Living Lost: jumissa saarella

27 12 2007

J. Wood: Living Lost. Why We’re All Stuck On The Island. Garret County Press, 2007.

J. Wood pitää mainiota Lost-blogia Powell’s Booksin sivuilla.* Hän on erityisen hyvä analysoimaan suositun tv-sarjan viitteitä kirjallisuuteen ja filosofiaan. Jotkut tulkinnoista liikkuvat tukevammin maankamaralla kuin toiset, sillä Wood ottaa pienimmätkin vihjeet vakavasti. Hänen tapansa tarkastella Lostia tuo mieleen sarjan viidakkogurun John Locken, joka uskoo, että kaikella on tarkoitus. Mutta tämä kuuluu asiaan. Lostista löytyy jokaiselle jotakin, ja Wood tulkitsee sarjaa vahvan kulttuurintuntemuksensa kautta.

Woodin kirja Living Lost. Why we’re all stuck on the island on kiehtova mutta valitettavan lyhyt sukellus Lostin maailmaan. Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä käydään läpi sarjan syntyvaiheet, narratiivit, symbolit, vihjeet ja spekulaatiot. Toinen osa on suppeampi ja kytkee Lostin Yhdysvaltojen poliittiseen todellisuuteen. Kolmas osa käsittelee sarjan henkilöhahmoja. Kaltaiselleni intohimoiselle Lost-fanille henkilökuvista löytyy aika vähän mitään uutta. Ne katsojat, joilta on jäänyt osa jaksoista näkemättä ja jotka eivät ole selvillä Lost Experience –alternate reality-pelin kautta saadusta informaatiosta hyötyvät tämänkin osan lukemisesta.

3x05-man-cap901.jpg

Sawyer haaveilee merentakaisesta maailmasta. Kuva: Lost Media

Lost on mysteerisarja, jonka juoni liikkuu usealla aikatasolla. Haaksirikkoisten joukko kohtaa yhä uusia haasteita saarella, jossa mikään ei ole varmaa tai pysyvää. Lost valittiin Time-lehdessä sadan parhaan tv-sarjan joukkoon: sitä kutsuttiin mahtavaksi interaktiiviseksi peliksi. Woodin mukaan Lost vaikuttaa katsojiin toisin kuin television usein pelätään vaikuttavan. Passivoitumisen sijasta katsojat vahtaavat ”easter eggejä”, vertaavat teorioitaan Lost-sivustoilla ja kuuntelevat ääniraitaa erikoistekniikalla ymmärtääkseen ”kuiskauksia”. Esimerkiksi jaksossa ”The Man Behind the Curtain” (Mies taustalla) nähty vilaus salaperäisestä Jacobista jäi useimmilta katsojilta paljain silmin huomaamatta. Onneksi on internet, ja onneksi on YouTube. Lost hyödyntää eri medioita luultavasti enemmän kuin mikään muu tv-sarja.

Living Lost valottaa henkilöiden nimien taustoja: miksi Locke on Locke, miksi Sawyerin oikea nimi on James Ford. Wood kiinnittää huomiota muun muassa henkilöiden vastinpareihin, mustan ja valkoisen symboliikkaan, kirjallisuusviitteisiin, tieteen ja uskon teemoihin. Woodin Lost-GUT (Grand Unified Theory) näyttää pohjautuvan elektromagnetismiin, jota Dharma-projekti tutki. Katsojien Lost-teorioilla on ikävä tapa vanheta, kun uudet jaksot mullistavat käsitystä sarjan luonteesta.

Kirjan kakkososiossa tutkitaan sitä, kuinka sarja heijastaa reaalimaailman uhkia ja haasteita. Sarjan tekijät ovat myöntäneet, että alkuasetelma ammentaa syyskuun yhdennentoista jälkeisestä pelon ilmapiiristä. Samalle lennolle osuneet matkustajat joutuvat luottamaan toisiina vihamielisessä ympäristössä. Wood kirjoittaa kidutuksen problematiikasta sekä lintuinfluenssan ja terroritekojen pelosta. Näitä heijastavat sarjassa kidutuskohtaukset, ”taudin” ja Toisten uhka. Wood päätyy tunnustamaan poliittista väriä: hän on ”reality-based communityn” puolella ja suhtautuu kriittisesti terrorismin vastaisen sodan ylilyönteihin.

Toivon, että J. Wood kirjoittaa uuden Lost-kirjan, kun sarja on päättynyt. Living Lost on faneille suunnatuksi kirjaksi hyvä, mutta sen analyysi on pakostakin puutteellinen. Kirjoittaja on samassa veneessä kuin muutkin Lostin ystävät. Emme tiedä, mistä lempisarjassamme on oikeasti kysymys. Olemme eksyksissä, täysin lost.

costoflivingcap513.jpg

Onko Toisten Juliet hyvä vai paha? Ainakin hän pitää paradokseista. Kuva: Lost Media

Tsekkaa myös:

* Blogi on aika mainio esimerkki siitä, kuinka television avulla voi myydä kirjoja: jokaisen jaksoanalyysin lopussa mainostetaan Lostia inspiroivia opuksia. Tällainen mainonta tuskin toimisi toisin päin. Kirjojen avulla ei kannata myydä televisiota. Printtikulttuuri on hävinnyt videokulttuurille, kuten Susan Jacoby asian ilmaisi.

Mainokset




Sininen kuu: tarina kadotetun paratiisin metsästäjistä

28 11 2007

James Hilton: Sininen kuu (Lost Horizon, 1933) Uusin painos: Tammi 1987. Suomentanut Eino Palola.

Sininen kuu alkaa vanhanajan fantasiaromaanien tapaan kehyskertomuksella, jonka tarkoitus on esitellä uskomattomalta kuulostava tarina. Englantilaiset herrasmiehet juoruavat ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Eräs miehistä tuntee totuuden: Conway löytyi myöhemmin, puolikuolleena ja hurja tarina kerrottavanaan.

Conway ystävineen päätyi Shangri-La’han, Sinisen kuun laaksoon Himalajan kätköissä. Vieraat huomasivat viihtyvänsä laaksossa, jonka asukkaat viettivät rauhallista elämää maailmalta turvassa, noudattivat kohtuuden periaatteita ja elivät yliluonnollisen pitkään. Vain joukon kuumaverinen nuorukainen kaipasi ”sivistyksen” pariin.

Sininen kuu lasketaan usein fantasia- tai utopiaromaanien joukkoon, mutta itse kutsuisin teosta eskapistiseksi romaaniksi. Toki fantasiaelementtejä löytyy, ja eräässä parhaista kohtauksista järki ja usko ottavat yhteen: ovatko laakson ihmeet vain huijausta? Utopiaksi Shangri-La’n yhteiskunnan kuvaus on liian ohutta. Selvimmin nousee esiin päähenkilöiden halu paeta modernia maailmaa. Tarina onnellisesta laaksosta jota ei löydy kartoista perustuu osittain tiibetiläiseen Shambala-legendaan. Ajatus vuoristo-onnelasta on niin vetävä, että jäin pohtimaan, miksi sitä ei popularisoitu aikaisemmin. Ehkä tarvittiin suuri sota, suuri lama ja joukko Oswald Spenglerin kaltaisia katastrofi-Kassandroja ennen kuin käymättömistä korpimaista alettiin etsiä maallista paratiisia eikä pimeyden sydäntä. Avain Conwayn motiiveihin löytyy Sommen juoksuhaudoista, kuten mies itsekin myöntää.

Sinisen kuun juoni lähtee hitaasti käyntiin, ja parasta kirjassa on sen jännittävä loppuosa. Henkilökuvaus on hieman kliseistä ja kerrontatyyli keskitasoa. Mutta ihmeen ja epäilyksen tunnelma jäi mieleeni vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Luulen, että jokainen lukija esittää itselleen saman kysymyksen: missä on minun Shangri-la’ni?





Persepolis -Iranin vallankumous sarjakuvan keinoin

10 09 2007

pers21.png

Persepolis 1 on Marjane Satrapin graafinen romaani pienen tytön elämästä Iranissa islamilaisen vallankumouksen aikoihin. Teos julkaistiin suomeksi 2004 (Persepolis, persialainen lapsuuteni, Like), ja nyt julkaistaan sen jatko-osa Persepolis 2. Lukemani ranskankielinen laitos sisältää molemmat osat. Suosittelen lukemaan koko tarinan yhtä soittoa, se oli upea lukukokemus. Teokset perustuvat Satrapin omiin kokemuksiin Iranissa ja Itävallassa.

Ensimmäisessä osassa tutustutaan Marji-tyttöön, joka asuu Teheranissa vuonna 1979. Marjin vasemmistolaiset vanhemmat taistelevat shaahin hallintoa vastaan. Heidän riemunsa on suuri kun shaahi lopulta syöstään vallasta. Pikku Marji samastuu vanhempiensa idealismiin: hän lukee sarjakuvia dialektisesta materialismista ja leikkii ystäviensä kanssa vallankumousta. Marji tuo mieleeni Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanin pienen taistolaistytön, hän suhtautuu kommunismiin samanlaisella lapsen vakavuudella. Ja aikuisella lukijalla on hauskaa. Lapsen ja teinin vinkkelit sopivat tragediaa ja huumoria yhdistävään tarinaan. Jos tämä sarjakuva ei saa lukijaa itkemään JA nauramaan, niin ei sitten mikään.

Satrapien maailma järkkyy kun Iranista tehdään uskonnollinen diktatuuri. Perhe suhtautuu uusiin lakeihin suunnilleen samalla tavoin kuin länsimaiset ihmiset jos heidän yhtäkkiä pitäisi käyttää päähuivia ja hylätä alkoholi. (Okei, en oikeasti halua tietää, minkälainen sekasorto Suomessa syntyisi jos viina kiellettäisiiin. Mutta ajatellaan jotain toista länsimaata). Satrapien ystäviä vangitaan, kidutetaan, teloitetaan ja raiskataan. Marjin rakkaan sedän murha saa tytön luopumaan salaisesta liittolaisestaan, partasuisesta Isä Jumalasta. Lapsuudenuskon menettäminen on osa elämää, mutta harvoin se tapahtuu yhtä rankalla tavalla.

Iranin ja Irakin sota tekee teheranilaisten elämästä yhtä helvettiä. Pojille annetaan avain kaulaan, koska paratiisin ovet aukeavat marttyyreille. ”Koko elämäni olen uskonut…jos uskonto on tätä, en voi uskoa enää mihinkään” erään pojan äiti sanoo itkien. Sodan kauhut ja Marjin uhmakas käytös saavat vanhemmat lähettämään 14-vuotiaan tytön Itävaltaan.

Persepoliksen kakkososassa Marji opiskelee Wienin ranskalaisessa koulussa. Hän on päässyt pois sodan keskeltä, mutta on aivan yksin. Jokaisen teinin toiveuni osoittautuu helvetiksi. Ei ole helppoa olla ilman vanhempien tukea vieraassa kaupungissa, maassa ja kulttuurissa. Satrapin absurdi huumori pääsee loistamaan, kun Marjin anarkistiystävät osoittautuvat hemmotelluiksi luusereiksi ja kun tyttö opettelee vapaan rakkauden ja pilvenpolton alkeita. Aikuiset suhtautuvat Marjiin vihamielisesti, ja tytöllä on epäonnea rakkaudessa. Marji ajautuu yhä syvemmälle, kunnes päättää palata häntä koipien välissä Teheraniin.

Sopeutuminen iranilaiseen elämään ei ole helppoa: Marji kokee olevansa vieras omassa maassaan. Yliopisto-opinnot, poikaystävä ja samanhenkisten, kapinallisten ystävien löytyminen osoittautuvat pelastukseksi. Satrapi kutsuu salaa bilettävien taideopiskelijoiden elämää ”skitsofreniseksi”. Päivällä nuoret naiset joutuvat piirtämään miesmalleja oveen päin katsellen, yöllä he nauttivat esiaviollisista riemuista poikaystäviensä kanssa. Taiteellisesta vapaudesta Marjin on Iranissa turha haaveilla.

Satrapin taito kertoa tarina kuvien avulla on vertaansa vailla. Tyylikäs, naivistinen piirrostyyli palvelee hyvin kertomusta, jossa surulliset ja humoristiset juonikuviot vuorottelevat. Jos tarinalla olisi opetus, se olisi tämä: ainoa keino selvitä vaikeiden aikojen yli on huumori. Satrapi on kokenut liikaa ottaakseen itsensä vakavasti. Persepolista on hankala kuvitella ilman taiteilijan kykyä nauraa kipeimmilllekin asioille. Kauneinta kirjassa on Marjin ja hänen vanhempiensa suhde. Isä ja äiti salakuljettavat punkkarityttärelleen julisteita Turkista, tekevät parhaansa suojellakseen häntä kauheuksilta, ja yrittävät kasvattaa hänestä vahvaa, itsenäistä naista. Vaikka pikku-Marji sureekin sitä, ettei hänen isänsä ole koskaan joutunut mielipiteidensä vuoksi vankilaan, on selvää, että aikuiselle Marjanelle hänen vanhempansa ovat vallankumouksen todellisia sankareita

Like Kustannus: Persepolis II

Persepolis (USA/Ranska, 2007) Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla