Minä ja George W

20 01 2009

En käynyt kertaakaan Bushin Yhdysvalloissa.

Suunnittelimme kaverin kanssa New Yorkin-matkaa syyskuun 2001 alkupuolella mutta rahat eivät riittäneet. Myöhemmin rauhoittelimme itseämme sanomalla, että emme kuitenkaan olisi olleet aikaisin aamulla kaksoistornien lähellä, vaan koisimassa jossain syrjäisessä hotellissa.

Pari päivää WTC:n terrori-iskujen jälkeen olin etkoilla Kruununhaassa. Yksi kaveri sanoi:  sitä saa mitä tilaa, eiks vaan?  Väitimme kaikki närkästyneinä vastaan (USA:n syyttely oli Image-lehden vuoden 2001 tabujen listassa). Kaveri rakasti Chileä ja erikoistui myöhemmin alkuperäiseen syyskuun yhdenteentoista 1973 ja sitä seuranneeseen Pinochetin hirmuhallintoon. Henry Kissingerin mukaan USA ei voinut katsoa vierestä, kun Chilen kansalaiset valitsivat demokraattisissa vaaleissa sosialistisen presidentin Salvador Allenden.

Toisen kaverin mielestä Bush oli kohtalainen presidentti, ja söpökin, setäikäiseksi. Hän tosin piti myös Osama Bin Ladenia söpönä  (minkä toteaminen kuului niin ikään Imagen tabulistaan). Kaveri oli hyvin masentunut terrori-iskujen jälkeen. ”Kaikki rakennukset mitä mä rakastan räjähtää!” Kolmas kaveri toivoi loppuun saakka, että terroristit eivät olisi olleet arabeja. Hän seurusteli irakilaisen maahanmuuttajan kanssa. Poikaystävällä oli riittänyt keikkatöitä ennen syyskuun yhdettätoista, mutta sitten duunit loppuivat  kuin seinään. ”Tekeytyisit italialaiseksi”, tyttöystävä ehdotti. Tytön vanhemmat eivät olleet uskoa tilannetta:  eihän Suomessa syrjitä ketään.

Pari vuotta myöhemmin irakilainen kundi suhtautui varovaisen positiivisesti Yhdysvaltojen hyökkäykseen. ”Mitä tahansa, kunhan tilanne muuttuu”. Irakin kauppasaarto oli aiheuttanut satojentuhansien lasten kuoleman,  poika valitti. Sota alkoi vaikka kaikki marssivat sitä vastaan. Silti mietimme: entä jos olemme väärässä? Nehän sanoivat että siellä on joukkotuhoaseita, weapons of mass destruction. Ei löytynyt. Myöhemmin keksittiin slogan: Clinton f’cked an intern. Bush f’cked a nation. F’cked the world, sanoisin.

Irakin sota suisti maan väkivallan kierteeseen. Miljoona ihmistä on menettänyt henkensä.

Sodasta seurasi Suomessakin skandaali, Irakgate.  Anneli Jäätteenmäki joutui lähtemään pääministerin tehtävistä. Olin siihen aikaan kesätöissä museossa, ja seurasimme tilanteen kehittymistä opaskierrosten välillä.  Kahvilassa työskennellyt poika oli koko ajan radion äärellä. Iltapäivällä hän ilmoitti hieman surumielisellä äänellä: ”Nyt kävi ilmi, että se tilasi sen faksin. Se joutuu lähtemään.”

Sitä saa mitä tilaa. Me kiinnitimme median tavoin enemmän huomiota itse vuotoon kuin sen sisältöön. Keskustelin kerran Irakgatesta Suomessa toimineiden ulkomaisten diplomaattien kanssa. ”Niin viatonta”, he sanoivat. Heidän maissaan poliittiset skandaalit ovat yleisempiä ja pahempia. Ei tulisi kuuloonkaan että joku eroaisi tällaisen vuoksi.

Vuonna 2004 bongasin hassun kuvan barcelonalaisen hotelli Kabulin seinästä.

bush

Amerikkalainen lomakaveri otti piirroksesta valokuvan.  Törmäsin siihen vielä monta kertaa.

Terrorismin vastainen sota tunkeutui kunnolla tajuntaani vasta ulkomailla.  Pariisissa oli vuonna 2004 pommiuhkia, ja turvallisuusjärjestelmä nostettiin punaiselle tasolle Madridin pommi-iskujen jälkeen. Järkytyin kun Libérationin kannessa oli verisiä ihmisiä, enkä saanut Madridissa vaihdossa olevia kavereitani puhelimella kiinni (heillä oli kaikki hyvin).

Kesällä 2005 puhuimme berliiniläisessä baarissa Lontoon terrori-iskun jälkeisistä tunnelmista. Lontoon poliisi oli ampunut nuoren, syyttömän brasilialaismiehen.  ”Näinä aikoina voi olla iloinen siitä, että on blondi”, saksalainen kaveri sanoi.  Se tuntui kurjalta. Olin juuri lukenut kirjan joka kertoi saksalaisten unista Kolmannen valtakunnan aikaan. Juutalaisten ohella natsipainajaisia näkivät erityisesti tummatukkaiset ihmiset.

Marokossa asuessani viranomaiset paljastivat laajan terroristiverkoston, mutta en enää jaksanut välittää. Pelkäsin rikollisuutta enemmän. Tutustuin terrorismiin, luin tutkimuksia ja raportteja. Terrorismi ei ollut päämäärä, vaan oire ja keino, ja sen vastustaminen vaati syihin paneutumista ja monipuolisia vastatoimia. Viime viikolla brittiulkoministeri Milibandkin myönsi, että ei-valtiollisia ääriryhmiä on vaikea vastustaa perinteisen sodankäynnin keinoin.

Amerikkalaisilla oli kaikenlaisia kehitysprojekteja Marokossa. En tiedä auttoiko se heidän imagoaan. Lueskelin amerikkalaisen Peace Corps-vapaaehtoisen  arabian oppikirjaa. Kundi työskenteli köyhässä pikkukaupungissa Saharan laidalla. Eräs teksti meni suunnilleen näin:

John istuu kahvilassa juomassa minttuteetä. Televisiossa näytetään Irakin sotaa.

Mehdi: Amerikkalaiset vain tappavat viattomia siviilejä, naisia ja lapsia. Sinäkin olet yksi heistä.

John: Minä olen vain tavallinen amerikkalainen, olen sotaa vastaan.

Mehdi: Mutta 50 prosenttia amerikkalaisista kannattaa sotaa. Te olette kaikki samanlaisia.

John: Minä kuulun niihin 50 prosenttiin jotka eivät kannata, minä haluan auttaa teitä, olen vain tavallinen amerikkalainen (toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen…).

Katsoimme vapaaehtoisen isäntäperheen olohuoneessa musiikkikanavaa, jolla naiset grindasivat rihmankiertämissä. ”Pelkään, että täkäläiset tietävät maastani vain nämä videot ja Irakin sodan”, yksi amerikkalaispojista sanoi. Tunisialainen kaveri kertoi tuntevansa naisia, jotka olivat alkaneet käyttää hijabia Bushin ristiretkipuheen jälkeen.

Bushin politiikka näytti kaukaa katsottuna hurjalta. Oli salaisia vankiloita, waterboardingia, kreationismia, abstinence onlya. Ihmisoikeuksista tuli vitsi ja demokratiasta ruma sana. Hurrikaani Katrinan annettiin hukuttaa yksi kaupunki ja parituhatta amerikkalaista. Tieteellistä tutkimusta ajettiin alas eikä siitä välitetty poliittisessa päätöksenteossa, uskomuksista kylläkin. Itse todellisuus joutui puolustuskannalle.  Amerikkalaisia kävi sääliksi.

Salaliittoteoriat levisivät ja kukoistivat.  Innokkaat nörttipojat selittivät, että rakennus ei kerta kaikkiaan voi luhistua niin kuin WTC:n kaksoistornit. Ja sen Pensylvaniaan syöksyneen koneen matkustajia oli nähty elossa jossain. Tapaamani amerikkalaisetkin uskoivat salaliittoteorioihin, ainakin vähäsen.

Vuonna 2008 holtiton talouspolitiikka räjähti ensin USA:n, sitten koko maailman käsiin. Tässä vaiheessa Bush ei enää kiinnostanut ketään. Minäkin olin suunnannut katseeni Obamaan, jolta odotettiin ihmeitä. Ja ihmeeltä hänen älykäs puheensa vaikuttikin.

Sille tosin naureskeltiin,  itku silmässä, että Bushin hallinto sosialisoi syksyllä 2008 enemmän omaisuutta kuin Neuvostoliitto ikinä. ”Löysimme ne joukkotuhoaseet”, kolumnistit leukailivat. ”Niiden nimi on subrime.”  Minua harmitti, etten ole opiskellut kansantaloustiedettä. Sitten luin Nassim Nicholas Talebia, joka sanoi ettei kannatakaan.

En voi valittaa kärsineeni Bushin kaudesta, niin kuin miljoonat ihmiset kärsivät. Mutta ei se kivaakaan ollut. Barack Obaman herättämä toivo sai minut ymmärtämään, kuinka masentavaa Bushin tuhoisan politiikan seuraaminen oli, täältä rapakon takaakin. Nyt ihmiset ympäri maailman ovat innoissaan, odottavat mahdottomia.

Voiko meitä siitä syyttää?

Hyvästi Bush -ja anti-Bush

Tajusin hupilehti The Onionia lukiessani, että nythän joutuu sanomaan hyvästit paitsi Bushille myös anti-Bushille. Condoleezza Rice saattoi osua hiukkasen oikeaan arvellessaan, että alkuhuuman jälkeen ihmiset masentuvat, kun heillä ei ole enää ketä syyttää.

Pari anti-Bush helmeä.

Itsetehty video. Depeche Modea ja raamatullista symboliikkaa, huh!

Toinen anti-Bush suosikkini on The Coupin rap-biisi Head (of State.)

Bush and Hussein together in bed
Giving H-E-A-D head
Y’all motherf’ckers heard what we said
Billions made and millions dead

En löytänyt kuuntelukappaletta netistä.

Ja bushismeja tulee kyllä ikävä.

” I think we can all agree that the past is history.”

Historiaa olet nyt sinäkin, George. Hyvässä ja pahassa.

Mainokset




Politiikka tanssittaa taas

8 11 2008

Immanuel Wallerstein oli väärässä. Vanha vasemmistolainen sosiologi sanoi, että ihmiset äänestävät nykyään vaaleissa pienintä pahaa, eivät unelmiensa ehdokasta tai puoluetta. Usko parempaan huomispäivään hiipui vuoden 1968 jälkeen. Vaikka oma puolue voittaisi, niin kukaan ei enää tanssi kaduilla. Toisin kävi. Barack Obaman voitto USA:n presidentinvaaleissa sai aikaan mahtavia julkisia ilonpurkauksia, Yhdysvalloissa ja maailmalla.

Tässä Washington:

Ja tässä Kenia:

Ihan tässä tulee kateelliseksi. Minä söin Obaman voiton kunniaksi pari suklaakonvehtia aamiaisella.

Pari viikkoa sitten Suomessa oli kunnallisvaalit. Kun tuttu tyttö pääsi läpi sanoin reippaalla äänellä: jee! Siinä kaikki.

Linkit:

Metafilter: linkkejä Obama-juhlintavideoihin ympäri Yhdysvaltoja.

Immanuel Wallerstein: The Decline of American Empire, Amazon.

Wallerstein kirjoitti Obaman tulevasta voitosta kesäkuuussa. Uusi presidentti tuskin mullistaa Yhdysvaltoja tai maailmaa, mutta onko tämä oikeiston 1980-luvulla aloittaman ”vastavallankumouksen” loppu, kuten artikkelissa arvellaan? Onhan oikeiston talouspolitiikka on saanut pahasti siipeensä Wall Streetilla, ja konservatiivinen kulttuuripolitiikka presidentinvaaleissa.

PS. Tyttöystävä huomautti, että Ranskassa tanssittiin 1981 kun sosialistipuolueen Francois Mitterrand valittiin presidentiksi. Silloinkin uskottiin muutokseen.





Osuvaa: Ann Nixon Cooperin vuosisata

5 11 2008

Historiantutkijat ja -ystävät rakastavat pitkiä elämäntarinoita. Ja näkökään myös poliitikot.

”This election had many firsts and many stories that will be told for generations. But one that’s on my mind tonight’s about a woman who cast her ballot in Atlanta. She’s a lot like the millions of others who stood in line to make their voice heard in this election except for one thing: Ann Nixon Cooper is 106 years old.

She was born just a generation past slavery; a time when there were no cars on the road or planes in the sky; when someone like her couldn’t vote for two reasons — because she was a woman and because of the color of her skin.

And tonight, I think about all that she’s seen throughout her century in America — the heartache and the hope; the struggle and the progress; the times we were told that we can’t, and the people who pressed on with that American creed: Yes we can.

At a time when women’s voices were silenced and their hopes dismissed, she lived to see them stand up and speak out and reach for the ballot. Yes we can.

When there was despair in the dust bowl and depression across the land, she saw a nation conquer fear itself with a New Deal, new jobs, a new sense of common purpose. Yes we can.

When the bombs fell on our harbor and tyranny threatened the world, she was there to witness a generation rise to greatness and a democracy was saved. Yes we can.

She was there for the buses in Montgomery, the hoses in Birmingham, a bridge in Selma, and a preacher from Atlanta who told a people that ”We Shall Overcome.” Yes we can.

A man touched down on the moon, a wall came down in Berlin, a world was connected by our own science and imagination.

And this year, in this election, she touched her finger to a screen, and cast her vote, because after 106 years in America, through the best of times and the darkest of hours, she knows how America can change.

Yes we can.

America, we have come so far. We have seen so much. But there is so much more to do. So tonight, let us ask ourselves — if our children should live to see the next century; if my daughters should be so lucky to live as long as Ann Nixon Cooper, what change will they see? What progress will we have made?

This is our chance to answer that call. This is our moment.”

Toivottavasti Yhdysvaltojen uusi presidentti tosiaan kantaa huolta tulevista sukupolvista – toisin kuin edeltäjänsä. ”Emme peri maailmaa esi-isiltämme, vaan lainaamme sen lapsiltamme”, sanoo eräs intiaanien sananlasku. CNN:n pari viikkoa vanha juttu Ann Nixon Cooperista, joka on Obaman innokas tukija.

”I ain’t got time to die,” Cooper said with a smile. ”Even if he didn’t win, I was happy for him just to be nominated,” said the former socialite. ”The first black president — isn’t that something, at 106 years old?”

 





Barack Obama, maltillisten sankari

3 11 2008

Voiko sillanrakentaja yhdistää kahtiajakautuneen kansakunnan? Voiko kultaisen keskitien sanoma hurmata maailman? Voivatko maltilliset olla karismaattisia johtajia? Kyllä me voimme, tietää Barack Obama.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti valitaan huomenna. Vaalikamppailu on saanut ennennäkemättömän määrän kansainvälistä huomiota: intohimoiset bloggarit pallon joka kolkalta viettävät kaiken aikansa internetissä, analysoiden vaalivideoita, kytäten gallupeja. Amerikkalaistunut britti Christopher Hitchens sanoi kerran, että maailman kaikki ihmiset haluaisivat äänestää USA:n vaaleissa. Pitää paikkansa, ainakin minun kohdallani. Mutta kerrankin haluaisin äänestää amerikkalaisen ehdokkaan puolesta, en pahinta vaihtoehtoa vastaan. Barack Obaman viesti toivosta ja muutoksesta on kerrassaan vastustamaton. Eikä suinkaan tuulesta temmattu: jotkut asiat voivat muuttua vain parempaan suuntaan.

USA:n politiikka vaikuttaa koko maailmaan, valitettavasti. Siinä mielessä on täysin järkevää vouhottaa vieraan maan presidentinvaaleista, vaikka äänioikeutta ei olisi. Viisitoista suomalaiskaveriani otti käyttöönsä toisen nimen Hussein -tosin vain Facebookissa. Tarkoitus on kritisoida Obaman toiseen nimeen kohdistuvia asiattomia hyökkäyksiä. Monen maan asukkailla on enemmän pelissä kuin suomalaisilla. USA:n kauppasaarrossa olevassa Kuubassa seurataan naapurimaan meininkiä silmä kovana. Kuinka vaalien tulos voi olla täysin arvaamaton? ihmettelevät diktatuuriin tottuneet kuubalaiset. Barack Obaman suosio todistaa heille, että alakoulussa opitut tiedot Yhdysvaltojen karmeasta rasismista kaipaavat päivitystä.

Amerikkalaisille tummaihoisen presidentin valinta olisi suuri symbolinen tapahtuma. Maan rasistista historiaa ei voi pyyhkiä pois, mutta siitä voi irrottautua muuttamalla nykyisyyttä. Jo Obaman nimeäminen demokraattien viralliseksi presidenttiehdokkaaksi kirvoitti pilapiirtäjissä poikkeuksellisen kilttejä kuvia pilvenreunalta katselevista Martin Luther Kingeistä. Obaman menestys on hänen omaa ansiotaan, mutta tie huipulle oli auki edellisten sukupolvien peräänantamattoman ja rohkean taistelun seurauksena.

Jos Yhdysvallat olisi tuote, saisi brändityöryhmä kenkää. Bushin hallinnon arvostus on lattialukemissa kotimaassa ja maailmalla. Me eurooppalaiset luemme uutisia amerikkalaisen koulutustason laskusta, tuloerojen huimasta polarisoitumisesta, väkivallasta ja takapajuisesta fundamentalismista. Ja naureskelemme ylimielisen suurvallan ahdingolle, hahhaa. Kunnes meitä muistutetaan uuden ajan dominoilmiöstä: kun  pankki kaatuu Wall Streetilla, niin muut seuraavat perässä, mantereelta toiselle.

Nyt amerikkalaiset sitten tulevat ja sanovat että hei, meilläpä onkin afrikkalais-amerikkalainen presidenttiehdokas jolla on hassu musliminimi. Joka puhuu toivosta ja muutoksesta ja todennäköisesti voittaa koko kisan. Kuten Obama mielellään muistuttaa, hänen tarinansa on mahdollinen ainoastaan Yhdysvalloissa. Totta, valitettasti. Useimmissa maissa presidentin oletetaan kuuluvan etniseen enemmistöön. Värillä on väliä, niin pinnallista kuin se onkin.

Positiivinen symboliikka on vaaleissa vain bonusta, kuten olla kuuluukin. Vaalit ratkaistaan pätevyydellä ja asiakysymyksillä, joista kuumin on talous. Obama vaikuttaa lyhyestä urastaan huolimatta John McCainia harkitsevammalta ja älykkäämmältä. The New York Times muotoili Obamaa tukevat argumentit osuvasti liittyessään miehen kannattajajoukkoihin (linkki), joten mainitsen vain pari juttua.

Maailmanpolitiikan kannalta neuvotteleva, harkitseva, ja Lähi-idän öljyn riippuvuudesta irti pyristelevä USA olisi tervetullut tulokas. Omassa maassa tulevaa presidenttiä odottavat järjettömät haasteet. Saa nähdä, miten demokraattien ajama terveydenhuollon uudistus toteutuu taantuman aikaan. Obaman parhaisiin puoliin kuuluu hänen selkeä tukensa uusiutuvalle energialle. Jos suunnitelma luoda vaihtoehtoisten  energialähteiden kautta työpaikkoja onnistuu, saattavat muut maat seurata perässä.

En missään nimessä kannata republikaaneja, mutta luulin McCainia Bushia paremmaksi poliitikoksi aina Sarah Palinin varapresidenttiehdokasvalintaan saakka. Kyyninen veto. Palinia odottaa loistava tulevaisuus uskonnollisen äärioikeiston tähtenä, mutta näissä vaaleissa hänestä taisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. McCainilla saattaa olla pitkä ura ja jännittävä elämäntarina, mutta hänen rikkaita suosiva talouspolitiikkansa ja uhitteleva ulkopolitiikkansa täydennettynä Palinin hyökkäyksillä tieteellistä tutkimusta ja -maailmankuvaa vastaan tekee hänestä lähinnä rettelöivään kehitysmaahan sopivan ehdokkaan. Kahdeksan vuotta Bushia on toki tuuppinut Yhdysvaltoja tähän suuntaan, mutta haluaisin silti nähdä viimeisen suurvallan paremmassa valossa.

Obaman valinta hyödyttäisi keski- ja pienituloisia enemmän kuin McCainin, mutta ero ei ole päätä huimaava. On laskettu, että Obaman veropolitiikka toisi vähävaraisille noin 600 dollaria lisätienestejä vuodessa, ja kaikken rikkaimmilta napattaisiin 6000 dollaria enemmän – mikä ei ole heille summa eikä mikään. Obama haluaa parantaa keskiluokan oloja, minkä hän suorittaisi vähentämällä niiden veroja, jotka ansaitsevat alle 200 000 dollaria vuodessa. Mutta Le Monde Diplomatiquen mukaan vain pieni osa amerikkalaisista yltää edes 150 000 dollarin vuosituloihin, ja puolet kotitalouksista elää alle 50 000 dollarilla per vuosi. Tavalliset ihmiset hyötyisivät, varakkaiden ohella. Demokraattien poliittisessa puheessa kuitenkin unohdetaan keskiluokan realiteetit. Gore Vidal sanoi aikoinaan, että Yhdysvalloissa on vain yksi puolue, Pääomapuolue, ja siihen kuuluu kaksi oikeistosiipeä. Obama päätti torjua valtion mehevän kampanjatuen, joka asettaa katon vaalibudjetille. Hän onkin kerännyt ennätyksellisen vaalikassan joka toivottavasti avittaa voittoa, mutta silti: kannattaako rahalla mälläämistä rohkaista? Sehän asettaa rikkaista ja vähemmän rikkaista piireistä tulleet ehdokkaat erityisasemaan, puhumattakaan paineista miellyttää suurlahjoittajia.

USA:n seksuaalivähemmistöt näyttävät rakastavan Obamaa. Hän on puolustanut homojen ja lesbojen oikeuksia ja vastustaa Proposition 8:a, mutta ei hyväksy nais- ja miesparien avioliittoja, mikä on hiukan selkärangatonta ottaen huomioon että hän itse syntyi perheeseen, joka oli 1960-luvulla laiton monessa USA:n osavaltiossa. Kannan perustelu kristinuskolla ei sovi Yhdysvaltojen perustuslain sekulaariin henkeen, mutta kukapa siitä nyky-USA:ssa välittäisi. Myös mustien kansalaisoikeustaistelua vastustettiin aikanaan kristillisin perustein. Nerokas poliitikko M.L. King käänsi uskonnollisen retoriikan sorrettujen mustien tueksi.

Monet oikeiston edustajat pitävät Obamaa radikaalina vasemmistolaisena, mutta yllättävän moni republikaani – kuten tutut uuskonservatiivit Colin Powell ja Francis Fukuyama – on liittynyt hänen kannattajajoukkoihinsa. Maltillista oikeistoa viehättää erityisesti Obaman yksilönvapautta ja yrittäjyyttä ylistävä puhe. Senaattori kaipailee myös uudenlaista yhteisöllisyyttä. ”Emme ole niin kahtiajakautuneita kuin poliitikkomme väittävät. Olemme yksi kansa, yksi kansakunta”.

Yhdysvalloissa on 1960-luvulta lähtien käyty ns. kulttuurisotia, jotka ovat vain kiihtyneet viimeisen vuosikymmenen aikana.  Vaikka vaaleissa puhutaan taloudesta, Irakin sodasta ja energiapolitiikasta, niin suurta osaa amerikkalaisia kiinnostaa enemmän aborttipolitiikka, aselait ja evoluutio-opetus kouluissa. Jako kahteen leiriin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, on syventynyt entisestään Bushin kaudella. Puhutaan punaisista ja sinisistä osavaltioista, niistä jotka äänestivät republikaanipresidenttiä ja niistä jotka äänestivät demokraatteja. Kummallakin puolella on omat uutislähteensä ja näin ollen oma totuutensa. Sain vuonna 2004 kiertomeilin joissa harmiteltiin, ettei Etelävaltioita aikoinaan (siis 1861) päästetty lähtemään eroamaan Unionista: nyt ne ovat taantumuksellisia, tuovat vähemmän veroja valtion kassaan ja äänestävät Bushin tapaisia konnia. Vaalivuonna 2008 olen törmännyt äärirepublikaanien sivuihin, joilla Obamaan liitetään rasistista kuvastoa, pidetään antikristuksena, ja mikä pahinta, kutsutaan sosialistiksi ja muslimiksi -hui!

Jos haluatte tietää, miten Obama ajattelee, tai ainakin miten hän pukee ajatuksensa poliittiselle kielelle, lukekaa hänen kirjansa Dreams From My Father ja The Audacity Of Hope. Ensimmäinen on 1990-luvulla kirjoitettu muistelmateos, toinen pari vuotta vanha poliittinen kirja. Audacityn kertojanäänen sovittelevuus yllätti minut. Tiesin, että mies on keskustahakuinen demokraatti, mutta silti. Muutama kuukausi sitten Obamaa vielä markkinoitiin ehdokkaana, joka on Hillary Clintoniin verrattuna vasemmalla. Mikä voi Suomen vinkkelistä katsottuna olla oikealla.

Kuunnelkaapa tätä:

“Spend time actually talking to Americans and you discover that most evangelicals are more tolerant than the media would have us believe, most secularists more spiritual. Most rich people want the poor to succeed, and most of the poor are both more self-critical and hold higher aspiration than the popular culture allows.”

Tai tätä:

”I imagine the white southerner, who, growing up, heard his dad talk about niggers this and niggers that, but has struck up a friendship with the black guys at the office and is trying to teach his own son different; who thinks that discrimination is wrong, but doesn’t see how the son of a black doctor should get admitted into law school ahead of his own son.

Or the former Black Panther, who decided to go into real estate, bought a few buildings in the neighborhood, and is just as tired of the drug dealers in front of those buildings as he is of the bankers who won’t give him a loan to expand his business.

There’s the middle-age feminist who still mourns her abortion, and the Christian woman who paid for her teenager’s abortion, and the millions of waitresses, and temp secretaries and nurses’ assistants and Wal-Mart associates who hold their breath every single month in the hope that they’ll have enough money to support the children that they did bring into the world.”

Erilaisten amerikkalaisten elämänkohtaloiden kuvaus poliittisessa kirjassa voi olla kosiskelevaa popularismia. Mutta halu ymmärtää ihmisten erilaisia valintoja on myös humaania politiikkaa, jota ei ole koskaan liikaa.

Obam on maltillisten sankari, sillä hän elättelee toiveita kahtiajakautuneen kansakunnan yhdistämisestä. Hän tarjoaa ihmisille toivoa, mikä ei ole pelkkää haihattelua. Toivon politiikka on vastalause pelon politiikalle, jossa äänestäjien eteen maalaillaan uhkakuvia. Jos ette äänestä sotaisaa presidenttiä niin terroristit tuhoavat kaiken mitä rakastatte. Jos ette äänestä tiukemman maahanmuuttopolitiikan puolesta niin länsimaissa on kohta sharia-laki käytössä. Pelon politiikassa asioita yksinkertaistetaan ja vastapuolta demonisoidaan, vaikka kyseessä olisi vain kilpaileva puolue. Vastustajat nähdään yhtenäisenä massana jonka kanssa ei voi keskustella sen sijaan että heidät nähtäisiin yksilöinä joilla on omat syynsä ajatella ja toimia. Jako ”meihin” ja ”niihin” on ylitsepääsemätön, ja herjat lentävät puolin ja toisin.

Ei niin, etteikö maailmassa olisi pelottavia asioita; niihin kannattaa suhtautua järkevästi. Miettiä, tutkia, selvittää. Nähdä nyanssit. Obama totesi vaalimainoksessa: en tule olemaan täydellinen presidentti. Lause lämmittää maltillisen pragmaatikon sydäntä. Jos poliitikko tunnustaa oman epätäydellisyytensä, hän on taipuvainen ottamaan selvää, konsultoimaan tutkimuksia, asiantuntijoiden mielipiteitä ja kansalaisten toiveita ennen päätöksentekoa -ei luottamaan sokeasti omaan ideologiaansa ja lähipiirin puolueellisiin arvioihin.

Poliitikkojen ei pitäisi vedota äänestäjien huonoimpiin puoliin, pelkoon ja vihaan, vaan siihen, mikä ihmisissä on parasta. Obama tekee juuri näin. Hänen retoriikkansa (esimerkiksi puheessa josta tehtiin laulu) on äärimmäisen isänmaallista. Siinä unohdetaan Yhdysvaltojen historian nykyiset ja aikaisemmat synkät kahtiajaot ja keskitytään yhteisiin saavutuksiin, yhteisiin arvoihin. Siihen mikä omassa maassa ja sen kansalaisissa on hyvää ja vaalimisen arvoista. Kunpa Suomessakin olisi yhtä innoittavia poliitikkoja.

Barack Obama pelon politiikasta (YouTube). Ja tsekatkaa myös ja erityisesti mainittu New Hampshiren puhe.

Adam Curtisin dokumentti Power Of Nightmares kritisoi painajaisilla pelaamista. Kolmiosainen sarja on katsottavissa Google Videossa. Dokumentin asiapuolessa on heikkoutensa, mutta sen varoitukset politiikan turmeltumisesta ovat tarpeen. (1.osa, Google Video)

UPDATE 4.11. Vaalit käynnissä, Obamamania nousussa.

Taloussanomat demokraattien kaksoisvoiton (presidentin- ja kongressivaalit) mahdollisista seurauksista.

Vuoden 2008 presidentinvaalit mullistivat USA:n politiikan. Internetin ja uusien medioiden merkitys kasvoi valtavasti, mitä erityisesti Obaman joukot osasivat hyödyntää (New York Times).

76 Yhdysvaltalaista Nobel-palkittua tiedemiestä kannattaa Obamaa: Bushin kausi on ollut yhtä painajaista USA:n tiedeyhteisölle.

Evankeliset kristityt pelkäävät Obaman voittoa. Eräs haastatelluista inhoaa ajatusta valehtelijan pääsemisestä presidentiksi, mutta iloitsee siitä, että Jumalan profetiat käyvät vihdoin toteen.

Obama on maailmalla ylivoimaisesti suositumpi kuin McCain, kertovat epäviralliset, epätieteelliset internet-äänestykset, esim. The Economistin sivuilla. Myös Helsingin Sanomien lukijat tykkäävät Obamasta.

Eurooppalaiset odottavat tulevalta Obamalandialta paljon, mutta onko heillä ruusunpunaiset lasit silmillään? Mary Dejevsky, The Independent.

Keniassa rakastetaan Obamaa, jonka Luo-heimoon kuulunut ekonomisti-isä aloitti työuransa vuohipaimenena. Luot ovat toimineet Keniassa lähinnä poliittisessa oppositiossa, ja maassa vitsaillaankin nykyään, että Luon on helpompi päästä USA:n kuin Kenian presidentiksi.

NYT:n kolumnisti Nicholas D. Kristoff helvetillisestä kannattajapossesta , Yhdysvaltojen mahdollisuudesta liittyä taas maailmaan, ja Obaman merkityksestä Amerikan imagolle.

Ennen vallankahvasta luopumista Bushin hallinto aikoo tehdä kaikkensa vähentääkseen amerikkalaisten kansalaisoikeuksia, vaikeuttaakseen ympäristölainsäädännön uudistamista ja uhanalaisten lajien suojelua, ja ties mitä.

”I did not vote for Obama today”, TPM-blogi. Omakohtainen kertomus äänestämisestä. Saattaa kostuttaa silmiä!

Jezebel-blogi haastatteli (tietysti liberaaleja) naisbloggareita aiheesta ”mitä teet jos Sarah Palinista tulee varapresidentti? ” Ei kivalta näytä.

UPDATE 5.11. Wuuhuu! Obama voitti. Avasin tietokoneen 5.55. ja kuudelta se ilmoitettiin. Hurjaa. Jotkut suomalaiskaverini valvoivat läpi yön. Myöhästyin töistä, tosin vain pari minuuttia, kun katsoin aamiaispöydässä Obaman kiitospuhetta. Myös McCain piti hyvän puheen.

obama2-002

Yes, we can! -vaalimantra joka kiiri ympäri maailmaa. USA:n demokratia ei olisi voinut toivoa parempaa peeärrää.

Näittekö sen hologrammijutun? Ohoh. Seurasin vaaleja aamulla CNN:ltä, ja vähän illalla. Mahtavaa nähdä puheet livenä. Ja kaikki hurraavat ja itkevät joukot USA:n kaduilla. Tuli mieleen pesäpallo-ottelun kuvaus Don DeLillon Alamaailmasta: ”Suuren luokan kaipaus tekee historiaa.”

Obama, ryhdy jo töihin! kehottaa Taloussanomat. Karut ajat odottavat.

Obaman ilmastopolitiittiset linjaukset avittavat Suomen USA-vientiä. Ehkä myös ilmastoa? (Taloussanomat, Vihreä Lanka).

Kuviteltu, mutta todenoloinen keskustelu siitä, miksi muiden maiden ihmiset haluavat omia USA:n presidentinvaalit. (Open Demokracy)

Mitä Obaman valinta merkitsee maailmalle (New York Times). ”There is another paradox about the world’s view of the election of Mr. Obama: many who are quick to condemn the United States for its racist past and now congratulate it for a milestone fail to acknowledge the same problem in their own societies, and so do not see how this election could offer them any lessons about themselves.” Toivottavasti tämä muuttuu! Ainakin jutun mainitsema nigerialainen kolumnisti kiinnitti asiaan huomiota ja kritisoi maansa politiikkaa suvaitsemattomuudesta. Kaverini sanoi keväällä, että Clintonin valinta olisi maailman kannalta suurempi edistysaskel kuin Obaman, koska Obama kuuluu USA:ssa syrjittyyn ryhmään eli mustiin,  mutta Clintonin maailmalla syrjittyyn ryhmään eli naisiin. Kukkua. Rasismi ja sovinismi ovat maailmanlaajuisia ilmiöitä, valitettavasti. Monissa maissa naisia on politiikassa vähän tai ei yhtään, ja Clintonin menestys esivaaleissa tuskin jäi näiden maiden edistyksellisiltä ihmisiltä huomaamatta.

Kenia julistaa Obama-päivän.

Yhdysvaltoja pidetään jälleen unelmien maana (Washington Post). Näköjään isotkin valtiot välittävät siitä, mitä niistä maailmalla sanotaan…

Ranskalaisjulkaisu Rue 89 iloitsee Barack Obaman voitosta, mutta haluaa nähdä muutoksia oman maan poliittisessa ilmapiirissä – ehkä Ranskakin voi siirtyä post-rodulliseen (mon Dieu, mikä suomennos) yhteiskuntaan. Toisaalta, miksi valkoisen naisen ja mustan miehen poikaa sanotaan mustaksi? Lehti löytää myös hyviä puolia Bushin hallinnosta, mutta on samalla laittanut kaikille presidentinvaaleja käsitteleville sivuille pop-up-kuvan, jossa Obama potkaisee Bushia persuksiin. USA-myönteinen Ranska -tätä ei voi ymmärtää…

Le Figaro summaa ranskalaispoliitikkojen kommentteja Obaman voitosta.

Afrikkalaiset ovat ylpeitä Obamasta, mutta ainakaan Jeune Afriquen (ransk) haastattelemat asiantuntijat eivät usko suuriin muutoksiin USA:n Afrikan-politiikassa. Obama joutuu epäkiitolliseen tehtävään, myymään Africomia, USA:n puolustusministeriön sotilashanketta Afrikan maille.

Al Jazeera haastatteli Gazan asukkaita heidän ajatuksistaan USA:n presidentinvaalien suhteen. Useimmat eivät elättele suuria toiveita.

Israelilainen Haaretz-lehti olettaa, ettei Obama hylkää Israelia. Presidentti voi jatkaa USA:n Israel-Palestiina-konfliktin politiikkaa ”tiekartan” pohjalta. Jutussa mietitään myös Yhdysvaltojen vaalien vaikutusta Israelin tuleviin vaaleihin.

Reaktioita ympäri maailmaa, NYT, mm. Arabierariemiraateista ja Venezuelasta. Chavez joutuu ehkä miettimään propagandapolitiikkansa uudelleen.

Nuorten eurooppalaisten ja amerikkalaisten journalistien kuvauksia vaalivalvojaisista (Cafe Babel).

And Then They Wept. Kolumni USA:n mustien surullisesta historiasta, joka heijastuu Obaman voittoon. Hurjaa. Obamahan ei ole orjien jälkeläinen, mutta hänen ihonvärinsä symboloi voittoa menneisyyden painolastista.

Edistystä yhdellä ihmisoikeusrintamalla, takapakkia toisella. Kalifornian Proposition 8 meni läpi, ja samaa sukupuolta olevat avioparit eivät enää ole naimisissa keskenään. The Advocaten sivuilla kolumni lgbtq-oikeuksien ja demokraattien politiikan vaikeasta suhteesta.

Liberaali The New Republic kirjoittaa , että suuri osa USA:n kansasta on muuttunut liberaalimmaksi, mutta demokraatit eivät ole osanneet vastata poliittiseen haasteeseen. Uskoisikohan tuota -näimmehän juuri uuskonservatiivin USA:n henkilöityvän Sarah Palinin hahmossa. Samasta aiheesta brittiläisestä TimesOnlinessa.

Tsekatkaa myös Bill Clintonin entisen puheenkirjoittajan David Kusnetin analyysi McCainin ja Obaman puheista. McCainin puhe tosiaan kosketti -hän hoiti häviönsä arvokkaammin kuin kampanjansa, ja yritti selvästi rauhoitella republikaanien katkerimpia aineksia.

Lehtiä lukeminen on hämmentävää. Koko maailma on yhtäkkiä haltioissaan Yhdysvalloista. Onhan Barack Obama hurja muutos George W. Bushiin. Kelatkaa: Valkoisen talon isäntä jota voi siteerata muutenkin kuin huumorimielessä. Olen oppinut jotain maailmasta, ja itsestäni. Me kuulumme kaikki USA:n vaikutuspiiriin, ja olemme sen henkisten siirtomaiden asukkaita.

P.S. South Park teki sen taas. Kuinka piirrossarjan jaksossa voidaan näyttää animoituja versioita vain 23 tuntia aikaisemmin pidetyistä puheista? Parodioida yksityiskohtia presidenttikilvan loppumetreiltä? Tässä(kin) on joku salaliitto takana…





Parasta Sarah Palinissa

16 09 2008

…on hänen uskomaton yhdennäköisyytensä koomikko-käsikirjoittaja Tina Feyn kanssa!

Koko sketsi NBC:n sivuilla. Clintonia esittää Amy Poehler.

Palinin toiseksi paras ominaisuus liittyy keskusteluun sukupuolten tasa-arvosta. Keväällä kommentaattorit valittivat, että jos Hillary Clinton olisi yhtä kokematon kuin Barack Obama, ei hän olisi päässyt yhtä pitkälle. Naisilta vaaditaan politiikassa enemmän kuin miehiltä, sanottiin. No, kappas vaan. Sarah Palin todisti, että joskus naiselta ei vaadita yhtikäs mitään, paitsi naisten oikeuksien vastustamista. Osavaltiotason poliitikko Palin olisi tuskin päässyt John McCainin kampanjakaveriksi ilman tiukkaa aborttikantaansa, jonka uskotaan keräävän parivaljakolle uskonnollisten kiihkoilijoiden äänet.

Muutama päivä McCainin varapresidenttiehdokkaan paljastamisen jälkeen ensimmäinen suomalainen tuttuni liittyi palinistien Facebook-ryhmään, joka ajaa Sarah Palinia USA:n presidentiksi vuonna 2012. Liityin itse groupiin, joka kannattaa toista Palinia presidentiksi. Michael Palin FTW! Tai joku muu montypython, kyllä ne Bushia paremmin pärjäisivät!

UPDATE: Tina Fey voitti Emmyn näyttelijäntyöstään sarjassa 30 Rock. Hän kertoi toimittajille haluavansa lopettaa Sarah Palinin imitoimisen viimeistään 5. 11. (presidentinvaalien jälkeen) ja toivoi amerikkalaisten auttavan häntä tässä tavoitteessa.

The Nationin kolumnisti kiteytti Palinin valinnan sukupuoliaspektin hyvin kirjoittaessaan varapresidenttiehdokkaan puheesta: ”what gun-toting, warmongering, polar-bear extinguishing, creationist, antiabortionist man could have gotten away with it? ” Todellakin. Se, että hihhuli-idiootit huristavat lasikaton läpi pätevämpien naisten jäädessä hakkaamaan siihen päätään on synkkää sekä feminismin että demokratian kannalta.

UPDATE (30.9.): Toinen sikahauska (tai huulipunasikahauska) Saturday Night Live-sketsi . Alkuperäinen haastattelu YouTubessa (osa). Yhdysvaltalainen kaverini kutsui Palinin mielipiteitä loukkaukseksi kaikkia amerikkalaisia kohtaan.

CNN vertaa sketsi-Palinin ja aidon puhetta, linkki YouTubeen. Uskomatonta. Minulle tuli mieleen Miss South Carolina, ilmeisesti monille muillekin.

UPDATE 19.10. Uijui. Läppä jatkuu, ja tällä kertaa mukana on aito ja alkuperäinen Sarah Palin. Huumoripropsit Palinille, vaikka poliitikkona hän on yhä p:stä. Linkki NBC.





Päivän sitaatti: tietokoneet vs. McCain

4 08 2008

Presidenttiehdokas John McCain on tunnustanut olevansa internet-asioissa ”neandertalilainen”. The New York Timesin mukaan viisastelevat tietokonetyypit naureskelevat McCainille, mutta miksi?

Computers have become something of a cultural marker — in politics and in the real world. Proficiency with them suggests a basic familiarity with the day-to-day experience of most Americans — just as ignorance to them can suggest someone is “out of touch,” or “old.”

“We’re not asking for a president to answer his own e-mail,” said Paul Saffo, a Silicon Valley futurist who teaches at Stanford. “We’re asking for a president who understands the context of what e-mail means.”

Olen samaa mieltä Paul Saffon kanssa: presidentin on ymmärrettävä internetin merkitys ja vaikutusvalta nykymaailmassa. Suomessakin uuden teknologian ja tietoverkkojen tunteminen kuuluu kansalaistaitoihin, mutta välillä it-osaamista painotetaan turhankin paljon. Monia tietokoneohjelmia oppii käyttämään aika nopeasti. Tärkeämpää on hallita tasokkaan sisällön tuottaminen, medianlukutaito ja kriittisyys informaatiotulvassa kahlatessa. Näihin tarvitaan vahvaa yleissivistystä. Se on vuosien työn tulos, osa kulttuurisen pääoman kokoamisprosessia joka jatkuu läpi elämän.

McCainin leiri vakuuttaa, että puutteellisista it-taidoistaan huolimatta ehdokas ei ole mikään neo-luddiitti. Minun puolestani yhdysvaltalaiset voisivat olla huolissaan myös ulkopolitiikan asiantuntijana esiintyvän McCainin muuta maailmaa koskevasta tietotasosta: hän ei esimerkiksi tiedä Tsekkoslovakian lakanneen olemasta, luulee Putinia Saksan presidentiksi, sotkee shiiat ja sunnit, ja myöntää ettei ymmärrä talousasioita niin hyvin kuin pitäisi. Joo, en minäkään, mutta en olekaan pyrkimässä presidentiksi.

Update 11.8. Taloustieteilijä Paul Krugman arvelee kolumnissaan The New York Timesissa, että republikaanien ideologiaan on pesiytynyt tietämättömyyden arvostaminen.

Now, I don’t mean that G.O.P. politicians are, on average, any dumber than their Democratic counterparts. And I certainly don’t mean to question the often frightening smarts of Republican political operatives.

What I mean, instead, is that know-nothingism — the insistence that there are simple, brute-force, instant-gratification answers to every problem, and that there’s something effeminate and weak about anyone who suggests otherwise — has become the core of Republican policy and political strategy. The party’s de facto slogan has become: “Real men don’t think things through.”

Miettimättä jättämisen mallinukke on tietysti nykyinen presidentti, mutta hän on vain jäävuoren huippu. Ajatelkaa kaikkia niitä ihmisiä jotka häntä äänestivät. Tietämättömyyden ihannointi on kuitenkin republikaanipuoluetta laajempi ilmiö. Tsekatkaa Susan Jacobyn argumentti amerikkalaisesta typeryyskulttuurista, jolla on pitkät perinteet mutta joka selvästi vahvistunut viime vuosikymmeninä. Jacoby esittää kirjansa The Age Of American Unreason perusväitteen Washington Postissa ja Point Of Inquiryn podcast-haastattelussa.

Amerikkalaisesta idiotiasta bloggaaminen täältä rapakon takaa on hauskaa, halpaa ja ihan liian helppoa. Ehkä se tarjoaa inspiraatiota kotikutoisen hölmöläiskulttuurin uhmaamiselle. Tämä puuha kannattaa yleensä aloittaa oman itsensä sivistämisestä. *poistuu lukemaan tutkimuskirjallisuutta.*