Stressi tappaa, kolesteroli ei?

19 11 2008

Suurin osa ravitsemustieteilijöistä ja lääkäreistä pitää korkeaa kolesterolitasoa riskitekijänä, joka aiheuttaa sydäntauteja. Skeptikoitakin löytyy. Helsingin sanomissa oli juttu Malcolm Kendrickin ”Ei sittenkään kolesteroli” -kirjasta. Kendrick ei usko kolesteroliteoriaan, vaan syyttää sydäntaudeista stressiä.* Rasvan syöminen, oli se mitä laatua tahansa, ei hänen mukaansa nosta veren kolesterolia. Tie terveyteen piilee leppoisassa elämäntavassa.

”Sydäntä suojaa rento asenne, liikkuminen ja mukavat ihmiset, suosittaa Kendrick. Sillä mitä laittaa suuhunsa ei ole niin väliä, kunhan syö kalaa pari kertaa viikossa. Ja pari lasillista viiniä silloin tällöin ystävien seurassa nautittuna tekee hyvää. Tupakka pois.”

Minäkin välttelen rasvaa kuin mehiläinen hunajaa. Ja viiniä kuin kissa kissanminttua. Tupakan sen sijaan hylkäsin kauan aikaa sitten, enkä edes tajunnut ikävöidä sitä.

Stressinpoisto onkin jo sitten mutkikkaampi juttu.

tup11

tup2

Lisää:

Perinteisiä ruokavalioita puolustava Weston A. Price-säätiö kutsuu kolesterolia ”ruumiin parhaaksi ystäväksi (linkki)

Kauppalehden Olli Heralan kolumni kolesteroliteorian kohtaamista ongelmista USA:ssa (linkki).

Ruotsalainen Kalla fakta-sarjan ohjelma paikallisesta ravintodebatista (vähähiilihydraattinen vs. lautasmalli) on katsottavissa Nyhetskanalen sivulta.

*Jutussa ei tehty eroa LDL- ja HDL-kolesterolin välillä. En tiedä miten kirjassa.

Mainokset




Kuinka pääset eroon muodoistasi, terveydestäsi ja jopa hengestäsi

21 04 2008

Mi-mi-mi-mitäääh! ajattelen järkyttyneenä katsellessani ranskalaisen, sairaalloiseen laihduttamiseen vinkkejä ja inspiraatiota tarjoavan nettisivuston kuvia. Sivun ylläpitäjä sanoo, että kuvia on fotoshopattu. Toivoa sopii! Naiset näyttävät nimittäin muotikuteissa keimailevilta luurangoilta. Yksi kuvista tuo mieleen keskitysleirivangin, jossa ei enää henki pihise. ”Nämä ovat todella pro-ana” kirjoittaja kommentoi. Ana on lempinimi anoreksialle. Kirjoittaja ei pidä kuvahuijauksista, mutta uskoo niiden tarjoavan innoitusta, sillä ”eihän koskaan voi olla tarpeeksi motivoitunut tai tarpeeksi laiha”. Huh!

Ranskassa valmistellaan lakia joka kriminalisoisi sairaalloiseen laihduttamiseen yllyttämisen. Anoreksian, bulimian ja muiden hengenvaarallisten hoikistumiskeinojen mainostamisesta voitaisiin tuomita jopa 45 000 euron sakkoihin tai kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Lakiesitys hyväksyttiin parlamentissa ja se menee seuraavaksi senaatin käsittelyyn. Konservatiivien lakialoitteen takana on huoli sairaalloiseen laihduttamiseen yllyttävästä kulttuurista sekä syömishäiriöisen näköisten mallien käyttämisestä catwalkeilla ja muotikuvissa.

Anaa ja miaa, eli anoreksiaa ja bulimiaa käsittelevät ja usein myös ylistävät blogit huolestuttavat päättäjiä. Kävin tsekkaamassa eräitä ana-siteja: sivut linkittävät toisiinsa, ja vaikuttavat tosiaan muodostavan jonkinlaisen nettiyhteisön, kuten Le Mondessa arveltiin. Jotkut bloginpitäjät vakuuttavat tietävänsä olevansa sairaita, mutta suurin osa ana-tytöistä (sillä tyttöjä he enimmäkseen ovat) näyttää yksinkertaisesti ihannoivan ihon alta paistavia kylkiluita, itsekuria, ”täydellistä” vartaloa. Bloggareiden tavoitepaino liikkuu 41-47 kg:n hujakoilla, ja suosikkijulkkis on langanlaiha Nichole Richie.

Ana-asivujen fanikuvissa oli myös laihoja, mutta terveenoloisia naisia, joista monet ovat huippumalleja. Ulkopuolisen on vaikea sanoa, missä normaalin ja sairaalloisen laihuuden raja kulkee. Jos muotialalla (ja tietyissä urheilulajeissa) menestyminen edellyttää tikkumaista olemusta, niin voiko kunnianhimoisia nuoria syyttää siitä, että he laihduttavat, hinnalla millä hyvänsä? Toiset tajuavat lopettaa ajoissa, toiset eivät. En voi väittää ymmärtäväni monimutkaisten psyykkisten sairauksien syntymistä, mutta voisin kuvitella, että jatkuva ruokavalion vahtiminen ei asiaa ainakaan auta.

IHT:n mukaan lakialoite jakaa mielipiteitä muotialalla. Ranskan muotiliiton johtajan mielestä tuomari ei voi päättää, onko malli liian laiha vai ei. Jotkut mallitoimistot vakuuttavat, että ainakin heidän mallinsa ovat normaalipainoisia, ja arvelevat lain vaikuttavan vain netin anoreksiasivuihin. Terveysministeri Roselyne Bachelot’n mukaan nälkiintymiseen yllyttävät sivustot eivät kuulu ilmaisunvapauden piiriin.

Lain kriitikot huomauttavat, että esikuvien, kuten laiheliinimallien, vaikutusta syömishäiriöiden syntyyn ei ole pystytty todistamaan. Tästä en tiedä, mutta laihuutta ihannoivan kulttuurin vaikutusta syömishäiriöihin on tutkittu -ja kuvat laihoista malleista ovat tärkeä osa tätä kulttuuria. Itseeni hyvännäköisten julkkisten kuvilla on vaikutusta: mietin voisinko saada samanlaisen vatsan, samanlaiset käsivarret. Mutta huippumalleja katsellessani minua kiinnostavat vain vaatteet: he ovat usein liian riukuja näyttääkseen seksikkäiltä, ja poseeraavat persoonattomasti.

Vakavista syömishäiriöistä kärsivät vain harvat, mutta kaikkihan me haluamme laihtua. Joka ikisessä naistenlehdessä on juttuja laihduttamisesta, keventämisestä, terveellisestä ruokavaliosta. Syömishäiriöistä kirjoitetaan paljon vähemmän, mikä on loogista koska lihavuus on yleisempi ongelma. Mutta onko siinä mitään järkeä, että monet ovat vuosikausia erilaisilla laihdutuskuureilla, painon poukkoillessa ylös alas?

Oma painoni jojottelee välillä, mutta en haluaisi kutsua itseäni ikilaihduttajaksi, koska laihdutan syömällä omasta mielestäni terveellisesti ja välttämällä herkkuja. Sitten taas ”repsahdan”, käyttääkseni naistenlehtien suosimaa sanaa. Peili on minullekin tärkein kriitikko, vaikka kilpailua löytyy. Äitini huomauttelee usein painostani, koska hän uskoo, että lihavaa naista ei kukaan ota vakavasti. Kerran pessimismin puuskassa valitin, etten usko ikinä saavani kunnon töitä. ”Älä huoli”, äiti sanoi. ”Kyllä sinä pystyt ihan mihin vaan. Kunhan et vaan liho.” Kiitos, äiti. Kai.

Linkit: HS, IHT, Le Monde. Noin 90% syömishäiriöihin sairastuvista on naisia, ja erityisen suuri sairastumisriski on 12-18 vuotiailla tytöillä, mutta täytyy muistaa, että tämä ei ole ilmiön koko kuva. Britannian entinen varapääministeri John Prescott, 69, kertoi juuri julkisesti toipuneensa vakavasta bulimiasta. Rohkea veto iäkkäältä mieheltä.





Rentoutumisen mahdottomuus

11 10 2007

”Voitte sulkea silmät jos haluatte….hengittäkää syvään….rentoutukaa”, joogaopettaja sanoo. Teen työtä käskettyä, suljen silmäni, hengitän niin syvään kuin osaan, yritän tyhjentää keuhkoni täydellisesti ja täyttää ne puhtaalla ilmalla. Yritän jokaisella hengityksellä rentouttaa lihakseni. Pitäisikö minun rentouttaa myös mieleni? Luultavasti, vaikka opettaja ei sitä pyydäkään. Mutta en pysty rentoutumaan. Jaksan olla hetken paikoillani, sitten alan korjailla asentoa, mutta en parempaan suuntaan. Minun on pakko liikuttaa kättä, jalkaa, päätä. Tämä on astangajoogaa edeltävä rentoutusharjoitus enkä malta odottaa, että pääsen tekemään sarjoja. En siksi, että olisin innoissani joogaharjoituksista, vaan koska en kertakaikkiaan kykene olemaan hiljaa. En pysty rauhoittamaan mieltäni, enkä rentouttamaan vartaloani. Kun luulen käyneeni kaikki lihasryhmät mielessäni läpi, tunnen yhtäkkiä pistävää kipua poskessani. Jep, kiristän hampaitani. En tiedä miksi.

Noin vuosi sitten istuin ystävieni kanssa vesiputousten kupeessa, luonnonmateriaaleista valmistettujen katosten alla pehmeillä matoilla, ulkosalla, tähtien noustessa Atlasvuorten ylle. Grillasimme kanaa kertakäyttögrillissä ja söimme granaattiomenoiden siemeniä. Suomessa myytävät granaattiomenat ovat kirpeitä ja pieniä, nämä olivat valtavia, makeita hedelmiä, jotka olin ostanut marokkolaisen vuoristokaupungin torilta. Olimme ainoat syrjäisille vesiputouksille eksyneet turistit, istuimme lyhdyn valossa, joimme viiniä ja juttelimme. Tunnelma oli mahtava. Mutta sitten aloin huolestua. Oli jo ilta, ja meidän piti palata tänä yönä Rabatiin, joka oli ties kuinka kaukana. Minullahan oli seuraavana päivänä töitä! Pitäisikö jo lähteä? kysyin muilta, mutta he näyttivät unohtaneen ajan kulun. Eikä mikään ihme: he osasivat ottaa rennosti, minä en. Jopa kämppikseni, todellinen ultrasuorittaja, näytti tyytyvän siihen, että vain oli. Minä sen sijaan pelkäsin, että jahkailisimme laaksossa liian myöhään, kohta kukaan ei jaksaisi ajaa takaisin. Tai ehkä kuskit olivat juoneet liikaa viiniä ja syöksyisimme paluumatkalla kapeilta vuoristoteiltä rotkoon. Huoleni olivat turhia: lähdimme myöhään, mutta saavuimme Rabatiin aamuyöstä.

Olen kärsinyt unettomuudesta vuosien ajan. Ongelmani ei ole se, että en saisi unta ilalla (vaikka näinkin saattaa joskus käydä) , vaan se, että herään yöllä enkä saa enää unta. Usein nukahdan uudelleen aamulla. Nukahtelen kirjastossa ja joskus jopa töissä. Kun kaverit kysyvät, pidinkö elokuvasta, vastaan usein ”joo, mutta nukuin siinä keskivaiheilla. Miten ne sai sen murhaajan kiinni?”. ”Ai niin tylsäkö se susta oli?” minulta kysytään. Valitettavasti tylsyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä: ellei kohtauksessa pidetä kovaa mekkalaa, saatan nukahtaa. Minulla on usein univelkaa, mutta toisinaan nukun todella hyvin ja olen seuraavana päivänä virkeä. Ihanaa! Jotkut ihmiset tulevat toimeen vähillä yöunilla, minä en. Jos nukun puolet yöstä niin työskentelen seuraavana päivänä puolella teholla. Älkää kertoko esimiehilleni.

Olen keskustellut unettomuudestani useiden YTHS:n lääkäreiden kanssa. He antavat aina samat neuvot, joita olen kaikkia kokeillut, turhaan. Lääkärit turhautuvat helposti. Yleensä kolmannella käyntikerralla he julistavat, että mikään ei auta, parempi vain totutella tulemaan toimeen vähillä yöunilla. Itse suhtaudun asiaan käsivällisemmin, koska en muuta voi. Aina välillä tuntuu, että olen ratkaissut yhtälön, oppinut hyvän unen salaisuuden. Sitten alan taas nukkua huonommin. YTHS:n fysioterapeutti yritti opettaa minua rentoutumaan kasettien avulla, mutta siitäkään ei ollut apua. Hankin itse yhden rentoutusnauhan, jolla hyvin miellyttävä miesääni puhui omituisia. Kuuntelijan piti kuvitella olevansa autiolla saarella ”lost in the Pasific”, sitten puhuttiin viidakosta ja jostain sumupilvestä—tässä vaiheessa mieleeni nousi kuvia viidakon halki juoksevasta Evangeline Lillysta ja lentäjästä, joka revitään ulos lentokoneen hylystä—mutta lopulta nukahdin ja vaivuin aivan käsittämättömän syvään uneen. Nauha auttoi minua nukkumaan seuraavana yönä, ja sitä seuraavana…mutta sitten sen teho lakkasikin. Luontaistuotekauppojen valeriaanat sun muut auttavat myös pari kertaa, ei sen enempää. Oikeita nukahtamislääkkeitäkin on minulla määrätty. Niiden avulla nukkuu koko yön, mutta seuraavana aamuna on ihan yhtä pirteä olo kuin jos olisi valvonut punaviinin voimalla aamukolmeen.

Kahdeksankymmentäluvulla vanhempia neuvottiin järjestämään pennuilleen virikkeitä. Omat vanhempani ottivat tehtävän tosissaan, ostivat puuhapaketteja ja yrittivät jatkuvasti järjestää lapsilleen jotain tekemistä. Olin kiitollinen kohde, sillä vaadin jatkuvaa viihdytystä. Halusin aina uusia leluja enkä suostunut syömään aamupuuroa ellei minulle luettu samalla lastenkirjaa. Siskoni oli rauhallisempi ja viihtyi enemmän omissa oloissaan. Hänen leikkinsä olivat luovia tavalla, joka koetteli muiden hermoja: hammasharjat olivat koiria, joita ulkoilutettiin vetämällä niitä naruissa pitkin lattiaa. Siskollani ei ole koskaan ollut mainittavampia uniongelmia. En tiedä, onko viihdepainotteisella kasvatusmetodilla ja levottomuudellani joku yhteys, ehkä ei. Olisinpa edes levoton tuotteliaalla tavalla. Teen kaikenlaista turhaa, käyn typerillä nettisivuilla, katson videoita ja pelaan pelejä. Nytkin kirjoitan tätä vaikka pitäisi kirjoittaa gradua. Paras lopettaa ja palata arkistolähteiden pariin.

mietiskely1.JPG