Marokkolaisesta demokratiasta

30 09 2007

Marokon parlamenttivaalien (9.9. 2007, katso aikaisemmat jutut Marokon vaaleista ja politiikasta) äänestysprosentti jäi maan historian surkeimmaksi: vain 37% äänestäjistä vaivautui uurnille. Demokratiaa voidaan pitää vaalien yhtenä häviäjänä, vaikka kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta läpinäkyvät ja demokraattiset. Lisäksi 19% äänistä mitätöitiin, ne olivat joko valkoisia lappuja tai jotain muuta kuin poliitikkojen nimiä /numeroita. Voisiko osasyynä olla se, että jopa 57% äänestysikäisistä on lukutaidottomia? Ranskankielisen Tel Quel-lehden haastattelema koulutettu äänestäjäkin sanoo raapustaneensa paperiin mitä sattuu, kun ei yksikään puolue kiinnostanut. Hyväksi uutiseksi voidaan laskea se, että 80% äänestäjistä kävi hakemassa äänestyslipukkeen lähimmältä äänestyspaikalta ennen vaaleja.

Tel Quelissa arvellaan marokkolaisten kysyneen itseltään ”uskonko järjestelmään?”. Viisi miljoonaa vastasi: en. Länsimaissa ja Marokon kriittisessä lehdistössä, johon Tel Quel luetaan ( ja jolla on ollut huono vuosi, Marokon sananvapaustilanteesta saan toivon mukaan blogattua myöhemmin) on arvosteltu kuninkaan kaikkialle ulottuvia valtaoikeuksia. Mutta TQ:n haastattelema sosiologi viittaa käsittämättömään kyselytulokseen: 95% marokkolaisista toivoisi, että kuninkaalla olisi enemmän valtaa. Vaikka tilastoa epäilisi, niin silti on selvää, että perustuslain 19. artiklan kritisointia harjoittaa pieni osa poliittista ja mediaeliittiä (esimerkiksi Tel Quelia ja sen arabiankielistä sisarjulkaisua luetaan 30-miljoonaisen kansan piirissä vähän). Kansa luottaa kuninkaaseen paljon enemmän kuin poliittisiin puolueisiin. Ihmiset valittavat, että kansanedustajat katoavat vaalien jälkeen eikä heistä kuule mitään. Sen sijaan kuningas Mohammed VI:n tekemisiä voi seurata joka päivä televisiosta: ”M6” tapaa valtiollisia vieraita, osallistuu neuvotteluihin, avaa sairaalan siellä ja moskeijan täällä. Kuningasta ihaillaan vahvana johtajana joka välittää kansasta, ja hänen kuviaan riippuu jokaisen puodin tai kahvilan seinällä.

Vaalien jälkeen islamiin nojautuvan PJD:n (Kehitys- ja oikeuspuolue) edustajat syyttivät muita puolueita äänten ostamisesta. He pettyivät saatuaan parlamenttipaikkoja melkein puolet odotettua vähemmän. Mutta islamistit olivat useissa kaupungeissa ehdottomasti suosituin puolue. PJD sai paljon ääniä urbaanilla Casa-Rabat-Tanger -akselilla. Maaseudulla, Saharassa ja Rifillä, sekä kaupungeista Marrakeshissa pärjäsivät muut puolueet. Maalla äänestysprosentti oli korkeampi kuin kaupungeissa. PJD:tä äänestettiin pohjois-Marokossa, Istiqlalia etelässä. Tel Quelin mukaan maaseudulla äänestetään ehdokkaita heidän paikallisen asemansa, ei poliittisen ideologian perusteella. Saharassa (johon marokkolaiset laskevat myös Länsi-Saharan) äänestettiin erityisesti heimosyiden perusteella.

Konservatiivisen Istiqlal-puolueen vaalivoittoa on selitetty sen tehokkaalla puoluekoneistolla ja hyvällä paikallisella vaalityöllä. Kuningas on nimittänyt Istiqlalin pääsihteerin Abbas El Fassin pääministeriksi ja hallituksen kokoajaksi. Tel Quelissa tätä pidetään huonona ratkaisuna demokratian kannalta. Toisaalta on hyvä, että kuningas kunnoittaa vaalitulosta pääministeriä nimittäessään, ja lisäksi El Fassin ohittaminen olisi loukannut koko Istiqlal-puoluetta. Mutta El Fassi ryvettyi 2000-luvun alussa työministerinä eräässä skandaalissa, ja mikä pahempaa, hänen poliittinen agendansa perustuu ensisijaisesti kuninkaan tahdon mukailuun, eikä hänen uskota edustavan edistystä tai moderneja arvoja. El Fassi on siteerannut kuninkaan vuosittaisia valtaanastujaisjuhlan puheita inspiraationsa lähteenä ja sanonut luottavansa vain kuninkaaseen vapauksiensa takaajana. Tuleva pääministeri ilmoitti kuitenkin olevansa avoin kaikelle poliittiselle yhteistyölle, joitakin vähemmistösuuntauksia, ”kuten (Länsi-) Saharan itsemääräämisoikeutta tai valtion maallistumista (laïcité) kannattavia”, lukuun ottamatta. Hänen taholtaan tuskin kannattaa odottaa suuria ajatuksia tai edistyksellisten uudistusten ajamista -paitsi tietysti jos ne ovat kuninkaan ideoita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Istiqlalin, vasemmistopuolueiden USFP:n ja PPS:n, Mouvement populairen, ja RNI:n muodostama koalitio jatkaisi hallituksessa. PJD:n islamistit jäänevät taas pois hallituksesta, mikä harmittanee paitsi heidän tukijoitaan myös monia vastustajia, jotka toivoisivat puolueen suurelta osin oppositioasemaan perustuvan suosion kääntyvän laskuun.

Marokon vaaleista englanniksi: Al Jazeera ja Financial Times.

Mainokset




Kuka nimesi Kasparduksen?

28 09 2007

Kiitos nimimerkistäni kuuluu ystävälleni Tuulille, joka nimesi minut Kaspardukseksi jo useita vuosia sitten. Olkoon lääketieteen jumala Tuulille suopea, kun hän tänään lukee krapulassa hematologian tenttiin. (Olimme eilen juhlimassa, ja omakin oloni on aika…maanläheinen).

Sen sijaan yleisemmin käytetyn lempinimeni Kassun keksi aikoinaan ystäväni Ansku, kiitos myös hänelle. Tästä on varmaan 17 vuotta aikaa. Annoin itse Anskulle nimen Ansku.





Oikeistolaiset taiteilijat, vasemmistolaiset osakemiljonäärit

26 09 2007

Keskustelimme kavereiden kanssa Helsingin sanomien jutusta, jossa ihmeteltiin, miksi oikeistolaisuus on taiteilijoiden piirissä ihan out (HS 23.9. Suomalaisessa taiteessa oikea on yhä väärä). Taidepiirien vasemmistolaisuutta pidetään artikkelissa 1970-luvun jäänteenä. Pidimme jutun kysymyksenasettelua vähän absurdina. Ihan kuin jokaisella alalla pitäisi olla kaikki poliittiset kannat edustettuina. -Onkohan esimerkiksi vasemmistolaisia osakemiljonäärejä olemassa? kaverini pohti.

Netti-Hesarin keskustelussa tuotiin esille monia hyviä pointteja, kuten se, että rockmuusikot tahkoavat rahaa kunnon kapitalistin tavoin ja lähtevät barrikadeille tekijänoikeuksiensa loukkaamisesta. Joku sanoi myös, että oikeistolaisesti suuntautuneet taideihmiset menevät mainosalalle, tai tekevät menestyviä elokuvia tai musiikkivideoita. Suomi on pitkään ollut pienten varallisuuserojen maa, mikä on vaikuttanut kulttuuriin. Rikkautta on pidetty epäilyttävänä, mutta tämä lienee muuttunut. Toisaalta Suomessa voivat kauppatieteilijätkin perustaa rap-yhtyeen. Muualla tällainen katu-uskottavuuden puute naurettaisiin suohon.

Eivätkö Suomen taiteilijat ja älymystö olleet melko oikeistolaista porukkaa aina 1960-luvulle asti, jotain Kiilaa lukuun ottamatta? Kansallismeininkiä ja niin poispäin? Tosin sillä ei ole paljoakaan tekemistä Hesarin jutussa penätyn kaupallisuuden kanssa. Eri aika, eri oikeisto. Vanhempieni ikäpolvi muistaa hyvin 1970-luvun ja äänekkäät, ärsyttävät taistolaiset. Joo, tiedän, se oli tosi kurjaa. Suuret ikäluokat joutuivat nuorena kuuntelemaan vanhempiensa sotajuttuja. Me joudumme kuuntelemaan valitusta hirveistä vähemmistökommunisteista. Kulttuuripiireissä pidettiin tyhmänä jos kutsui Neuvostoliittoa totalitaariseksi valtioksi. Känniset kansandemokraatit aukoivat Kosmoksessa demareille päätään. Tai jotain. Mutta Helsingin yliopistolla oli Kansallisilla Ylioppilailla koko 1970-luvun ajan eniten paikkoja edustajistossa. Taisivat olla hyvin hiljainen enemmistö kun heitä ei kukaan tunnu muistavan.

Hesarin jutussa tuodaan onneksi esille se, että jako oikeistoon ja vasemmistoon on ainakin taiteen puolella menettänyt merkityksensä, nykyään ollaan vaikkapa vihreitä tai feministejä. Omasta mielestäni taiteen kuuluu ensijaisesti etsiä uusia ulottuvuuksia, tarjota uusia näkökulmia. Hesarin jutussa taiteilijoilta kaivataan vapaan markkinatalouden puolustamista. Mitä, onko kapitalismi vaarassa? Onko Suomessa suurikin kansanliike, joka haikailee Itäblokkia takaisin? Tai haluaa palata luontaistalouteen? Taiteilijan ei tarvitse ylistää vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää. Paitsi Pohjois-Koreassa.

—     —–      ——    ————–

PS. Puhuin aiheesta taiteilijafrendini kanssa. Hän sanoi, että muiden maiden taiteilijoissa on enemmän oikeistolaisia. Toisaalta hän sanoi, että hänen kaikki tuntemansa kuvataiteilijat, jotka voidaan laskea tähän sarjaan, ovat joko syntyneet rikkaisiin perheisiin tai sitten tekevät videojuttuja, joilla tienaa hyvin. Suomessa vain kourallinen kuvataiteilijoita elää pelkästään taidetta tekemällä. Muilla on joku päivätyö. Ja materiaalit ovat kalliita. Käsittääkseni kirjailijoilla on sama juttu, harvat pystyvät elättämään itsensä romaaneilla. Varallisuus ei välttämättä vaikuta poliittiseen suuntautumiseen, mutta jos taiteilija elää vaatimattomasti, niin markkinatalouden riemut tuskin heijastuvat hänen taiteeseensa.





Enää ei tarvitse hirttää homoja? eli logiikkaa teokratiaan

25 09 2007

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on Yhdysvaltain-vierailullaan kertonut, että Iranissa ei ole homoseksuaaleja, kuten USA:ssa. ”Meillä ei ole sitä ilmiötä” Ahmadinejad sanoi yleisölle, joka Helsingin Sanomien (25.9.) mukaan remahti nauramaan.

Mahtavaa. Nyt Iranin ei enää tarvitse vangita, ruoskia ja teloittaa homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Kaikki homoseksuaalisia tekoja koskevat kohdat voidaan poistaa Iranin laista. Iranilaisten ihmisoikeusaktivistien mukaan vuoden 1979 jälkeen on teloitettu noin 100 000 ihmistä, joista 4000 epäillään teloitetun homoseksuaalisuuden perusteella. Läntiset ihmisoikeusjärjestöt eivät ole pystyneet vahvistamaan näitä väitteitä, mutta yksittäiset homojen teloitukset ovat saaneet paljon huomiota. Miesten välisestä yhdynnästä seuraa Iranin lain mukaan kuolemanrangaistus. Vuonna 2005 kaksi alaikäistä poikaa teloitettiin homoseksuaalisuudesta syytettyinä. Iranin viranomaiset ilmoittivat, että nämä teloitushetkellä 16- ja 18 -vuotiaiksi arvioidut vuotiaat nuorukaiset olivat paitsi rakastelleet keskenään myös raiskanneet 13-vuotiaan pojan. Monet ihmisoikeusaktivistit ja -järjestöt ovat epäilleet raiskaussyytöksiä kansainvälisen kohun jälkeen keksityiksi valheiksi. Iranissa hirtettiin homomies viimeksi marraskuussa 2006.

Linkki: iranilaisen lesbon haastattelu vuodelta 2002. Niloufar, 30, asuu Yhdysvalloissa, joten Ahmadinejadin teesi ei tähän kaadu.

UPDATE: International Herald Tribune kirjoittaa Iranin homoseksuaaleista.





Tragedioita Ranskasta

25 09 2007

Kiinalainen nainen, laiton maahanmuuttaja, hyppäsi pariisilaisen kerrostalon ikkunasta viime torstaina. Hypyn syynä oli poliisien ilmestyminen oven taakse. Poliisit eivät olleet kiinnostuneet naisesta, vaan etsivät hänen asuintoveriaan, joka on myös laiton maahanmuuttaja ja jota kolmas kiinalainen henkilö oli syyttänyt varkaudesta.

Ikkunasta hypännyt Chulan Zhang Liu menehtyi vammoihinsa perjantaina. Lehdistö ja kansalaisjärjestöt saivat asian tietoonsa vasta eilen maanantaina. Laittomien siirtolaisten lasten etuja ajava Réseau éducation sans frontières syyttää viranomaisia tietojen pimittämisestä. Tämä oli neljäs kerta puolentoista kuukauden sisällä, kun laiton maahanmuuttaja putoaa tai hyppää ikkunasta poliisien pelossa, ja ensimmäinen kuolemantapaus. Ivan, 12-vuotias venäläispoika, jonka perhe oli jäänyt Ranskaan kolmesta hylätystä turvapaikkahakemuksesta huolimatta, putosi elokuussa parvekkeelta yrittäessään paeta poliiseja. Ivan joutui koomaan mutta heräsi useiden päivien kuluttua. Pojan tila on vakaa, mutta hän on saanut vakavia vammoja erityisesti päähänsä. Vanhemmille annettiin oleskelulupa Ivanin pitkän kuntoutuksen ajaksi.

Tapaukset ovat järkyttäneet ranskalaisia. Erityisesti vasemmistolaisessa Libération-lehdessä ollaan huolestuneita koventuneen siirtolaispolitiikan aiheuttamasta pelon ilmapiiristä. Nichoals Sarkozyn hallinto on ilmoittanut tutkivansa 125 000 laittoman siirtolaisuuden tapausta tänä vuonna saadakseen 25 000 ihmistä karkotettua. Sarkozyn valikoidun maahanmuuton (immigration choisi) politiikka perustuu koulutettujen siirtolaisten houkutteluun, ja perheiden yhdistämiseen liittyvän maahanmuuton vähentämiseen. Laki DNA-testien vaatimisesta perheiden yhdistämisessä on herättänyt vastustusta. Siirtolaisuusministeri Hortefeuxin mukaan tällaiset ovat käytössä jo monissa Euroopan maissa, Suomessakin. Pitääkö tämä paikkansa?

Erään Ranskan régionin kouluja valvovan elimen lähettämä e-mail alueen rehtoreille herätti myös huomiota. Mailissa pyydettiin koulujen henkilökuntaa kertomaan mahdollisista laittomien maahanmuuttajien lapsista, jotka kävisivät koulua alueella. Rehtorien vastaukset olivat hyvin negatiivisia: tämä kuuluu poliisille, ei meille. Joillekin tulivat mieleen kuudenkymmenen vuoden takaiset synkät tapahtumat. Pian tulikin toinen meili, jossa edellistä väitettiin vahingossa lähetetyksi: unohtakaa koko juttu.

Lähteitä (ranskaksi):

http://www.liberation.fr/actualite/societe/280568.FR.php

http://www.liberation.fr/actualite/societe/280166.FR.php

http://www.liberation.fr/actualite/societe/279306.FR.php

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0@2-3224,36-943969@51-957759,0.html

http://hebdo.nouvelobs.com/hebdo/parution/p2223/dossier/a347102.html

englanniksi:

http://www.iht.com/articles/ap/2007/09/24/europe/EU-GEN-France-Illegal-Immigration.php 

PS: Merci Claire!





Rakkautta ja anarkiaa: tarinoita itämailta

24 09 2007

Rakkautta ja anarkiaa, tuo Helsingin paras elokuvafestivaali, syksyjemme valo, tarjoaa bloggarille oivan tilaisuuden leikkiä elokuvakriitikkoa. Omat valintani painottuivat Lähi- ja Kauko-itään sekä gay-teemoihin.

Yacoubian building ***

Huh huh, olipa leffa. Yacoubian building perustuu Alaa Al Aswanyn romaaniin, joka oli myydyin arabiankielinen romaani vuosina 2002 ja 2003. Elokuvan tapahtumapaikkana on kairolainen kerrostalo. Sekä komean art deco-rakennuksen että kaupungin loiston päivät ovat takanapäin. Talossa asuu yhä rikkaita, mutta katon varastotiloista on tullut köyhien asuntoja. Rakennus toimii egyptiläisen yhteiskunnan symbolina, ja sen erilaisten asukkaiden kautta käsitellään maan nykytilaa. Synkältä näyttää. Korruptiota, valheita, seksuaalista hyväksikäyttöä, vaarallisia ideologioita, kiduttavia poliiseja ja ties mitä. Ihmisten synnit ovat varallisuuskuilun leimaamia: rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät rikkaita. Kukaan ei voita.

Elokuvan ihmiskohtalot koskettavat, järkyttävät, naurattavat ja raivostuttavat. Lopussa päähenkilöt ovat niin ryvettyneitä että juuri ja juuri jaksaa välittää. Jos elokuvan katsoo vain elokuvana, niin sitä voi syyttää melodramaattisuudesta ja liiallisesta kestosta. Viestinä ihmisen ja yhteiskunnan tilasta se on vahva ja rohkea.

Monista päähenkilöistä erityismaininnan arvoisia ovat terroristi ja homo. Terroristi on nuori, lahjakas mies, jonka haaveet poliisinurasta eivät tyssää arvosanoihin, vaan siihen, että hänen isänsä on talonmies. Nuorukainen pääsee yliopistoon, mutta tuntee itsensä ulkopuoliseksi rikkaiden nuorten keskellä. Hän tutustuu islamisteihin, kasvattaa parran ja vaihtaa moskeijaa. Pian hän on poliisien kidutettavana ja vannoo kostoa. Nuorukaisten jihad-valmennus muistuttaa amerikkalaisleffojen boot camp -montaaseja. Verinen loppu on kuin vastaus kysymykseen ”entä jos Tarantino olisi arabi?”.

Elokuvan rikkaalla homolla on köyhän, naimisissa olevan miehen kanssa suhde, jotka olivat tyypillisiä Euroopassakin joskus Marcel Proustin aikaan. Eli epäsymmetrista, molemminpuolista hyväksikäyttöä, tai win-win, miten sen nyt ottaa. Yacoubian Buildingissa tästä ei seuraa mitään hyvää. Kurjasta lopusta tulee mieleen vanhojen amerikkalaisleffojen opetukset pervoilun vaaroista (katsokaa Celluloid Closet!). Toisin kuin kultakauden Hollywood-tuotoksissa, tässä elokuvassa homoa ei demonisoida, vaan hänet esitetään ihmisenä. Ei mitään uutta tänne länsirintamalle, mutta Egyptissä homouden avoin käsittely on jotain tosi radikaalia.

Elokuvan jälkeen harmitti, etten lukenut kirjaa ensin. Varsinkin kun ostin sen jo keväällä.

The Bubble *****

Eytan Foxin leffat ovat näköjään aina mahtavia. The Bubble (Buah, Ha) käsittelee Foxin aikaisempien elokuvien Yoshi ja Jaggerin ja Walk On Waterin tavoin Israel-Palestiina-konfliktia ja miesten välistä rakkautta. Lähestymistapa, miljöö ja henkilöt ovat jokaisessa elokuvassa sangen erilaisia.

The Bubble kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka asuvat yhdessä Tel Avivissa. Kaksi homomiestä ja heteronainen jakavat asunnon ja mieshuolensa ”kuplassa”: värikkäässä, trendikkäässä suurkaupungissa, jossa deittaillaan, naidaan ja biletetään. Armeija on käyty, ja ikävää poliittista todellisuutta muistetaan miehityksenvastaisissa reiveissä.

Eräänä päivänä israelilainen Noam tutustuu palestiinalaiseen Asrafiin . Nuorten miesten suhde syvenee rakkaudeksi. Tel Avivissa kaikki on hyvin niin kauan kuin palestiinalainen tekeytyy israelilaiseksi. ”Kuplassa” on Asrafin mukaan helppoa olla ”ulkona, kuten te sanotte”. Mutta palestiinalaisalueella kaikki on toisin. Ahdistavaa köyhyyttä, nöyryyttäviä tarkastuksia rajanylityspaikoilla. Nuoren homomiehen odotetaan naivan tuttu tyttö. Mies tasapainoilee kahden maailman ja vastakkaisten odotusten välillä. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kupla puhkeaa.

The Bubble alkaa kepeänä komediana, Israelin sexandthecityna tai queerasfolkkina, ja saa edetessään tummempia sävyjä. Silti suurin on rakkaus, ja ystävyys tulee hyvänä kakkosena. Lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden roolisuoritukset tuovat elämänuskoisen vireen tähän kauniiseen ja kipeään tarinaan.

Tuli * 1/2 (1. tunti) *** 1/2 (toinen tunti)

Myöhästyin elokuvasta reilun vartin, mutta kanssakatsojan mukaan en missannut paljoakaan. Ei mitään kunnon selitystä sille, miksi ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Tuli on filippiiniläinen elokuva, ja sijoittui maailmaan jota en tunne ollenkaan. Syrjäisellä maaseudulla, metsän keskellä asuva yhteisö on syvästi uskonnollinen. He kertovat Kristuksen tarinaa näytelmien avulla, hakkaavat itseään ruoskilla ja laulavat virsiä. Ei-kristillisellä magiallakin on paikkansa. Ihmiset uskovat ennustuksiin ja noituuteen. Poikien ympärileikkaus on tärkeä aikuistumisriitti.

Ympärileikkaajan tytär kuuntelee iltaisin kylän tavoitellun poikamiehen serenadia ikkunan alla. Jostain syystä neito ei lämpene kosiskeluyrityksille. Ystätär taas rakastuu huonoon mieheen, ja saapuu murheen murtamana toisen naisen lohdutettavaksi. ”Jos hän ei suostu naimisiin kanssasi, älä huoli. Minusta tulee sinun aviomiehesi,” nainen lupaa. Suunnilleen tässä kohdassa tarina lähti käyntiin. Harmi, että monet katsojat olivat jo poistuneet.

Syrjäkylän naiset päätyvät radikaaliin ratkaisuun. He eivät alistu muiden odotuksiin vaan tekevät kuten itse parhaaksi katsovat. Naiset saavat liittolaisen ympärileikkaamattomasta nuorukaisesta, joka osoittautuu tarujen soturien arvoiseksi.

Luonto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kauniin musiikin lisäksi taustalla kuuluvat viidakon äänet. Virran läpikuultava vesi ja vehreä kasvillisuus toimivat seksuaalisuuden symboleina. Paljon saattoi minultakin mennä ohi koska en tunne kulttuuria, ja Tuli on ensimmäinen näkemäni filippiiniläiselokuva. Ehkä filippinologille elokuva on merkityksiä täynnä. Pidin leffan loppuosasta, alkuosa oli aika puuduttava. Kaveri lähti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja valitti myöhemmin elokuvan ala-arvoisuuden horjuttaneen hänen uskoaan koko Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin.

Persepolis ****

Persepolis -elokuva seuraa melko uskollisesti sarjakuvaa, johon se perustuu. Marji-tytön iranilaisesta lapsuudesta ja wieniläisestä nuoruudesta kertova elokuva on ollut jymymenestys Ranskassa. Animaation piirrostyyli on sama kuin sarjakuvassa, ja mustavalkoisuuskin on säilytetty. Iranilainen, Ranskassa asuva Marjane Satrapi on sekä omaelämäkerrallisen sarjakuvan (vilkaise aiempaa postia) luoja että toinen ohjaajista. Hän kertoo Hesarissa (23.9) että sarjakuvaan kääntäminen elokuvan kielelle on paljon vaikeampaa kuin mitä ihmiset luulevat. Itseäni harmitti aluksi, kun jotkut hyvät vitsit oli jätetty pois, mutta toisaalta elokuvassa oli hyödynnetty liikkuvan kuvan mahdollisuuksia ja siihen oli tuotu myös uutta. Tylsäähän se olisi jos lopputulos olisi ihan samanlainen.

Elokuvan kuvakieli on hienovaraista ja sujuvaa. Vallankumouksen verisyys, teloitukset ja sodan kauhut on kuvattu pienin vihjein. Kun nuori Marji näkee ystävän käden pommitettujen raunioiden keskellä, hänen kasvonsa vääntyvät munchmaiseen äänettömään huutoon, ja hiipuvat ruudulta. Tehokkaampaa kuin ääneen kirkuminen. Väkivaltaiset kuolemat näytetään siluettien avulla. Kun nuoren miehen pakohyppy jää liian lyhyeksi, näemme vallankumousvartijoiden katsovan alas rakennustenväliseen kuiluun.

Persepolis-leffassa on sarjakuvan tavoin paljon huumoria. Erikoiset persoonat, kuten pieni kommunisti-Marji, suorapuheinen isoäiti ja umpihullu vuokraemäntä pääsevät loistamaan. Joitakin kohtia oli suomennoksessa tuunattu tylsemmiksi: esimerkiksi Marjin rohkea tokaisu vallankumousvartijoille ”älkää katsoko persettäni” oli vain ”älkää katsoko”.

Pakko valittaa. 100-lehdessä oli pari viikkoa sitten juttu R&A:sta, ja Persepoliksesta yksi mainoslause: ”pui naisen asemaa Iranissa”. Mikä on aika huonosti sanottu. Elokuvassa käsitellään vallankumousta, poliittisia vainoja, sotaa, kuolemaa, kulttuuria, uskontoa, perhe-elämää, rakkautta, vieraantuneisuutta, masennusta, itsetuhoa, tuhkasta nousemista, päihteitä, kasvukipuja, marksismia, anarkismia, fundamentalismia. Ai niin, ja naisten asemaa. Länsimaisten ihmisten kiinnostus muslimimaihin lopahtaa helposti ellei mainita naisia, terrorismia tai jotain muuta raflaavaa. En voi syyttää muita syyttämättä itseäni: Marokon politiikasta -postaukseeni on tungettu tekstiä terrorismista ja naisten asemasta. Hankala sanoa, kuinka olennaista varsinkaan jälkimmäisestä puhuminen on Marokon poliittisten toimijoiden esittelyn yhteydessä.

Mainio Satrapi-sitaatti Hesarin haastattelusta: ”Sen tiedän, että Iranin tulevaisuus liittyy koko maailman tulevaisuuteen . Tämä nykyinen typerä jako islamilaiseen ja muuhun maailmaan on pakko ratkaista pian”.





Parhaat duunit

21 09 2007

Parhaissa duuneissa saa palkkaa siitä, että tekee kaikkia lempijuttujaan. Toiseksi parhaissa duuneissa saa palkkaa laiskottelusta.

Kerran tapasin Marrakeshissa yhden päivän aikana kaksi ihmistä, joilla oli mahtava duuni. Toinen oli BBC:n matkailuohjelman kuvaaja, joka kierteli vanhojen kavereidensa kanssa ympäri maailmaa. Työ oli kuulemma aikaisempiin BBC-hommiin verrattuna mannaa, kuin ainaista lomailua. Toinen tyyppi oli muusikko, joka kiersi talvet ympäri Marokkoa keräten kansanmusiikkia, ja kesät ympäri Kanadaa soittaen marokkolaisvaikutteista konemusiikkiaan erilaisilla festareilla.

On sellaisiakin duuneja, joita tarvitsee tehdä vain pari tuntia päivässä. Nettipokeri on Nyt-lehden (21.9) mukaan nykyään ältsin suosittua. Useimmille tämä on kallis harrastus, mutta toiset nettoavat. Tapasin kerran tyypin, joka elätti itsensä pelaamalla pokeria netissä, pari tuntia päivässä. Eli juuri sellaista elämää, joista äitimme meitä varoittelivat. Sukulaisia ei kannata ura-asioissa uskoa. Nuoren John Lennonin tädillä oli tapana sanoa kitaransoitosta innostuneelle pojalle: ”John, ethän sinä tuolla tavalla pysty leipääsi ansaitsemaan”.

Samaisen Nyt-lehden Facebook-jutussa on haastateltu ”Karoliinaa”, joka kuulemma viettää kahdeksan tuntia päivässä Facebookissa, ja kolme tuntia kirjoittaen, eli oikeaa työtä tehden. Oi Karoliina, en tiedä mitä kirjoittelet, mutta sinulla on hyvin pullat uunissa, nainen. Useimmat suomalaiset viettävät sen kahdeksan tuntia töissä, vähintään.

Kaverini käyttävät termiä Facebook-duuni hieman eri tavalla. Opiskelijathan tekevät kaikenlaisia töitä jos oman alan hommia ei löydy. Reipas pizza- tai varastoduuni on monelle irtiotto ikävistä tenttikirjoista, mutta parhaat opiskelijaduunit ovat niitä, joissa tarvitsee tehdä mahdollisimman vähän. Tällaisea töitä ovat esimerkiksi iltavahtimestarin, puhelinvaihteen ja asiakaspalvelijan hommat paikassa, jossa käy vain vähän asiakkaita, tai jossa tarvitsee vain harvoin vastata puhelimeen. Iisit duunit jakautuvat useampaan alakategoriaan:

Kirjaduuni on himo-opiskelijan unelmaduuni. Työpaikalla on niin hiljaista, että siellä voi lukea tenttikirjoja. Olin kerran asiakaspalvelijana parkkihallissa, jossa melkein kaikki toimi automaattisesti. Luin koko kesän kirjallisuustieteen tenttiin. Itkin lukiessani Bertolt Brechtiä ja Toni Morrisonia, sniff. Kukaan ei nähnyt.

Facebook-duuni on toiseksi paras ”tylsä” duuni. Työpaikalla ei voi lukea kirjaa, mutta työntekijä voi käyttää nettiä rajoituksetta, käydä Facebookissa, MySpacessa, lähetellä sähköposteja ja mesettää. Tällainen työpaikka tekee ihmeitä sosiaaliselle elämällesi. Tai ainakin virtuaalisosiaaliselle.

Nettilehtiduunia voi tehdä sellaisella työpaikalla, jossa netissä ehtii pyöriä ja sitä saa käyttää, mutta sähköpostin käyttö, Facebook ja muut kivat jutskat ovat kiellettyjä. Tässä duunissa ehtii lukea hesarit, timet ja thenewyorkerit ja todella pysyä ajan tasalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Jos keskeytyksiä (= oikeaa työtä) tulee paljon, saattaa pidempien lehtiartikkelien luku häiriintyä, mikä johtaa helposti keskustelufoorumiduuniin. Erilaisten foorumien viestiketjuja lukiessa ei tarvitse paljoakaan keskittyä, mutta tämä käy nopeasti tylsäksi. Kerran olin tutustunut kaikkien englanninkielisten Lost-foorumien aihevalikoimaan niin perin pohjin, että päädyin italiankieliselle foorumille. Opin paljon uusia sanoja: isola = saari, giungla = viidakko, botola = luukku, fede = usko…Jos menen Italiaan niin en osaa tilata ravintolassa mitään perusruokia kummempaa, mutta pystynpähän keskustelemaan tarjoilijan kanssa Lostista.

Kaikista ikävin duuni on sellainen, jossa ei tarvitse tehdä mitään, mutta ei voi myöskään huvittaa itseään millään. Jotkut pomot ovat tarkkoja siitä, että töissä ei sluibailla, ei vaikka kuinka tylsää olisi. Tällaisia duuneja kutsun istuskelu- käyskentely- ja seisoskeluduuneiksi. Jälkimmäinen on ehdottomasti kurjin. Opiskelijoilla voi olla tylsää ja epämukavaa vartijoina ja piirustusmalleina, mutta kurjempaa lienee sotilailla jotka vartioivat presidentinlinnaa, Kremliä, ja muita hienoja rakennuksia. He joutuvat kärsimään viimaa, pakkasta ja ärsyttäviä turisteja.