hei Kaspardus, mitä kuuluu?

Kaspardus: Ihan hyvää, entäs itsellesi?

K: Hyvää, kiitos. Mitä olet puuhaillut viime aikoina?

K: Olen yrittänyt tehdä gradua, mutta en ole pahemmin edistynyt. Osittain se johtui siitä, että olin keikkatöissä, osittain…no, en vain saanut mitään aikaiseksi.

K: Tiedän tunteen. Käsittämätöntä kuinka paljon aikaa saakin kulumaan ihan vain vanhaan kunnon ei-mihinkään.

K: Joo, ei-mitään taitaa olla maailman yleisin huvi. Kohta alan todella panikoida, koska minunhan pitäisi valmistua ennen kesää.

K: Kyllä se siitä, uskon sinuun.

K: Kiitos.

K: Haluaisin kysyä jotain blogistasi. Miksi kirjoitat blogia?

K: Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ja toivon, että minulla olisi mahdollisuus tulevaisuudessa kirjoittaa enemmänkin, ehkä jopa ansaita elantoni kirjoittamalla. Minulle on tärkeää tehdä työtä, josta syntyy pysyvä, fyysinen lopputulos. Voisin tietysti myös mennä takaisin Kotipizzaan leipomaan pizzoja.

K: Niin, sinä…tai siis mehän pidämme pizzasta.

K: Ja melkein kaikesta muustakin ruoasta, kunhan raaka-aineet ovat hyviä eikä lihaa ole jatkettu jauhoilla. Mutta toki bloggaukseen on muitakin syitä kuin kirjoittamisen harjoittelu. Tahdon jakaa ajatuksia itseäni kiinnostavista asioista muiden kanssa. Onko se narsistista?

K: Jos on niin tuskin ainakaan kovin vakavan lajin narsismia.

K: Miten määrittelet vakavan lajin narsismin?

K: No jos esimerkiksi haastattelee itseään.

K: Joo, kuulostaa pahalta. Haluan vielä korostaa, että kirjoitan blogia omaksi ilokseni kun ehdin. En jaksa enkä pysty seuraamaan mitään ilmiötä kattavasti. Kirjoituksia voi olla hyvinkin erilaisista aiheista, ja mielipiteeni saattavat vaihdella.

K: Toivottavasti mielipiteesi eivät vaihdu liian usein. Sehän antaisi kuvan että sinulla…tai anteeksi meillä olisi jotenkin jakautunut persoonallisuus.

K: Pois se meistä. Olemme harmoninen persoona.

K: Eikö blogi vie sinulta liikaa aikaa?

K: Joskus kyllä. Syyskuussa kirjoitin ensi-innostuksen vallassa liikaa ja työni taisi kärsiä. Viime aikoina olen julkaissut lyhyempiä juttuja ja kuvia, niitäkin harvakseltaan. Pahoittelen jos en joskus ehdi kirjoittaa pitkiin aikoihin, mutta uskon, että kaikki ymmärtävät. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Tämä on taito, jota minun pitää vielä harjoitella.

K: Totta, tänäänkään et ole saanut mitään aikaiseksi, koska sinullla on krap….

K: (keskeyttää itsensä töykeästi) Ja seuraava kysymys, kiitos.

K: Lempielokuvasi?

K: Tuohon on vaikea vastata, mutta luetellaan jotain lemppareita. Stalag 17, Maltan haukat, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä, Fight Club, Aamiainen Tiffanylla.

K: Sanoitko tuon viimeisen koska se on chick flick?

K: Kyllä. Muut ovat synkkiä murhafilmejä, en halua vaikuttaa miltään psykolta. Jos pitäisi mainita joku komediafilmi niin Lubitschisin Ollako vai eikö olla on aika hauska.

K: Siinäkin on kyllä natseja.

K: Ai niin. Damn.

K: No entä lempikirjasi?

K: Tuohon on helppo vastata. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Siihen jää koukkuun. Teossarja on yritys kuvata kaikkea, minkä kirjailija elämänsä aikana näki ja oppi. Yhden yhteiskunnan kuvana se on aikaan sidottu, mutta pienet elämää, rakkautta ja taidetta koskevat huomiot ovat nykylukijoidenkin tunnistettavissa.

K: Et ehkä hehkuttaisi Proustia noin paljon jos tuntisit venäläisiä klassikoita vähän paremmin. Tolstoi…

K:…ymmärsi ihmisluontoa paremmin kuin oli hänelle itselleen terveellistä. Kuulit tuon äidiltä.

K: Niin kuulin. Mutta sinulla on pitkään ollut projektina lukea venäläisistä klassikoista Karamazovin veljekset.

K: Kyllä. Olen kuullut, että se auttaa ymmärtämään Lostia.

K: Lost on lempi tv-sarjasi?

K: Olen täysin riippuvainen Lostista. Sarjassa on niin monia tasoja, ja se on viime aikoina kehittynyt synkempään, aikuisempaan suuntaan. Lostissa yhdistyy scifiä, filosofiaa, viittauksia popkulttuuriin ja kiehtovia ihmistyyppejä. Olen tosin aika pettynyt siihen, että lähes kaikkien naishahmojen kuvaus on miehiin verrattuna heikkoa. Miehet tutkivat saaren mysteerejä, naisten elämä pyörii romantiikan ja lisääntymisen ympärillä. Mutta muuten aivan mahtava sarja. Tykkään myös Housesta, Brothers and Sistersista, joskus Heroesista ja Täydellisistä naisista. Ja South Park on aina pakko katsoa.

K: Aika paljon televisiota. Käytkö koskaan ulkona ystävien kanssa?

K: Käyn, mutta minua alkaa usein nukuttaa jo ennen yhtätoista, ja silloin baariin jäämien vaatii minulta suuria tahdonponnistuksia. Lisäksi kukkuminen ja biletys eivät yhtään auta uniongelmaani.

K: Kuulin, että liikunta voi auttaa uniongelmiin.

K: Niinhän ne sanovat. Ei se oikeasti auta.

K: Mitä liikuntaa harrastat?

K: Juoksua tai pikemminkin hölkkää, astangajoogaa ja joskus kuntosaliharjoittelua. Jälkimmäinen on minulla usein vähän summittaista, koska kun saan raahauduttua salille niin jaksan harvoin tehdä useita sarjoja. Juoksu ja ohjattu liikunta menevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi teen.

K: Liikunnan tarkoitus on rentouttaa, siinä ei pitäisi joutua miettimään mitään tarpeetonta.

K: Aivan. Toisaalta on ihan hyvä, että miettii omia juttujaan. Minun ongelmani on ehkä se, että en ajattele tarpeeksi. Luen, katson televisiota, kuuntelen podcasteja, mutta harvoin vain olen ja pohdin. Itse asiassa heikkouteni onkin ehkä passiivisuuden puute.

K: Jos vain imet tietotulvaa itseesi niin eikö se tarkoita, että olet aika passiivinen?

K: Ehkä. Mutta nykyään ei kukaan ole minkään tietotulvan armoilla. Kaikki informaatio pitää valikoida.

K: Niinpä. Entä jos valikoinnin lisääntyminen johtaa siihen, että ei enää ole mitään suuria uutisia tai yhteisiä kokemuksia?

K: Tuo edellyttäisi kaiken fyysisen yhteisöllisyyden loppua. Ja nykyihminenhän on paitsi sosiaalinen myös verkottautuva eläin.

K: Itse asiassa facebook ja muut nettiyhteisöt ovat käytännön tasolla osoittaneet sen, mistä on esitetty teorioita vaikka kuinka pitkään. Jokainen on noin kuuden askeleen päässä jokaisesta toisesta.

K: Ehkä pikemminkin kymmenen askeleen päässä. Ja tämä tarkastelutapa sopii huonommin kehitysmaihin, vaikka niissäkin on löydetty internetin tarjoamat verkottautumismahdollisuudet.

K: Internet on monille ainoa vapaan liikkuvuuden muoto. Mutta miten me päädyimme tänne? Minä olin haastattelemassa sinua…

K: Vai oliko se niin että minä haastattelin sinua? En muista.

K: No, kiitos kuitenkin haastattelusta. Palataan asiaan joskus toiste.

K: Kiitos. Ja hyvää päivänjatkoa.





Vielä Jokelasta: yksittäistapaus vai oire jostain suuremmasta?

9 11 2007

Lueskelin lehtijuttuja ja kommentteja Jokelan surmista. Aikaisemmassa postissa päivittelin väkivaltaa ja toivoin, että sen ehkäisemiseksi tehtäisiin enemmän. On tietysti hyvä jos tapaus saa ihmiset kiinnittämään enemmän huomiota nuorten pahoinvointiin ja väkivaltaisen käytöksen tunnistamiseen. Mutta en jaksa uskoa, että tämän yhden tapauksen pohjalta voisi tehdä mitään suuria johtopäätöksiä yhteiskuntamme tilasta.

Kyllä, nuorilla on paljon ongelmia. Mutta he eivät silti yleensä tapa ihmisiä. Jokaisessa valtiossa, kaupungissa ja kylässä on omat hullunsa, on ollut varmasti kaikkina aikoina. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa penättiin perinteistä suomalaista yhteisöllisyyttä. Jokelan ampujalla oli oma omituinen, narsistinen ideologiansa. Terapia olisi saattanut auttaa, mutta tuskin tappajaa olisi mikään perhe-, työ-, tai poliittinen yhteisö pelastanut. Tai ei ainakaan mikään demokraattiseen maahan sopiva yhteisö. Maamme perinteinen poliittinen yhteisöllisyys vuosikertaa 1918 olisi ehkä ollut hänen mieleensä.

Ja Hesarissa vedettiin Nietschzekin mukaan tähän soppaan. Minun teiniaikoinani kaikki tuntuivat lukevan Nietschzeä, eikä kukaan tutuistani ole tappanut ketään. Vielä. Nietschzeä opetettiin oikein filosofian tunneillakin. Järkevätkin nuoret ovat joskus kiinnostuneita ”pimeästä puolesta”, mutta osaavat arvioida ideoita kriittisesti. Heille ampujan halveksimat tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä arvoja, eikä minkään ääriaatteen propaganda pysty sitä muuttamaan. Toisaalta Mein Kampfin lukeminen lienee varsin harvinaista.

Internetin mahdollisuudet hyvään ja pahaan voivat näytellä roolia joidenkin mielenterveysongelmien pahenemisessa, mutta toisaalta ne tarjoavat monelle yksinäiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää samanhenkisiä ystäviä. Useimmat nuoret käyttävät nettiä pitääkseen yhteyttä ystäviin, joita he tapaavat myös oikeassa elämässä.

Aselakien järkevyyttä voi toki pohtia. En ymmärrä, mitä nuori tai vanhempikaan ihminen tekee aseella jota ei ole tarkoitettu urheilu- eikä metsästyskäyttöön. Mutta kun maassa on 1,6 miljoonaa asetta, niin on itse asiassa ihme, ettei tällaista tapahdu useammin.

Yhteiskunnassamme on paljon parannettavaa, mutta ei tehdä tästä tragediasta kaikkien epäkohtien symbolia. Kaivataan tutkimusta, ei spekulaatiota. Monimutkaisten ongelmien yksinkertaistaminen ei johda toimiviin ratkaisuihin ja voi olla jopa vaarallista.

PS. Jos olette huolissanne suomalaisesta nuorisosta niin kehotan lukemaan aikaisemman postini Hyviä uutisia Suomesta, huonompia maailmalta. Se käsittelee itsemurhien vähenemistä Suomessa: nuorten itsemurhat ovat laskeneet jopa puoleen entisestä. Nuorten mahdollisuudet saada psykologista hoitoa ovat myös kaksinkertaistuneet. Tämä on ainakin hyvä alku, toivottavasti kehitys jatkuu samaan suuntaan.

UPDATE 21.11. Facebookin Philosophers -applicationissa voi valita lempparifilosofeja profiiiliinsa. Arvatkaa kuka on käyttäjien keskuudessa suosituin ajattelija? Nieschzepä tietenkin.





Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

9 11 2007

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja ”kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.