Kuinka pääset eroon muodoistasi, terveydestäsi ja jopa hengestäsi

Mi-mi-mi-mitäääh! ajattelen järkyttyneenä katsellessani ranskalaisen, sairaalloiseen laihduttamiseen vinkkejä ja inspiraatiota tarjoavan nettisivuston kuvia. Sivun ylläpitäjä sanoo, että kuvia on fotoshopattu. Toivoa sopii! Naiset näyttävät nimittäin muotikuteissa keimailevilta luurangoilta. Yksi kuvista tuo mieleen keskitysleirivangin, jossa ei enää henki pihise. ”Nämä ovat todella pro-ana” kirjoittaja kommentoi. Ana on lempinimi anoreksialle. Kirjoittaja ei pidä kuvahuijauksista, mutta uskoo niiden tarjoavan innoitusta, sillä ”eihän koskaan voi olla tarpeeksi motivoitunut tai tarpeeksi laiha”. Huh!

Ranskassa valmistellaan lakia joka kriminalisoisi sairaalloiseen laihduttamiseen yllyttämisen. Anoreksian, bulimian ja muiden hengenvaarallisten hoikistumiskeinojen mainostamisesta voitaisiin tuomita jopa 45 000 euron sakkoihin tai kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Lakiesitys hyväksyttiin parlamentissa ja se menee seuraavaksi senaatin käsittelyyn. Konservatiivien lakialoitteen takana on huoli sairaalloiseen laihduttamiseen yllyttävästä kulttuurista sekä syömishäiriöisen näköisten mallien käyttämisestä catwalkeilla ja muotikuvissa.

Anaa ja miaa, eli anoreksiaa ja bulimiaa käsittelevät ja usein myös ylistävät blogit huolestuttavat päättäjiä. Kävin tsekkaamassa eräitä ana-siteja: sivut linkittävät toisiinsa, ja vaikuttavat tosiaan muodostavan jonkinlaisen nettiyhteisön, kuten Le Mondessa arveltiin. Jotkut bloginpitäjät vakuuttavat tietävänsä olevansa sairaita, mutta suurin osa ana-tytöistä (sillä tyttöjä he enimmäkseen ovat) näyttää yksinkertaisesti ihannoivan ihon alta paistavia kylkiluita, itsekuria, ”täydellistä” vartaloa. Bloggareiden tavoitepaino liikkuu 41-47 kg:n hujakoilla, ja suosikkijulkkis on langanlaiha Nichole Richie.

Ana-asivujen fanikuvissa oli myös laihoja, mutta terveenoloisia naisia, joista monet ovat huippumalleja. Ulkopuolisen on vaikea sanoa, missä normaalin ja sairaalloisen laihuuden raja kulkee. Jos muotialalla (ja tietyissä urheilulajeissa) menestyminen edellyttää tikkumaista olemusta, niin voiko kunnianhimoisia nuoria syyttää siitä, että he laihduttavat, hinnalla millä hyvänsä? Toiset tajuavat lopettaa ajoissa, toiset eivät. En voi väittää ymmärtäväni monimutkaisten psyykkisten sairauksien syntymistä, mutta voisin kuvitella, että jatkuva ruokavalion vahtiminen ei asiaa ainakaan auta.

IHT:n mukaan lakialoite jakaa mielipiteitä muotialalla. Ranskan muotiliiton johtajan mielestä tuomari ei voi päättää, onko malli liian laiha vai ei. Jotkut mallitoimistot vakuuttavat, että ainakin heidän mallinsa ovat normaalipainoisia, ja arvelevat lain vaikuttavan vain netin anoreksiasivuihin. Terveysministeri Roselyne Bachelot’n mukaan nälkiintymiseen yllyttävät sivustot eivät kuulu ilmaisunvapauden piiriin.

Lain kriitikot huomauttavat, että esikuvien, kuten laiheliinimallien, vaikutusta syömishäiriöiden syntyyn ei ole pystytty todistamaan. Tästä en tiedä, mutta laihuutta ihannoivan kulttuurin vaikutusta syömishäiriöihin on tutkittu -ja kuvat laihoista malleista ovat tärkeä osa tätä kulttuuria. Itseeni hyvännäköisten julkkisten kuvilla on vaikutusta: mietin voisinko saada samanlaisen vatsan, samanlaiset käsivarret. Mutta huippumalleja katsellessani minua kiinnostavat vain vaatteet: he ovat usein liian riukuja näyttääkseen seksikkäiltä, ja poseeraavat persoonattomasti.

Vakavista syömishäiriöistä kärsivät vain harvat, mutta kaikkihan me haluamme laihtua. Joka ikisessä naistenlehdessä on juttuja laihduttamisesta, keventämisestä, terveellisestä ruokavaliosta. Syömishäiriöistä kirjoitetaan paljon vähemmän, mikä on loogista koska lihavuus on yleisempi ongelma. Mutta onko siinä mitään järkeä, että monet ovat vuosikausia erilaisilla laihdutuskuureilla, painon poukkoillessa ylös alas?

Oma painoni jojottelee välillä, mutta en haluaisi kutsua itseäni ikilaihduttajaksi, koska laihdutan syömällä omasta mielestäni terveellisesti ja välttämällä herkkuja. Sitten taas ”repsahdan”, käyttääkseni naistenlehtien suosimaa sanaa. Peili on minullekin tärkein kriitikko, vaikka kilpailua löytyy. Äitini huomauttelee usein painostani, koska hän uskoo, että lihavaa naista ei kukaan ota vakavasti. Kerran pessimismin puuskassa valitin, etten usko ikinä saavani kunnon töitä. ”Älä huoli”, äiti sanoi. ”Kyllä sinä pystyt ihan mihin vaan. Kunhan et vaan liho.” Kiitos, äiti. Kai.

Linkit: HS, IHT, Le Monde. Noin 90% syömishäiriöihin sairastuvista on naisia, ja erityisen suuri sairastumisriski on 12-18 vuotiailla tytöillä, mutta täytyy muistaa, että tämä ei ole ilmiön koko kuva. Britannian entinen varapääministeri John Prescott, 69, kertoi juuri julkisesti toipuneensa vakavasta bulimiasta. Rohkea veto iäkkäältä mieheltä.

Maailman onnellisin maa

Maailman onnellisin maa on Tanska! Suomi on kuudenneksi onnellisin. Brittitutkimuksen mukaan pohjoismaalaiset ovat yleisesti ottaen melko onnellista porukkaa, karusta ilmastosta ja korkeasta veroasteesta huolimatta. Ja ehkä juuri verojen vuoksi, niillähän kustannetaan terveydenhuolto ja tasokas koulujärjestelmä. Tilastotiedot tuskin lohduttavat Suomen masentuneita, onnettomia, köyhiä tai syrjäytyneitä.

Mitä tummempi väri, sen onnellisempi maa. Sääli venäläisiä.
Lista onnellisimmista maista:

1. Tanska
2. Sveitsi
3. Itävalta
4. Islanti
5. Bahama
6. Suomi
7. Ruotsi
8. Bhutan
9. Brunei
10. Kanada

Linkit: Businessweekin artikkelissa kerrotaan, miten tutkimus tehtiin, kartta Foreign Policy.

Positiivisen Suomi-kuvan etsijöille: kirja 100 sosiaalista keksintöä Suomesta. Toim. Ilkka Taipale.

PS. Huomasin, että tämä olikin aika vanha juttu, viime vuoden lumia. Mielenkiintoista silti, ja kai joku muukin missasi uutisen aikoinaan.

 

Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja ”kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.

Hyviä uutisia Suomesta, huonompia maailmalta

Olisi kiva ottaa tavakseen kirjoittaa blogiinsa hyvistä uutisista, mutta hankala sanoa, kuinka usein tällaisia loppujen lopuksi saadaan. Esimerkki hyvästä uutisesta: suomalaiset tekevät itsemurhia paljon entistä vähemmän.

Itsemurhien määrä on laskenut jopa 40% vuoden 1990 jälkeen. Suomi ei ole enää maailman itsemurhatilastojen kymmenen kärkijoukossa. Suomen nykyinen luku 18 itsemurhaa 100 000 henkilöä kohden on sama kuin Ranskassa ja Itävallassa. Laskua on tapahtunut sekä miesten että naisten itsemurhissa. Miesten itsemurhaluvut ovat laskeneet erityisen reippaasti, toisaalta miesten itsemurhat ovat Suomessa noin kolme kertaa yleisempiä kuin naisten. Alle 20-vuotiaiden itsemurhat ovat vähentyneet puoleen viimeisen 15 vuoden aikana. Lasten ja nuorten mahdollisuudet saada psykiatrista hoitoa ovat kaksinkertaistuneet, KTL:n tutkimusprofessori Jouko Lönnqvist kertoi Helsingin sanomissa.

Vuosien 1965 ja 1990 välillä itsemurhien määrä Suomessa kolminkertaistui. AFP:n uutisessa ( ranskalaiset ehtivät ennen Ilta-Lehteä, jopas on) kiinnitettiin huomiota siihen, että nämä olivat Suomelle taloudellisen kasvun ja kehityksen, modernisaation ja urbanisaation vuosia. Yhteiskunnallinen muutos, joka Suomessa tapahtui monia muita maita ripeämmässä tahdissa, voisi ehkä osaltaan selittää itsemurhalukujen kasvua. Vanhan agraari-Suomen yhteisöllisyys korvattiin vaatimuksella yksilöllisestä menestymisestä. Kaupungistuminen tapahtui nopeasti mutta mukava kaupunkikulttuuri ja uudenlainen yhteisöllisyys eivät välttämättä syntyneet yhtä sutjakkaasti. En ole alan asiantuntija, mitä mieltä te olette? Voiko itsemurhia edes selittää yhteiskunnallisilla seikoilla? Kilpailu työpaikoista ja työpaikoilla näyttää kiihtyneen viime vuosina, ja suomalaisten elämä on muuttunut monessa suhteessa arvaamattomammaksi. Mutta itsemurhia tehdään vähemmän.

Itsemurhien taustalta löytyy usein masennusta, päihteiden väärinkäyttöä, stressiä, ristipaineita ja ratkaisemattomia psyykkisiä ongelmia. KTL:n Lönnqvistin mukaan itsemurhien vähenemistä voidaan selittää erityisesti masennuksen tehostuneella hoidolla. Itsemurhat ovat vähentyneet 1990-luvun lamasta ja alkoholin kulutuksen kasvusta huolimatta. Mutta ne ovat yhä yleisin kuolinsyy 20-34 vuotiailla miehillä. Alueellisilla tekijöillä on vaikutusta: maaseudulla, erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa asuvat miehet ovat vaaravyöhykkeessä. Naisille vaarallisin ikä on 45-50-vuotiaana. Toisaalta nuoret, kaupungeissa asuvat naiset ja yksinäiset vanhukset ovat nousseet uusina riskiryhminä esiin.

Itsemurhat ovat Suomessa laskussa, mutta maailmanlaajuisesti ei ole aihetta iloon. Viime viikon maanantaina vietettiin Maailman Terveysjärjestön WHO:n julistamaa itsemurhien ehkäisyn päivää. Maailmassa kuolee päivittäin 3000 ihmistä oman kätensä kautta. WHO:n mukaan viimeisen 45 vuoden aikana itsemurhaluvut ovat kasvaneet 60% maailmanlaajuisesti. Itsemurha on yksi 15-44-vuotiaiden kolmesta yleisimmästä kuolinsyystä, sekä miehillä että naisilla. Ja itsemurhayritykset saattavat olla jopa 20 kertaa yleisempiä kuin onnistuneet itsemurhat.

Kamalaa!