Solidaarisuutta Iranin vihreälle oppositiolle

Rikon blogihiljaisuuden osoittaakseni solidaarisuuteni niille urheille iranilaisille, jotka taistelevat demokraattisten oikeuksiensa puolesta.

Internetissä on noussut Iran-solidaarisuuden huuma. Ei ihme, että tapahtuvat vetävät puoleensa, onhan demokratia maailmanlaajuisesti suosituimpia kansan opiaatteja. Iranilaiset ovat lähteneet kaduille, koska uskovat äänioikeuttaan loukatun, ja heillä onkin hyviä syitä epäillä vaalien tulosta. ”Meillä oli yksi ääni, annoimme sen Musaville. Meillä on yksi elämä, annamme sen vapaudelle”, huusivat teheranilaiset mielenosoittajat.  Puolisotilaalliset Bashiij-joukot ovat vastanneet väkivaltaisesti. Virallisten tietojen mukaan seitsemän on kuollut ja kymmeniä haavoittunut. Satoja mielenosoittajia ja toisinajattelijoita on pidätetty. Sydämeni suree heidän puolestaan, sillä Iranin oikeusjärjestelmä on tunnettu epäinhimillisistä metodeistaan.

Valitettavasti ulkopuoliset eivät voi tehdä paljoakaan. Tavalliset ihmiset voivat allekirjoittaa vetoomuksia, ilmaista tukensa. Presidentti Obama on toiminut täysin oikein pidättäytyessään voimakkaista kannanotoista. Ahmadinejadin kannattajat kääntäisivät länsijohtajien innokkaat lausunnot nopeasti oppositiota vastaan. Tämä on iranilaisten sisäinen asia, heidän taistelunsa. Toivottavasti se ei vaadi enempää iranilaisia uhreja.

Joitakin huomioita:

-Sosiaalinen media on noussut arvokkaaksi tiedonvälityskanavaksi erityisesti sen jälkeen kun Iranin viranomaiset kielsivät ulkomaisia medioita raportoimasta kaduilta. Monien pilkkaama Twitter on osoittanut voimansa: lyhyitä viestejä on helppo lähettää netin tai kännykän kautta. Itsekin suhtauduin skeptisesti Facebookin riisutulta versioltaan vaikuttavaan Twitteriin, kunnes maanantaina liimauduin sen ääreen. Iranilaiset twiittasivat, että mielenosoittajia on ammuttu. BBC seurasi perässä, harmikseni en laskenut kuinka paljon perässä. CNN myönsi avoimesti seuraavansa tilannetta Twitteristä. Mielenosoittajien kuvaamissa YouTube-videoissa on myös jotain aivan uutta. Iran-areenaksi suositun bloginsa muuttanut Andrew Sullivan sanoi eräästä videosta, että kukaan tervejärkinen journalisti ei pystyisi kuvaamaan yhtä intensiivistä videota (koska journalistit seuraavat, eivät osallistu toimintaan). Muuttaako tämä journalismin standardeja, nouseeko rima?

– Mielenosoittajat haluavat uudet vaalit, mutta mitä sen jälkeen? On turha puhua uudesta vallankumouksesta, vaikka protesti on suurin sitten vuoden 1979. Vaaleissa Musavi esiintyi maltillisena uudistajana, hän aina puhunut islamilaisen vallankumouksen nimissä (muu ei olisi Iranin politiikassa mahdollistakaan). Tämä entinen pääministeri on vedonnut siihen, että nykytilanne ei ole sitä, mitä edesmennyt ajatollah Khomeini olisi halunnut. Osa kansanliikkeestä haluaa suuria muutoksia: mielenosoittajien levittämä seitsenkohtainen manifesti vaatii sekä Ahmadinejadin että nykyisen ylimmän johtajan ajatollah Khamenein eroa, perustuslain uudelleenarviointia ja kaikkien poliittisten vankien vapauttamista. Tälllä hetkellä demokratialle on varattu Iranissa pieni, siisti tila hengellisen johtajan ja nimettyjen instituutioiden kupeessa – ja alaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien suppeus kävi selväksi presidentti Khatamin kaudella (1997-2005), kun hänen uudistusmielisyydestään huolimatta konservatiivit tukahduttivat kaikki uudistuspyrkimykset, vainosivat lehdistöä ja murhauttivat useita toisinajattelijoita.

– Useissa arabimaissa ei ole senkään vertaa demokratiaa kuin Iranissa. Inspiroiko iranilaisten kansanvallan halu alueen muita asukkaita?  Aika näyttää. Iranilaisten vaaleja edeltänyt huuma inspiroi ainakin minua. Sekä Ahmadinejadin että Musavin kannattajat kerääntyivät vaalitapahtumiin valtavina joukkoina, kantoivat banderolleja, maalasivat kasvojaan ehdokkaidensa väreillä.  Meillä on Suomessa vapaat vaalit, mutta politiikka kiinnostaa vain harvoja.

Twitteristä (varmuuden vuoksi en paljasta nimimerkkejä) :

Mitä on presidentti ilman maata?

Kuusivuotias tyttäreni laulaa ”Ahmadinejad anna meille äänemme takaisin”.

IRIB.ir sanoo, että olemme kaikki väkivaltaisia roistoja – me näytämme teille joka päivä että olemme rauhallinen Vihreä Meri.

Tänään Vihreä Meri pukeutuu mustaan kunnioittaakseen niiden muistoa, jotka hallitus on tappanut.

Ihmiset huutavat ”Veri suonissani pysäyttää vallankaappauksen”.

…oli ikkunassa, huutaen sloganeja kadulla ja katoilla olevien ihmisten kanssa.

Tuhannet parvekkeilla – Teheran on elossa, täynnä vapauden ääntä – kuolema diktaattorille.

Update Pe: Sanoin, että vallankumouksesta on turha puhua. Tällä hetkellä. Sitaatti tilanteesta: Historia liikkuu valon nopeudella Iranissa. Ja vallankumoukset ovat historian mustia joutsenia, Nassim Nicholas Talebin terminologiaa käyttääkseni.

La: Alla englanniksi käännetty iranilaisen bloggarin teksti ( NiacINsightin blogista)

“I will participate in the demonstrations tomorrow. Maybe they will turn violent. Maybe I will be one of the people who is going to get killed. I’m listening to all my favorite music. I even want to dance to a few songs. I always wanted to have very narrow eyebrows. Yes, maybe I will go to the salon before I go tomorrow! There are a few great movie scenes that I also have to see. I should drop by the library, too. It’s worth to read the poems of Forough and Shamloo again. All family pictures have to be reviewed, too. I have to call my friends as well to say goodbye. All I have are two bookshelves which I told my family who should receive them. I’m two units away from getting my bachelors degree but who cares about that. My mind is very chaotic. I wrote these random sentences for the next generation so they know we were not just emotional and under peer pressure. So they know that we did everything we could to create a better future for them. So they know that our ancestors surrendered to Arabs and Mongols but did not surrender to despotism. This note is dedicated to tomorrow’s children…”

Kirjoitus kosketti minua syvältä. Sortavilla valtiojärjestelmillä on useita tapoja varmistaa valtansa. On suorat sortotoimet, vastarinnan tukahduttaminen, propaganda. On palkitseminen: kuuliaiset kansalaiset voivat rauhassa toteuttaa elämänprojektejaan. Tekstin kirjoittaja on yliopisto-opiskelija, melkein valmis kandi. Hänellä on varmasti useita vaihtoehtoja edessään. Hän voisi ajatella itsekkäästi, huolehtia vain omasta urastaan ja tulevaisuudestaan ja jäädä kotiin kun muut lähtevät kaduille. Ajatollah Khamenei varoitti iranilaisia eilisessä puheessaan: jos mielenosoitukset eivät lopu, niiden järjestäjät vastaavat seurauksista, jotka voivat olla veriset. (kts. BBC) Iranin poliisi on ilmoittanut käyttävänsä voimakeinoja estääkseen protestit. Mielensosoittajat ottavat hirveän riskin. He eivät tee sitä pelastaakseen oman nahkansa, vaan pelastaakseen kansakuntansa tulevaisuuden.

Kannattaa myös muistaa, että tämä ei ole pelkästään koulutetun keskiluokan protesti, vaikka netin hallitsevat, kielitaitoiset iranilaiset raportoivat siitä maailmalle.  Viestit ja kuvat Iranista kertovat köyhistä protestoijista jotka ovat pettyneet talouspolitiiikkaan ja korkeaan työttömyyteen, iäkkäistä mielenosoittajista, perinteisistä naisista chadoreissaan, miehistä ja naisista pyörätuoleissa. Kaikki kaduilla, osana valtavaa liikettä.

Su: Iranin eiliset tapahtumat hyvin järkyttäviä. NYT:n Roger Cohen Teheranista: Khamenei on pelännyt ”samettivallankumousta”, kesäkuun 20. päivän mellakoissa ei ollut mitään samettista. Nuoren tytön/naisen kuolema tallentui filmille. Silminnäkijöiden mukaan hän seisoi isänsä kanssa katsomassa protesteja, kun bashij ampui häntä suoraan sydämeen. Hänen nimensä oli kuulemma Neda, mikä tarkoittaa ääntä tai kutsua. Hänen kuolemansa on YouTubessa, hänestä on jo artikkeli Wikipediassa. Tuleeko Nedan kuolemasta käännekohta? Onko tapahtumista kehittymässä uusi taistelun narratiivi joka asettuu islamilaisen vallankumouksen tarinoiden rinnalle, niiden tilalle?  Hallinnon sisällä rakoja: parlamentin puheenjohtaja Ali Larijani on puhunut ”enemmistön” vaalien tulosta koskevista epäilyistä. Ylimmän johtajan valinnasta vastaavan asiantuntijaneuvoston puheenjohtaja Rafsanjani on konservatiivi, mutta tunnettu Ahmadinejadin vastustaja ja Musavin tukija; hän on pysytellyt julkisuudessa hiljaa mutta mitä todennäköisimmin aktiivisena kulissien takana. CNN:n mukaan Rafsanjanin tytär pidätettiin eilen hänen osallistuttuaan mellakoihin.  Asiantuntijaneuvoston toinen jäsen Mohammad Yadzi antoi Khameneita tukevan lausunnon, josta iranilaismedia on raportoinut kun se edustaisi koko neuvoston kantaa. Musavi perui eilen mielenosoitukset, liian myöhään. Hän on kuitenkin antanut lausunnon, jossa puolustaa protestia ja sen islamilaista henkeä.

Pitäisikö meidän ulkopuolisten katsoa väkivaltaisia videoita vai ei? Toisaalta ne ovat tärkeä todiste Iranin tapahtumista. Toisaalta on aika karua, että Nedan viimeiset hetket ovat YouTubessa kaikkien tirkisteltävänä.

Linkit:

Engl. blogeja Iranista, tsekatkaa: Revolutionary Road,  Iran in the Gulf, Tehran 24. Myös tämä: Medius Oriens,

Andrew Sullivan koostaa blogiinsa twiittejä, videoita, kommentteja. Live-blogi myös Huffington Postin sivuilla.

Mielenkiintoinen mielipidekirjoitus New York Timesin sivuilla. Iranilainen opiskelija argumentoi, ettei Iranin tapahtumia voi ymmärtää kuin paikan päällä.

Todisteita vaalivilpistä? tsekatkaa esim. Juan Cole, Guardian, BBC. Iranissa kaikki Ahmadinejadin kilpakumppanit ovat kiistäneet vaalituloksen ja tehneet yli 600 valitusta eri äänestyspaikoilta saamiensa tietojen mukaan. Monet poliittiset ja uskonnolliset vaikuttajat ovat asettuneet heidän taakseen.

Todisteita vaalituloksen aitoudesta? esim. Flynt Leverett ja Hillary Mann Leverett, Ken Ballen ja Patrick Doherty. Global Voices teki katsauksen Ahmadinejadin voittoa rehellisenä pitävien iranilaisten islamistien blogeista.  Ylin johtaja Ajatollah Khamenei on suostunut virallisten valitusten käsittelemiseen, mutta on järkähtämättä puolustanut vaalitulosta.

Enää ei tarvitse hirttää homoja? eli logiikkaa teokratiaan

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on Yhdysvaltain-vierailullaan kertonut, että Iranissa ei ole homoseksuaaleja, kuten USA:ssa. ”Meillä ei ole sitä ilmiötä” Ahmadinejad sanoi yleisölle, joka Helsingin Sanomien (25.9.) mukaan remahti nauramaan.

Mahtavaa. Nyt Iranin ei enää tarvitse vangita, ruoskia ja teloittaa homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Kaikki homoseksuaalisia tekoja koskevat kohdat voidaan poistaa Iranin laista. Iranilaisten ihmisoikeusaktivistien mukaan vuoden 1979 jälkeen on teloitettu noin 100 000 ihmistä, joista 4000 epäillään teloitetun homoseksuaalisuuden perusteella. Läntiset ihmisoikeusjärjestöt eivät ole pystyneet vahvistamaan näitä väitteitä, mutta yksittäiset homojen teloitukset ovat saaneet paljon huomiota. Miesten välisestä yhdynnästä seuraa Iranin lain mukaan kuolemanrangaistus. Vuonna 2005 kaksi alaikäistä poikaa teloitettiin homoseksuaalisuudesta syytettyinä. Iranin viranomaiset ilmoittivat, että nämä teloitushetkellä 16- ja 18 -vuotiaiksi arvioidut vuotiaat nuorukaiset olivat paitsi rakastelleet keskenään myös raiskanneet 13-vuotiaan pojan. Monet ihmisoikeusaktivistit ja -järjestöt ovat epäilleet raiskaussyytöksiä kansainvälisen kohun jälkeen keksityiksi valheiksi. Iranissa hirtettiin homomies viimeksi marraskuussa 2006.

Linkki: iranilaisen lesbon haastattelu vuodelta 2002. Niloufar, 30, asuu Yhdysvalloissa, joten Ahmadinejadin teesi ei tähän kaadu.

UPDATE: International Herald Tribune kirjoittaa Iranin homoseksuaaleista.

Persepolis -Iranin vallankumous sarjakuvan keinoin

Persepolis 1 on Marjane Satrapin graafinen romaani pienen tytön elämästä Iranissa islamilaisen vallankumouksen aikoihin. Teos julkaistiin suomeksi 2004 (Persepolis, persialainen lapsuuteni, Like), ja nyt julkaistaan sen jatko-osa Persepolis 2. Lukemani ranskankielinen laitos sisältää molemmat osat. Suosittelen lukemaan koko tarinan yhtä soittoa, se oli upea lukukokemus. Teokset perustuvat Satrapin omiin kokemuksiin Iranissa ja Itävallassa.

Ensimmäisessä osassa tutustutaan Marji-tyttöön, joka asuu Teheranissa vuonna 1979. Marjin vasemmistolaiset vanhemmat taistelevat shaahin hallintoa vastaan. Heidän riemunsa on suuri kun shaahi lopulta syöstään vallasta. Pikku Marji samastuu vanhempiensa idealismiin: hän lukee sarjakuvia dialektisesta materialismista ja leikkii ystäviensä kanssa vallankumousta. Marji tuo mieleeni Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanin pienen taistolaistytön, hän suhtautuu kommunismiin samanlaisella lapsen vakavuudella. Ja aikuisella lukijalla on hauskaa. Lapsen ja teinin vinkkelit sopivat tragediaa ja huumoria yhdistävään tarinaan. Jos tämä sarjakuva ei saa lukijaa itkemään JA nauramaan, niin ei sitten mikään.

Satrapien maailma järkkyy kun Iranista tehdään uskonnollinen diktatuuri. Perhe suhtautuu uusiin lakeihin suunnilleen samalla tavoin kuin länsimaiset ihmiset jos heidän yhtäkkiä pitäisi käyttää päähuivia ja hylätä alkoholi. (Okei, en oikeasti halua tietää, minkälainen sekasorto Suomessa syntyisi jos viina kiellettäisiiin. Mutta ajatellaan jotain toista länsimaata). Satrapien ystäviä vangitaan, kidutetaan, teloitetaan ja raiskataan. Marjin rakkaan sedän murha saa tytön luopumaan salaisesta liittolaisestaan, partasuisesta Isä Jumalasta. Lapsuudenuskon menettäminen on osa elämää, mutta harvoin se tapahtuu yhtä rankalla tavalla.

Iranin ja Irakin sota tekee teheranilaisten elämästä yhtä helvettiä. Pojille annetaan avain kaulaan, koska paratiisin ovet aukeavat marttyyreille. ”Koko elämäni olen uskonut…jos uskonto on tätä, en voi uskoa enää mihinkään” erään pojan äiti sanoo itkien. Sodan kauhut ja Marjin uhmakas käytös saavat vanhemmat lähettämään 14-vuotiaan tytön Itävaltaan.

Persepoliksen kakkososassa Marji opiskelee Wienin ranskalaisessa koulussa. Hän on päässyt pois sodan keskeltä, mutta on aivan yksin. Jokaisen teinin toiveuni osoittautuu helvetiksi. Ei ole helppoa olla ilman vanhempien tukea vieraassa kaupungissa, maassa ja kulttuurissa. Satrapin absurdi huumori pääsee loistamaan, kun Marjin anarkistiystävät osoittautuvat hemmotelluiksi luusereiksi ja kun tyttö opettelee vapaan rakkauden ja pilvenpolton alkeita. Aikuiset suhtautuvat Marjiin vihamielisesti, ja tytöllä on epäonnea rakkaudessa. Marji ajautuu yhä syvemmälle, kunnes päättää palata häntä koipien välissä Teheraniin.

Sopeutuminen iranilaiseen elämään ei ole helppoa: Marji kokee olevansa vieras omassa maassaan. Yliopisto-opinnot, poikaystävä ja samanhenkisten, kapinallisten ystävien löytyminen osoittautuvat pelastukseksi. Satrapi kutsuu salaa bilettävien taideopiskelijoiden elämää ”skitsofreniseksi”. Päivällä nuoret naiset joutuvat piirtämään miesmalleja oveen päin katsellen, yöllä he nauttivat esiaviollisista riemuista poikaystäviensä kanssa. Taiteellisesta vapaudesta Marjin on Iranissa turha haaveilla.

Satrapin taito kertoa tarina kuvien avulla on vertaansa vailla. Tyylikäs, naivistinen piirrostyyli palvelee hyvin kertomusta, jossa surulliset ja humoristiset juonikuviot vuorottelevat. Jos tarinalla olisi opetus, se olisi tämä: ainoa keino selvitä vaikeiden aikojen yli on huumori. Satrapi on kokenut liikaa ottaakseen itsensä vakavasti. Persepolista on hankala kuvitella ilman taiteilijan kykyä nauraa kipeimmilllekin asioille. Kauneinta kirjassa on Marjin ja hänen vanhempiensa suhde. Isä ja äiti salakuljettavat punkkarityttärelleen julisteita Turkista, tekevät parhaansa suojellakseen häntä kauheuksilta, ja yrittävät kasvattaa hänestä vahvaa, itsenäistä naista. Vaikka pikku-Marji sureekin sitä, ettei hänen isänsä ole koskaan joutunut mielipiteidensä vuoksi vankilaan, on selvää, että aikuiselle Marjanelle hänen vanhempansa ovat vallankumouksen todellisia sankareita

Like Kustannus: Persepolis II

Persepolis (USA/Ranska, 2007) Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla