Kusiaiset

28 09 2008

Keskustelu lauantai-iltana Hämeentiellä.

Frendi: Me oltiin yks päivä Orionissa kattoo leffaa. Sit kesken leffan joku mies nousi ylös, käveli käytävälle ja kusi seinään.

Minä: Täh! Siis kusi sinne leffateatteriin?

Frendi: Joo-o.

Minä: Oliks siellä paljon ihmisiä?

Frendi: Se sali oli melkein täynnä. Ja tää tapahtu ku leffaa oli vaikka kuinka paljo jäljellä.

Minä: Mitä te teitte?

Frendi: No, ei mitään. Mua vaan huoletti mun laukun puolesta kun sen teatterin lattia vietti sieltä kusen suunnasta…

Minä: Uskomatonta. Mikä leffa se oli?

Frendi: Japanilainen. Se oli itse asiassa aika makee. Mut, hei, nyt mun täytyy mennä. Soitellaan!

Minä: Soitellaan! (jää pysäkille odottamaan sporaa)

Pysäkillä seisoskelee kaksi miestä, keski-ikäinen ja hänen hieman nuorempi kaverinsa. Keski-ikäinen mies rehentelee äkkipikaisuudellaan ja väkivaltaisuudellaan.

Mies: Appiukko sano, että kun vetelet äijiä maahan, niin kuse niiden suuhun. Se on siinä.

Minä ja muut sporanodottelijat katselemme kiusaantuneina muualle ja toivomme että olisimme jossain hyvin, hyvin kaukana.





Lokki ja aamunsarastus

25 09 2008

Otin kuvan aamulla Tokoinrannassa.





Päivän sitaatit: Kauhajoki-analyysia

25 09 2008

Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla (25.9.) Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mika Aaltola rinnastaa koulusurmaajan itsemurhapommittajaan. Hän näkee Kauhajoen kaltaiset koulumurhat poliittisena väkivaltana. Niitä ja itsemurhaterrorismia yhdistävät ”rasismiin viittaava motiivi, yhteys laajempaan ideologisesti virittyneeseen verkostoon (tässä tapauksessa pääosin internetin välityksellä), tekijän ikä ja sukupuoli sekä tekotapa ja -paikka”. Kouluammuskelujen taustalta piirtyvä ideologia ei ehkä ole yhtä selkeä kuin varsinaisilla terroristijärjestöillä, mutta se on kuitenkin hahmotettavissa. ”Esteettisiä piirteitä (esimerkiksi visuaalisia mielikuvia, elokuvallisia elementtejä ja musiikkielämyksiä), historiallisen ihannoinnin kohteita (esimerkiksi Natsi-Saksa) ja darwinistisia, vahvemman oikeutta korostavia rasistisia asenteita.” Internet tarjoaa koulusurmien tapaiselle ilmiölle tehokkaan leviämiskanavan. Toisaalta Suomestakin voi löytyä tämäntyyppisiä ilmiöitä tukevia asenteita, kuten ampuma-asekulttuurin ihannointia. Jos surmat nähtäisiin verkostoituneen terrori- ja rikosjärjestön toimintana, voitaisiin niiden avustaminen ja ”taustajärjestöjen” toiminta kriminalisoida.

Aaltolan teksti on tervetullutta vaihtelua useimpiin kouluammuskelua koskeviin kommentteihin. Nuorten mielenterveyspalveluihin tarvitaan enemmän varoja: tämän pitäisi olla selvä juttu ilman hirveitä tapahtumiakin.  Ja joo, aselakeja pitää tiukentaa. Ihmisten murhaamiseen tarkoitettujen aseiden helppoa saatavuutta ei voi mitenkään puolustella metsästyskulttuurilla. Mutta kun Suomessa tapahtuu kaksi lähes identtistä, raakaa joukkomurhaa, jotka näyttävät kopioivan amerikkalaisia esikuvia, voidaan kysyä, onko taustalla jotain muutakin kuin yksittäisten internet-kahjojen väkivalta, tai ”laajennettu itsemurha”. Ideologiat tappavat. Eivät läheskään kaikki ideologiat, mutta sellaiset, jotka hyväksyvät väkivallan. Löytyykö suomalaisesta kulttuurista jotain sairaita aatteita tukevaa? Ehdottomasti -ainakin suomenkielisestä internetistä. Blogit ja keskustelufoorumit ovat täynnä hillitöntä vihaa, jota lietsotaan milloin mitäkin ihmisryhmää kohtaan.

Psykiatrian erikoislääkäri Olli Piirtola kirjoitti kirjoitti niin ikään hyvän kommentin Helsingin Sanomien mielipideosioon (25.9.). Hän kritisoi Kauhajoki-uutisointia: miksi murhaajien aseposeerauskuvia pitää julkaista? Piirtola kirjoittaa Jokelan ja Kauhajoen ammuskeluista: ”Yhteistä molemmille tapahtumille on ollut tietoinen julkisuushakuisuus. Julkisuus on palkinnut ja palkitsee edelleen sitä tavoitelleet toimijat -joskin toimijoiden kannalta vasta ”tuonpuoleisessa”. Kuten kaverini sanoi Jokelan jälkeen: murhaaja sai mitä halusikin, julkisuutta. Hän voitti. Piirtola ottaa esille nuorten jakautumisen menestyviin ja pahoinvoiviin. Kateus ja häpeä voivat ajaa nuoren tuhoamaan kadehtimansa ihmiset. ”Ihmismieli hakee tyydytystä mitä moninaisimmilla tavoilla -jopa malttamalla odottaa tyydytystä vasta tulevaisuudessa, jopa tuonpuoleisessa”. Tässä voisi mielestäni taas nähdä yhtymäkohdan itsemurhaterrorismiin. Marokkolaisia jihadisteja haastatellut journalisti kertoi, että monilla syrjäytyneillä, itsemurhaiskuista kiinnostuneilla nuorilla miehillä on hyvin lapsellinen käsitys tuonpuoleisesta: he uskovat saavansa siellä hienot autot ja muun materiaalisen hyvän mitä he eivät voi elämässä saavuttaa. Kouluammuskelijalle riittää postuumi, mainen ”kunnia”.

Oli totuus mikä tahansa, tällaisia tekoja on ulkopuolisten  käsittämättömän vaikea ymmärtää. Toivotan onnea niille, jotka yrittävät. Ehkä ensi kerralla merkit tunnistetaan ajoissa -ja otetaan vakavasti.

EDIT: Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi on sitä mieltä, että koulumurhat eivät ole terrorismia. En ole alan asiantuntija, mutta tiedän että terrorismin määritteleminen ei ole helppoa -kuten ei muidenkaan poliittisten käsitteiden. Mielestäni itsemurhapommittajia ja (itsemurha)kouluampujia voi verrata toisiinsa. Aaltola löysi kahden ilmiön taustalta useita yhteisiä nimittäjiä, joiden pohjalta koulumurhia voi hyvinkin tarkastella poliittisena tai ainakin ideologisena väkivaltana. Esimerkiksi rasistiset tai (sosiaali)darwinistiset ideat eivät synny tyhjiössä, vaan pohjaavat laajempaan, joskin hajanaiseen aatepohjaan. Näyttää siltä, että netin viharyhmät kehittelevät ja levittävät väkivaltaa ihannoivia aatteita ja antavat myös selvän mallin murhien toteuttamiselle. Sen sijaan en ole varma, voiko tällaista organisoimatonta nettiyhteisöä kutsua terroristijärjestöksi.

EDIT 11. 10. Olen miettinyt viime aikoina yhtä juttua. Puhutaanko koululaisille demokratiasta ja ihmisoikeuksista, ja niiden perusteista? Keskustelevatko nuoret koulussa siitä, mikä on hyvä yhteiskunta? Mitkä ovat itselle tärkeitä arvoja, entä kaverille? Miten yksilön elämänvalinnat ja yhteisössä toimiminen sovitetaan yhteen? Silloin kun minä olin koulussa näistä asioista puhuttiin hyvin vähän. Yhteiskuntaopin tunnilla ylä-asteella kerrottiin ylimalkaisesti siitä, miten valtio toimii. Lukion filosofiassa käsiteltiin etiikkaa ja moraalifilosofiaa ainoastaan valinnaisella kurssilla. Toivon, että nykynuoret saavat monipuolista, interaktiivista, pohdiskeluun rohkaisevaa opetusta liittyen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, politiikkaan ja talouteen. Tämä on tärkeää myös nuorten poliittisen osallistumisen kannalta.

Toinen näkökulma: Sofi Oksanen kirjoittaa Metro-lehden kolumnissa suomalaisesta väkivallasta, joka tapahtuu suurelta osin kodeissa. Monet lapset saavat väkivallan mallin kotoa, ei videopeleistä tai internetin fasistisista ideologioista. En tiedä sopiiko tämä tismalleen koulumurhiin, riippuu siitä tulevatko tekijät ongelmakodeista. Mutta perhepiirissä nähty ja koettu väkivalta vaikuttaa moniin kasvaviin lapsiin, ja sitä kautta suomalaiseen kulttuuriin.





Kauhajoen asukkaille

23 09 2008

Osanottoni.





Grafitteja sieltä sun täältä

23 09 2008

Kymmenen vuotta kestänyt Stop Töhryille-projekti päätettiin viime viikolla lopettaa. Nyt julkisuudessakin saa taas puhua graffiteista ja tageista erikseen. Uuskielen sana ’töhry’ kuvaa jälkimmäistä ryhmää huomattavasti paremmin. Ihme juttu, että vasta nyt viranomaiset keksivät tivata mitä näyttöä Stop Töhryille-kampanjalla oli nollatoleranssipolitiikan toimivuudesta. Olen joskus julkaissut blogissani kuvia laittomista graffiteista, koska Helsingistä ei muita löydy. Tällä kertaa tarjolla laillisia seinämaalauksia muista kaupungeista.*

Salé, Marokko.

Pariisi, Ranska

Turku, Suomi

* Kaiketi laillisia. Jos keskeisellä paikalla on näyttäviä graffitteja, joiden tekeminen on selkeästi vaatinut paljon aikaa, eivät ne mitenkään voi olla siinä vain lain kouraisua odottelemassa.





Rakkautta ja anarkiaa 2008

22 09 2008

Rakkautta ja anarkiaa on vain kerran vuodessa, ottakaa siis Helsingin suurimmasta ja kauneimmasta leffafestivaalista kaikki irti!

A Jihad For Love (2007) ****

Islam ja homoseksuaalisuus on aihe, jonka tutkimista darijanopettajamme kutsui osuvasti leijonan luolaan astumiseksi. Parvez Sharman A Jihad For Love-dokumentissa on annettu puheenvuoro muslimihomoille ja -lesboille. Kaikki haastatellut ovat hartaita muslimeja, ja heille on tärkeää löytää harmonia uskontonsa ja rakkauselämänsä välille. Jotkut etsivät vastauksia islamilaisten lähteiden uudelleenlukemisesta. Toiset käyttävät maalaisjärkeään ja puolustavat sitä, minkä kokevat itselleen luonnolliseksi. Pari yrittää muuttaa itseään menemällä naimisiin.

Dokumentin nimi saattaa kuulostaa provokatiiviselta, mutta on itse asiassa hyvin toimiva. Jihad tarkoittaa kamppailua. Se voidaan tulkita sekä ihmisen sisäiseksi henkiseksi kilvoitteluksi, pyrkimykseksi tulla paremmaksi muslimiksi, että ulkoiseksi kamppailuksi, jonka äärimmäinen muoto on pyhä sota. Tunisialaiskaverini mukaan sitä voidaan soveltaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan, esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon tavoitteluun. Eräs elokuvan haastatelluista sanoo, että homoseksuaalien oikeuksien toteutuminen vaatii jihadin, johon ei yhden ihmisen elinikä ehkä riitä.

Elokuvassa liikutaan ympäri maailman: Kairossa, Intiassa, Pakistanissa, Pariisissa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa. Monet haastatelluista ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Iranilaiset homot ovat paenneet Turkkiin ja hakeneet UNHCR:n turvapaikkaa, koska kotimaassa heidät voidaan vangita ja jopa teloittaa. Egyptiläismies joutui vankilaan homoseksuaalisuudesta, ja kokemus oli hyvin traumaattinen. Hän pääsi muuttamaan Pariisiin, jossa asiat näyttävät valoisammilta. Mutta maanpakolaiset kaipaavat aina kotimaataan. Koko elämä jäi Iraniin, yksi Turkissa odottelevista miehistä sanoo. Pariisilaisasunnossa muistellaan, miltä Kairo näytti Ramadanin aikaan. Lännessä on vapaampaa, mutta omaa perhettä, maata ja kulttuuria on mahdoton korvata.

Dokumenttiin mahtuu parempiakin kohtaloita. Sekulaari Turkki näyttäytyy vapauden maana, jossa konservatiivisista asenteista huolimatta voi naispari viettää onnellista yhteiselämää. Kun eräs seksuaalipakolainen pääsee lopulta Kanadaan, hän alkaa itkeä. ”Miksi minä pääsin turvaan, kun niin monet kärsivät?” hän kysyy.

Etelä-Afrikassa asuva imaami erotettiin aikoinaan virastaan, koska hän kertoi olevansa homo. Nyt mies on valmis puolustamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia julkisesti. Radio-ohjelman soittajat vaativat miestä tapettavaksi, ja radikaali-imaamin kanssa väittelyyn suostunut uskonoppinut sanoo, että ainoa asia mistä voidaan islamin pohjalta kiistellä, on se millä tavalla homot pitäisi teloittaa. Koska suuri osa maailman muslimeista on samaa mieltä, ovat jotkut haastatelluista peittäneet kasvonsa. He pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Onko homoseksuaaleilla muslimeilla toivoa paremmasta huomisesta? Historian perusteella vastaus voisi olla kyllä, onhan joillakin muslimimailla rikas miesten välistä rakkautta kuvaava kirjallisuusperinne. Dokumentista löytyy muutamia valonpilkahduksia: homoimaamin palveluja kaivataan, ja marokkolaiskirjailija on uskaltautunut ulos kaapista. Islamilaisen lain ja humanistisen ihmiskäsityksen yhteensovittaminen voisi onnistua ijtihadin eli itsenäisen tulkinnan avulla. Kahden naisen tai kahden miehen välisestä rakkaudesta ei seuraa mitään harmia, silti erityisesti miesten homoseksuaalisuutta demonisoidaan. Elokuvaa laajempi kysymys on, miksi uskonnot pyrkivät inhimillisen seksuaalisuuden totaalitaariseen kontrolliin?

Otto, Or Up With Dead People (Saksa, Kanada 2008) **** 1/2

Nuori Otto laahustaa ympäri Berliiniä elävän kuolleen horjuvin askelin. Hän muistaa vain välähdyksiä aikaisemmasta elämästään, eikä muistoilla ole niin väliäkään. Laiska eksistentialististinen pohdiskelu saa nimittäin uusia ulottuvuuksia kun sitä harrastaa zombi, elävä vainaja. Oton ei tarvitse enää pelätä kuolemaa, mutta post-mortem-elämästä selviytyminen vaatii veganismista luopumista -ja entisten lajitoverien sisälmysten syömistä.  Nami!

Otto kohtaa underground-taiteilijanaisen joka tekee elokuvaa homozombeista, noista kulutusyhteiskunnan vieraantumisen vertauskuvista. Gootisti pukeutunut ohjaajadiiva innostuu nuoren, likaisen ja kalvakan miehen erikoisesta minäkuvasta; kundi uskoo oikeasti olevansa kuollut. Katsoja jää arvailemaan, kumpi on oikeassa, Ottoa häiriintyneenä pitävä maailma vai Otto itse. Aina ei ole edes selvää, onko kyseessä elokuvan todellisuus, vai elokuva elokuvassa. Otto, Or Up With Dead People on niin post-post että huh huh. Mutta silti todella mainio ja hauska. Elokuva irvailee underground-taiteelle, homo- ja goottikulttuurille ja vasemmistolaiselle yhteiskuntakritiikille. Samaan aikaan näiden prismojen kautta heijastuu ihmiselon tärkeitä kysymyksiä. Mitä kaikkea vajaateholla elävät, lihaa himoitsevat zombit symboloivat?

Elokuvassa on mahtava soundtrack ja huikeita yksityiskohtia. Esimerkiksi ohjaajan tyttöystävä elää 1920-luvun mykkäelokuvassa -kirjaimellisesti. Onko hän goottiestetiikan täydellinen nainen? Jotkut ovat pitäneet Oton suolenpätkä- ja seksikohtauksia järkyttävinä, mutta omasta mielestäni ne olivat niin laskelmoidun epärealistisia että kauhu oli kaukana, nauru lähellä. En tiedä pystyvätkö kaikki arvostamaan elokuvan omalaatuista visiota ja huumoria, mutta kannattaa yrittää.

Born In 68 (Nés en 68, Ranska 2008) *** 1/2

Born In 68 alkaa nimikkovuodestaan, jolloin ei synnytä kirjaimellisesti vaan vertauskuvallisesti. Catherine, Yves ja Hervé ovat nuoria vallankumouksellisia, jotka juoksevat mellakkapoliisia pakoon Pariisin Latinalaiskorttelissa. Pari vuotta myöhemmin ystävykset perustavat kommuunin maaseudulle. Vapaus porvarillisen yhteiskunnan kuristusotteesta, vapaus toteuttaa itseään, vapaus rakastaa montaa ihmistä yhtä aikaa. Nuoret uskovat todistavansa paremman tulevaisuuden kajastusta: pian koittavat laulavat huomispäivät, les lendemains qui chantent.

Pariisi 39 vuotta myöhemmin. Harmaahiuksinen mies ístuu taksissa. Radiosta kuuluu oikeistolaisen presidentti Sarkozyn ääni: hän puhuu vuoden 68 perinnöstä, joka pitäisi haudata. Mies taksissa kysyy: mitä me teimme väärin? Taksikuski vastaa: ehkä pitäisi lopettaa omaan napaan tuijottaminen. Ehkä kaikki ei riipukaan meistä.

Kahden historiaan ankkuroituneen kohtauksen väliin mahtuu lähes kolme tuntia elokuvaa (joka ei edes lopu taksikohtaukseen). Born in 68 tutkii maailmaa kahden ranskalaisen sukupolven kautta. Ensin tulevat suurten ikäluokkien idealistit, sitten heidän pragmaattiset, pessimistiset lapsensa. Vaikka soixantehuitardeja yhdistää sosialistinen maailmankatsomus, ei heidän poliittisia ideoitaan vaivauduta missään vaiheessa kunnolla selittämään. Johtuuko tämä siitä, että 60- ja 70-luvun radikaalien puhe voi saada nykykatsojan nauramaan, kuten Kimpassa-elokuvassa? Todennäköisesti Born In ’68 haluaa vain keskittyä ihmisten välisiin suhteisiin ja yksilöiden elämänkaariin. Historialliset tapahtumat toimivat maamerkkeinä. Välillä ne tuntuvat päälleliimatuilta. Kohtaus jossa nuori miespari halailee kiinnittämättä huomiota televisioruudussa roihuaviin WTC:n torneihin on tahattoman hupaisa.

Elokuvassa on monia hyviä kohtauksia, mutta kunnianhimoinen kokonaisuus jää hieman latteaksi, henkilökuvista puhumattakaan. Tärkein hahmo on Catherine, jonka rauhallisen kauniiden kasvojen kautta heijastuvat koko ystäväpiirin ilot ja surut. Hän on se iloinen hippityttö joka polttaa pilveä ja tekee lapsia nuorella iällä. Hänestä kasvaa maanläheinen nainen joka rakastaa kaikkia häpeilemättä: miehiä, ystäviä, lapsia, perhettä. Lopussa Catherine nousee jopa myyttisiin mittoihin. Hän on Vapaus barrikadeilla: taistelevan naiseuden symboli joka ei voi koskaan kuolla. Laetitia Casta on esittänyt tämäntyyppisiä ikoneita aikaisemminkin.

Baader Meinhof Komplex ( Der Baader Meinhof Komplex, Saksa, 2008) ****

Kaikkien aikojen kallein saksalaiselokuva iskee maan lähihistorian kipupisteeseen, länsisaksalaisen Baader-Meinhof-ryhmän eli Rote Armee Fraktionin terrorismiin. Vaikeiden tapahtumien prosessointi on saksalaisilta vielä kesken, eikä filmatisointi voi miellyttää kaikkia. Varsinkin kun lopputulos on lähempänä action-filmiä kuin historiallista draamaa.

Vallankumouksellinen kommunistiryhmä Baader-Meinhof vastusti Vietnamin sotaa ja kapitalistista Länsi-Saksaa jota se piti fasistisena poliisivaltiona. Ryhmän nuoret ja kauniit jäsenet olivat aikansa etsintäkuulutettuja julkkiksia, joihin henkilöityi provokatiivinen käsite terrorist chic.

Nykypäivän vinkkelistä vaikuttaa hurjalta, että 1970-luvun alussa jopa 20-25 prosenttia maan nuorisosta tuki Baader Meinhofia. Tuki haihtui kun ryhmän teot muuttuivat verisemmiksi. Vielä oudompaa on kuulla RAF-terroristi Gudrun Ensslinin konservatiivisten vanhempien suusta, että heidän tyttärensä on vapauttanut heidät pelosta. Elokuvan alun näyttävä joukkokohtaus, jossa poliisi hakkaa aseettomia mielenosoittajia ja ampuu lopuksi yhden, selittää nuorison radikalisoitumista paremmin kuin silloisen tähtireportterin Ulrike Meinhofin ärhäkkä tilanneanalyysi. 1960-luvun opiskelija- ja rauhanliike sai vastaansa Springer-lehdistön loanheittokampanjan ja valtion edustajat suhtautuivat sen vaatimuksiin vihamielisesti. Radikaaleimmat nuoret kommunistit tekivät sen johtopäätöksen, että “Auschwitzin sukupolven” kanssa ei voinut neuvotella.

Baader-Meinhof aloitti polttamalla tavarataloja ja jatkoi ryöstämällä pankkeja ja pommittamalla USA:n tukikohtia vastalauseena Vietnamin sodalle. Terrori muuttui yhä raaemmaksi poliittisten murhien myötä. Ryhmän alkuperäiset jäsenet vangittiin, mutta nuoremmat jatkoivat toimintaa.

Terroritekoja seurataan elokuvassa pitkälti tekijöiden silmin. Leffaseuralaiseni vertasi efektiä videopeliin: 2,5 tuntia Andreas Baaderina. Taustalla räjähtävä 70-luku. Silti elokuvaa ei voi syyttää terrorismin romantisoimisesta. Elokuvaväkivalta puolustaa paikkaansa, kerrankin. Fanaattisuuden ja väkivallan antelias kuvaus näyttää RAF:n toiminnan sellaisena kuin se oli, järjettömänä sotana kuviteltua vihollista vastaan. Vainoharhat haittaavat ryhmän omaakin toimintaa. Petturiksi epäilty jäsen saa sympatiaa PLO:lta, kuolemantuomion kavereiltaan.

Tapahtumien vyyhdin sitominen suureksi cinemaksi on mahdotonta. Baader Meinhof Komplexin alkupuoli on jännittävä ja sujuva, mutta lopussa langat karkaavat käsistä.  Vuoden 1977 “Saksalaisen syksyn” über-veriset tapahtumat järkyttävät, mutta eivät kosketa.

Baader Meinhof Complex on loistavasti kuvattu, leikattu ja näytelty. Toimintaa säestää tuttu ääni menneisyydestä, kirjoituskoneen raksutus. Entinen vasemmistolainen pasifisti ja perheenäiti Ulrike Meinhof on loikannut väkivallan puolelle. Hän antaa näppäimistön laulaa, “fasistisen” valtiokoneiston ja “sikojen” kuulla kunniansa. Henkilöistä Baader, Meinhof ja Ensslin piirretään olosuhteisiin nähden onnistuneesti. Muut RAF:n jäsenet jäävät hämärän peittoon, poikkeuksena ehkä lopussa esiin nouseva Brigitte Mohnhaupt. Parrakkaat nuoret miehet ja pitkätukkaiset naiset juoksevat, ampuvat ja kuolevat. Mutta keitä he oikein ovat?

Baader Meinhof Komplexin ensi-ilta 24.10. Finnkino

Kannattaa tsekata dokumentti In Love With Terror (pätkissä You Tubessa). Alkuperäinen kuvamateriaali on hyvin lähellä Baader Meinhof Komplexin filmatisoitua versiota. Elokuvan tekijät kuulemma pyrkivät historian tarkkaan toistamiseen, ammuttujen luotien määrää myöten. Toisaalta, monelta suomalaiskatsojaltakin olisi voinut mennä usko koko elokuvaan jos Rudi Dutsckeen olisi ammuttu enemmän tai vähemmän kuin kolme luotia. Jotkut elokuvan tapahtumista ovat olleet kiistojen kohteena, kuten syy RAF:n häätämiseen PLO:n koulutusleiriltä. Salaliittoteoreetikot ovat epäilleet RAF:n jäsenten itsemurhia teloituksiksi.

(Kävin Koko-teatterissa, ja harmittaa etten ottanut kuvaa naistenvessan seinästä. 1970-luvun retro-erotiikan ja sexploitaatio-filmikuvien montaasiin oli liimattu myös kuuluisat kuvat Meinhofista, Baaderista ja Ensslinistä.)





Parasta Sarah Palinissa

16 09 2008

…on hänen uskomaton yhdennäköisyytensä koomikko-käsikirjoittaja Tina Feyn kanssa!

Koko sketsi NBC:n sivuilla. Clintonia esittää Amy Poehler.

Palinin toiseksi paras ominaisuus liittyy keskusteluun sukupuolten tasa-arvosta. Keväällä kommentaattorit valittivat, että jos Hillary Clinton olisi yhtä kokematon kuin Barack Obama, ei hän olisi päässyt yhtä pitkälle. Naisilta vaaditaan politiikassa enemmän kuin miehiltä, sanottiin. No, kappas vaan. Sarah Palin todisti, että joskus naiselta ei vaadita yhtikäs mitään, paitsi naisten oikeuksien vastustamista. Osavaltiotason poliitikko Palin olisi tuskin päässyt John McCainin kampanjakaveriksi ilman tiukkaa aborttikantaansa, jonka uskotaan keräävän parivaljakolle uskonnollisten kiihkoilijoiden äänet.

Muutama päivä McCainin varapresidenttiehdokkaan paljastamisen jälkeen ensimmäinen suomalainen tuttuni liittyi palinistien Facebook-ryhmään, joka ajaa Sarah Palinia USA:n presidentiksi vuonna 2012. Liityin itse groupiin, joka kannattaa toista Palinia presidentiksi. Michael Palin FTW! Tai joku muu montypython, kyllä ne Bushia paremmin pärjäisivät!

UPDATE: Tina Fey voitti Emmyn näyttelijäntyöstään sarjassa 30 Rock. Hän kertoi toimittajille haluavansa lopettaa Sarah Palinin imitoimisen viimeistään 5. 11. (presidentinvaalien jälkeen) ja toivoi amerikkalaisten auttavan häntä tässä tavoitteessa.

The Nationin kolumnisti kiteytti Palinin valinnan sukupuoliaspektin hyvin kirjoittaessaan varapresidenttiehdokkaan puheesta: ”what gun-toting, warmongering, polar-bear extinguishing, creationist, antiabortionist man could have gotten away with it? ” Todellakin. Se, että hihhuli-idiootit huristavat lasikaton läpi pätevämpien naisten jäädessä hakkaamaan siihen päätään on synkkää sekä feminismin että demokratian kannalta.

UPDATE (30.9.): Toinen sikahauska (tai huulipunasikahauska) Saturday Night Live-sketsi . Alkuperäinen haastattelu YouTubessa (osa). Yhdysvaltalainen kaverini kutsui Palinin mielipiteitä loukkaukseksi kaikkia amerikkalaisia kohtaan.

CNN vertaa sketsi-Palinin ja aidon puhetta, linkki YouTubeen. Uskomatonta. Minulle tuli mieleen Miss South Carolina, ilmeisesti monille muillekin.

UPDATE 19.10. Uijui. Läppä jatkuu, ja tällä kertaa mukana on aito ja alkuperäinen Sarah Palin. Huumoripropsit Palinille, vaikka poliitikkona hän on yhä p:stä. Linkki NBC.