Rakkautta ja anarkiaa 2008

22 09 2008

Rakkautta ja anarkiaa on vain kerran vuodessa, ottakaa siis Helsingin suurimmasta ja kauneimmasta leffafestivaalista kaikki irti!

A Jihad For Love (2007) ****

Islam ja homoseksuaalisuus on aihe, jonka tutkimista darijanopettajamme kutsui osuvasti leijonan luolaan astumiseksi. Parvez Sharman A Jihad For Love-dokumentissa on annettu puheenvuoro muslimihomoille ja -lesboille. Kaikki haastatellut ovat hartaita muslimeja, ja heille on tärkeää löytää harmonia uskontonsa ja rakkauselämänsä välille. Jotkut etsivät vastauksia islamilaisten lähteiden uudelleenlukemisesta. Toiset käyttävät maalaisjärkeään ja puolustavat sitä, minkä kokevat itselleen luonnolliseksi. Pari yrittää muuttaa itseään menemällä naimisiin.

Dokumentin nimi saattaa kuulostaa provokatiiviselta, mutta on itse asiassa hyvin toimiva. Jihad tarkoittaa kamppailua. Se voidaan tulkita sekä ihmisen sisäiseksi henkiseksi kilvoitteluksi, pyrkimykseksi tulla paremmaksi muslimiksi, että ulkoiseksi kamppailuksi, jonka äärimmäinen muoto on pyhä sota. Tunisialaiskaverini mukaan sitä voidaan soveltaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan, esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon tavoitteluun. Eräs elokuvan haastatelluista sanoo, että homoseksuaalien oikeuksien toteutuminen vaatii jihadin, johon ei yhden ihmisen elinikä ehkä riitä.

Elokuvassa liikutaan ympäri maailman: Kairossa, Intiassa, Pakistanissa, Pariisissa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa. Monet haastatelluista ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Iranilaiset homot ovat paenneet Turkkiin ja hakeneet UNHCR:n turvapaikkaa, koska kotimaassa heidät voidaan vangita ja jopa teloittaa. Egyptiläismies joutui vankilaan homoseksuaalisuudesta, ja kokemus oli hyvin traumaattinen. Hän pääsi muuttamaan Pariisiin, jossa asiat näyttävät valoisammilta. Mutta maanpakolaiset kaipaavat aina kotimaataan. Koko elämä jäi Iraniin, yksi Turkissa odottelevista miehistä sanoo. Pariisilaisasunnossa muistellaan, miltä Kairo näytti Ramadanin aikaan. Lännessä on vapaampaa, mutta omaa perhettä, maata ja kulttuuria on mahdoton korvata.

Dokumenttiin mahtuu parempiakin kohtaloita. Sekulaari Turkki näyttäytyy vapauden maana, jossa konservatiivisista asenteista huolimatta voi naispari viettää onnellista yhteiselämää. Kun eräs seksuaalipakolainen pääsee lopulta Kanadaan, hän alkaa itkeä. ”Miksi minä pääsin turvaan, kun niin monet kärsivät?” hän kysyy.

Etelä-Afrikassa asuva imaami erotettiin aikoinaan virastaan, koska hän kertoi olevansa homo. Nyt mies on valmis puolustamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia julkisesti. Radio-ohjelman soittajat vaativat miestä tapettavaksi, ja radikaali-imaamin kanssa väittelyyn suostunut uskonoppinut sanoo, että ainoa asia mistä voidaan islamin pohjalta kiistellä, on se millä tavalla homot pitäisi teloittaa. Koska suuri osa maailman muslimeista on samaa mieltä, ovat jotkut haastatelluista peittäneet kasvonsa. He pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Onko homoseksuaaleilla muslimeilla toivoa paremmasta huomisesta? Historian perusteella vastaus voisi olla kyllä, onhan joillakin muslimimailla rikas miesten välistä rakkautta kuvaava kirjallisuusperinne. Dokumentista löytyy muutamia valonpilkahduksia: homoimaamin palveluja kaivataan, ja marokkolaiskirjailija on uskaltautunut ulos kaapista. Islamilaisen lain ja humanistisen ihmiskäsityksen yhteensovittaminen voisi onnistua ijtihadin eli itsenäisen tulkinnan avulla. Kahden naisen tai kahden miehen välisestä rakkaudesta ei seuraa mitään harmia, silti erityisesti miesten homoseksuaalisuutta demonisoidaan. Elokuvaa laajempi kysymys on, miksi uskonnot pyrkivät inhimillisen seksuaalisuuden totaalitaariseen kontrolliin?

Otto, Or Up With Dead People (Saksa, Kanada 2008) **** 1/2

Nuori Otto laahustaa ympäri Berliiniä elävän kuolleen horjuvin askelin. Hän muistaa vain välähdyksiä aikaisemmasta elämästään, eikä muistoilla ole niin väliäkään. Laiska eksistentialististinen pohdiskelu saa nimittäin uusia ulottuvuuksia kun sitä harrastaa zombi, elävä vainaja. Oton ei tarvitse enää pelätä kuolemaa, mutta post-mortem-elämästä selviytyminen vaatii veganismista luopumista -ja entisten lajitoverien sisälmysten syömistä.  Nami!

Otto kohtaa underground-taiteilijanaisen joka tekee elokuvaa homozombeista, noista kulutusyhteiskunnan vieraantumisen vertauskuvista. Gootisti pukeutunut ohjaajadiiva innostuu nuoren, likaisen ja kalvakan miehen erikoisesta minäkuvasta; kundi uskoo oikeasti olevansa kuollut. Katsoja jää arvailemaan, kumpi on oikeassa, Ottoa häiriintyneenä pitävä maailma vai Otto itse. Aina ei ole edes selvää, onko kyseessä elokuvan todellisuus, vai elokuva elokuvassa. Otto, Or Up With Dead People on niin post-post että huh huh. Mutta silti todella mainio ja hauska. Elokuva irvailee underground-taiteelle, homo- ja goottikulttuurille ja vasemmistolaiselle yhteiskuntakritiikille. Samaan aikaan näiden prismojen kautta heijastuu ihmiselon tärkeitä kysymyksiä. Mitä kaikkea vajaateholla elävät, lihaa himoitsevat zombit symboloivat?

Elokuvassa on mahtava soundtrack ja huikeita yksityiskohtia. Esimerkiksi ohjaajan tyttöystävä elää 1920-luvun mykkäelokuvassa -kirjaimellisesti. Onko hän goottiestetiikan täydellinen nainen? Jotkut ovat pitäneet Oton suolenpätkä- ja seksikohtauksia järkyttävinä, mutta omasta mielestäni ne olivat niin laskelmoidun epärealistisia että kauhu oli kaukana, nauru lähellä. En tiedä pystyvätkö kaikki arvostamaan elokuvan omalaatuista visiota ja huumoria, mutta kannattaa yrittää.

Born In 68 (Nés en 68, Ranska 2008) *** 1/2

Born In 68 alkaa nimikkovuodestaan, jolloin ei synnytä kirjaimellisesti vaan vertauskuvallisesti. Catherine, Yves ja Hervé ovat nuoria vallankumouksellisia, jotka juoksevat mellakkapoliisia pakoon Pariisin Latinalaiskorttelissa. Pari vuotta myöhemmin ystävykset perustavat kommuunin maaseudulle. Vapaus porvarillisen yhteiskunnan kuristusotteesta, vapaus toteuttaa itseään, vapaus rakastaa montaa ihmistä yhtä aikaa. Nuoret uskovat todistavansa paremman tulevaisuuden kajastusta: pian koittavat laulavat huomispäivät, les lendemains qui chantent.

Pariisi 39 vuotta myöhemmin. Harmaahiuksinen mies ístuu taksissa. Radiosta kuuluu oikeistolaisen presidentti Sarkozyn ääni: hän puhuu vuoden 68 perinnöstä, joka pitäisi haudata. Mies taksissa kysyy: mitä me teimme väärin? Taksikuski vastaa: ehkä pitäisi lopettaa omaan napaan tuijottaminen. Ehkä kaikki ei riipukaan meistä.

Kahden historiaan ankkuroituneen kohtauksen väliin mahtuu lähes kolme tuntia elokuvaa (joka ei edes lopu taksikohtaukseen). Born in 68 tutkii maailmaa kahden ranskalaisen sukupolven kautta. Ensin tulevat suurten ikäluokkien idealistit, sitten heidän pragmaattiset, pessimistiset lapsensa. Vaikka soixantehuitardeja yhdistää sosialistinen maailmankatsomus, ei heidän poliittisia ideoitaan vaivauduta missään vaiheessa kunnolla selittämään. Johtuuko tämä siitä, että 60- ja 70-luvun radikaalien puhe voi saada nykykatsojan nauramaan, kuten Kimpassa-elokuvassa? Todennäköisesti Born In ’68 haluaa vain keskittyä ihmisten välisiin suhteisiin ja yksilöiden elämänkaariin. Historialliset tapahtumat toimivat maamerkkeinä. Välillä ne tuntuvat päälleliimatuilta. Kohtaus jossa nuori miespari halailee kiinnittämättä huomiota televisioruudussa roihuaviin WTC:n torneihin on tahattoman hupaisa.

Elokuvassa on monia hyviä kohtauksia, mutta kunnianhimoinen kokonaisuus jää hieman latteaksi, henkilökuvista puhumattakaan. Tärkein hahmo on Catherine, jonka rauhallisen kauniiden kasvojen kautta heijastuvat koko ystäväpiirin ilot ja surut. Hän on se iloinen hippityttö joka polttaa pilveä ja tekee lapsia nuorella iällä. Hänestä kasvaa maanläheinen nainen joka rakastaa kaikkia häpeilemättä: miehiä, ystäviä, lapsia, perhettä. Lopussa Catherine nousee jopa myyttisiin mittoihin. Hän on Vapaus barrikadeilla: taistelevan naiseuden symboli joka ei voi koskaan kuolla. Laetitia Casta on esittänyt tämäntyyppisiä ikoneita aikaisemminkin.

Baader Meinhof Komplex ( Der Baader Meinhof Komplex, Saksa, 2008) ****

Kaikkien aikojen kallein saksalaiselokuva iskee maan lähihistorian kipupisteeseen, länsisaksalaisen Baader-Meinhof-ryhmän eli Rote Armee Fraktionin terrorismiin. Vaikeiden tapahtumien prosessointi on saksalaisilta vielä kesken, eikä filmatisointi voi miellyttää kaikkia. Varsinkin kun lopputulos on lähempänä action-filmiä kuin historiallista draamaa.

Vallankumouksellinen kommunistiryhmä Baader-Meinhof vastusti Vietnamin sotaa ja kapitalistista Länsi-Saksaa jota se piti fasistisena poliisivaltiona. Ryhmän nuoret ja kauniit jäsenet olivat aikansa etsintäkuulutettuja julkkiksia, joihin henkilöityi provokatiivinen käsite terrorist chic.

Nykypäivän vinkkelistä vaikuttaa hurjalta, että 1970-luvun alussa jopa 20-25 prosenttia maan nuorisosta tuki Baader Meinhofia. Tuki haihtui kun ryhmän teot muuttuivat verisemmiksi. Vielä oudompaa on kuulla RAF-terroristi Gudrun Ensslinin konservatiivisten vanhempien suusta, että heidän tyttärensä on vapauttanut heidät pelosta. Elokuvan alun näyttävä joukkokohtaus, jossa poliisi hakkaa aseettomia mielenosoittajia ja ampuu lopuksi yhden, selittää nuorison radikalisoitumista paremmin kuin silloisen tähtireportterin Ulrike Meinhofin ärhäkkä tilanneanalyysi. 1960-luvun opiskelija- ja rauhanliike sai vastaansa Springer-lehdistön loanheittokampanjan ja valtion edustajat suhtautuivat sen vaatimuksiin vihamielisesti. Radikaaleimmat nuoret kommunistit tekivät sen johtopäätöksen, että “Auschwitzin sukupolven” kanssa ei voinut neuvotella.

Baader-Meinhof aloitti polttamalla tavarataloja ja jatkoi ryöstämällä pankkeja ja pommittamalla USA:n tukikohtia vastalauseena Vietnamin sodalle. Terrori muuttui yhä raaemmaksi poliittisten murhien myötä. Ryhmän alkuperäiset jäsenet vangittiin, mutta nuoremmat jatkoivat toimintaa.

Terroritekoja seurataan elokuvassa pitkälti tekijöiden silmin. Leffaseuralaiseni vertasi efektiä videopeliin: 2,5 tuntia Andreas Baaderina. Taustalla räjähtävä 70-luku. Silti elokuvaa ei voi syyttää terrorismin romantisoimisesta. Elokuvaväkivalta puolustaa paikkaansa, kerrankin. Fanaattisuuden ja väkivallan antelias kuvaus näyttää RAF:n toiminnan sellaisena kuin se oli, järjettömänä sotana kuviteltua vihollista vastaan. Vainoharhat haittaavat ryhmän omaakin toimintaa. Petturiksi epäilty jäsen saa sympatiaa PLO:lta, kuolemantuomion kavereiltaan.

Tapahtumien vyyhdin sitominen suureksi cinemaksi on mahdotonta. Baader Meinhof Komplexin alkupuoli on jännittävä ja sujuva, mutta lopussa langat karkaavat käsistä.  Vuoden 1977 “Saksalaisen syksyn” über-veriset tapahtumat järkyttävät, mutta eivät kosketa.

Baader Meinhof Complex on loistavasti kuvattu, leikattu ja näytelty. Toimintaa säestää tuttu ääni menneisyydestä, kirjoituskoneen raksutus. Entinen vasemmistolainen pasifisti ja perheenäiti Ulrike Meinhof on loikannut väkivallan puolelle. Hän antaa näppäimistön laulaa, “fasistisen” valtiokoneiston ja “sikojen” kuulla kunniansa. Henkilöistä Baader, Meinhof ja Ensslin piirretään olosuhteisiin nähden onnistuneesti. Muut RAF:n jäsenet jäävät hämärän peittoon, poikkeuksena ehkä lopussa esiin nouseva Brigitte Mohnhaupt. Parrakkaat nuoret miehet ja pitkätukkaiset naiset juoksevat, ampuvat ja kuolevat. Mutta keitä he oikein ovat?

Baader Meinhof Komplexin ensi-ilta 24.10. Finnkino

Kannattaa tsekata dokumentti In Love With Terror (pätkissä You Tubessa). Alkuperäinen kuvamateriaali on hyvin lähellä Baader Meinhof Komplexin filmatisoitua versiota. Elokuvan tekijät kuulemma pyrkivät historian tarkkaan toistamiseen, ammuttujen luotien määrää myöten. Toisaalta, monelta suomalaiskatsojaltakin olisi voinut mennä usko koko elokuvaan jos Rudi Dutsckeen olisi ammuttu enemmän tai vähemmän kuin kolme luotia. Jotkut elokuvan tapahtumista ovat olleet kiistojen kohteena, kuten syy RAF:n häätämiseen PLO:n koulutusleiriltä. Salaliittoteoreetikot ovat epäilleet RAF:n jäsenten itsemurhia teloituksiksi.

(Kävin Koko-teatterissa, ja harmittaa etten ottanut kuvaa naistenvessan seinästä. 1970-luvun retro-erotiikan ja sexploitaatio-filmikuvien montaasiin oli liimattu myös kuuluisat kuvat Meinhofista, Baaderista ja Ensslinistä.)





Vampira on poissa

13 01 2008

Lepakot ovat lentäneet kellotornista, Maila Nurmi on kuollut. Suomalaissyntyinen näyttelijätär nukkui pois 86 vuoden iässä. Nurmen tunnetuin rooli oliVampira, television kauhuelokuvien pelottavan seksikäs esittelijä. Vampira Shown (1954-55) emäntä oli kaikkien aikojen ensimmäinen horror host. Nurmi loi itse erikoisen Vampira -hahmonsa, ja nousi sen kautta nopeasti kulttimaineeseen. Ampiaisvyötäröisen kaunottaren tyylissä oli kauhuglamouria ja pin upia. Hän oli kaikkien fennogoottien esiäiti. Vampira nähtiin myös Ed Woodin elokuvassa Plan 9 From Outer Space, jota kutsutaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Elämää surkeammasta ohjaajasta ja hänen kavereistaan kertova leffa Ed Wood (1994) toi Vampiran nuorempien katsojien (kuten minun) tietoisuuteen.

vampira.jpg

Yläasteen kuvaamataidon opettajani sanoi, ettei maailmalla kannata leveillä suomalaisilla kuuluisuuksilla, taiteilijoilla tai suurilla säveltäjillä. Ulkomailla tiedetään vain sellaiset kulttityypit kuin Vampira ja Tom of Finland. Tämä oli ennen HIMmejä ja Nightwisheja, nyt tilanne on muuttunut. Vai onko? Suomesta tunnetaan yhä erityisesti alakulttuurien ilmiöitä, kuten hevibändejä. Marokossa ei tiedetä Suomesta paljon mitään, mutta Lordi (toinen itse luotu kauhuhahmo) pääsi marokkolaiseen lehteen vuonna 2006. Lordin viisuvoittoa pidettiin esimerkkinä eurooppalaisen nuorison surkeasta sivistystasosta.

Juttelin erään hevarin kanssa pariisilaisissa goottibileissä keväällä 2004. Kävi ilmi, että hevari oli asunut kaksi kuukautta Suomessa ja diggasi Children of Bodomia. Kysyin tunsiko hän Bodom-järven murhien tarinan. ”Joo”, hevari vastasi. ”Tiesitkö, että Bodom-järven murhaaja on saatu kiinni?” hän kysyi. Järkytyin. Pahinta oli, että kuulin oman maani tärkeästä tapahtumasta joltain ranskalaiselta tyypiltä. Myöhemmin kävi tietysti ilmi, että kyseessä oli vain pidätys, ja väärä hälytys. Mutta silti, tuo pariisilainen kundi tunsi Suomen asiat minua paremmin.

Lepää rauhassa, Maila Nurmi. Juon Bloody Maryn sinun kunniaksesi. Ja yritän ahtautua kireävyötäröiseen mekkooni seuraavan kerran kun menen klubille. Elämässä täytyy olla tavoitteita. Kuka tietää, ehkä Vampira vielä nousee haudastaan.♥

Vampira -linkkejä: Cult Sirens. Helsingin Sanomien kuvassa näkyy hyvin Maila Nurmen käsittämättömän kurvikas siluetti. Pharyngula kirjoittaa blogissaan Vampiran kuolemasta. Tsekatkaa myös lukijoiden kommentit.





Rakkautta ja anarkiaa: tarinoita itämailta

24 09 2007

Rakkautta ja anarkiaa, tuo Helsingin paras elokuvafestivaali, syksyjemme valo, tarjoaa bloggarille oivan tilaisuuden leikkiä elokuvakriitikkoa. Omat valintani painottuivat Lähi- ja Kauko-itään sekä gay-teemoihin.

Yacoubian building ***

Huh huh, olipa leffa. Yacoubian building perustuu Alaa Al Aswanyn romaaniin, joka oli myydyin arabiankielinen romaani vuosina 2002 ja 2003. Elokuvan tapahtumapaikkana on kairolainen kerrostalo. Sekä komean art deco-rakennuksen että kaupungin loiston päivät ovat takanapäin. Talossa asuu yhä rikkaita, mutta katon varastotiloista on tullut köyhien asuntoja. Rakennus toimii egyptiläisen yhteiskunnan symbolina, ja sen erilaisten asukkaiden kautta käsitellään maan nykytilaa. Synkältä näyttää. Korruptiota, valheita, seksuaalista hyväksikäyttöä, vaarallisia ideologioita, kiduttavia poliiseja ja ties mitä. Ihmisten synnit ovat varallisuuskuilun leimaamia: rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät rikkaita. Kukaan ei voita.

Elokuvan ihmiskohtalot koskettavat, järkyttävät, naurattavat ja raivostuttavat. Lopussa päähenkilöt ovat niin ryvettyneitä että juuri ja juuri jaksaa välittää. Jos elokuvan katsoo vain elokuvana, niin sitä voi syyttää melodramaattisuudesta ja liiallisesta kestosta. Viestinä ihmisen ja yhteiskunnan tilasta se on vahva ja rohkea.

Monista päähenkilöistä erityismaininnan arvoisia ovat terroristi ja homo. Terroristi on nuori, lahjakas mies, jonka haaveet poliisinurasta eivät tyssää arvosanoihin, vaan siihen, että hänen isänsä on talonmies. Nuorukainen pääsee yliopistoon, mutta tuntee itsensä ulkopuoliseksi rikkaiden nuorten keskellä. Hän tutustuu islamisteihin, kasvattaa parran ja vaihtaa moskeijaa. Pian hän on poliisien kidutettavana ja vannoo kostoa. Nuorukaisten jihad-valmennus muistuttaa amerikkalaisleffojen boot camp -montaaseja. Verinen loppu on kuin vastaus kysymykseen ”entä jos Tarantino olisi arabi?”.

Elokuvan rikkaalla homolla on köyhän, naimisissa olevan miehen kanssa suhde, jotka olivat tyypillisiä Euroopassakin joskus Marcel Proustin aikaan. Eli epäsymmetrista, molemminpuolista hyväksikäyttöä, tai win-win, miten sen nyt ottaa. Yacoubian Buildingissa tästä ei seuraa mitään hyvää. Kurjasta lopusta tulee mieleen vanhojen amerikkalaisleffojen opetukset pervoilun vaaroista (katsokaa Celluloid Closet!). Toisin kuin kultakauden Hollywood-tuotoksissa, tässä elokuvassa homoa ei demonisoida, vaan hänet esitetään ihmisenä. Ei mitään uutta tänne länsirintamalle, mutta Egyptissä homouden avoin käsittely on jotain tosi radikaalia.

Elokuvan jälkeen harmitti, etten lukenut kirjaa ensin. Varsinkin kun ostin sen jo keväällä.

The Bubble *****

Eytan Foxin leffat ovat näköjään aina mahtavia. The Bubble (Buah, Ha) käsittelee Foxin aikaisempien elokuvien Yoshi ja Jaggerin ja Walk On Waterin tavoin Israel-Palestiina-konfliktia ja miesten välistä rakkautta. Lähestymistapa, miljöö ja henkilöt ovat jokaisessa elokuvassa sangen erilaisia.

The Bubble kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka asuvat yhdessä Tel Avivissa. Kaksi homomiestä ja heteronainen jakavat asunnon ja mieshuolensa ”kuplassa”: värikkäässä, trendikkäässä suurkaupungissa, jossa deittaillaan, naidaan ja biletetään. Armeija on käyty, ja ikävää poliittista todellisuutta muistetaan miehityksenvastaisissa reiveissä.

Eräänä päivänä israelilainen Noam tutustuu palestiinalaiseen Asrafiin . Nuorten miesten suhde syvenee rakkaudeksi. Tel Avivissa kaikki on hyvin niin kauan kuin palestiinalainen tekeytyy israelilaiseksi. ”Kuplassa” on Asrafin mukaan helppoa olla ”ulkona, kuten te sanotte”. Mutta palestiinalaisalueella kaikki on toisin. Ahdistavaa köyhyyttä, nöyryyttäviä tarkastuksia rajanylityspaikoilla. Nuoren homomiehen odotetaan naivan tuttu tyttö. Mies tasapainoilee kahden maailman ja vastakkaisten odotusten välillä. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kupla puhkeaa.

The Bubble alkaa kepeänä komediana, Israelin sexandthecityna tai queerasfolkkina, ja saa edetessään tummempia sävyjä. Silti suurin on rakkaus, ja ystävyys tulee hyvänä kakkosena. Lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden roolisuoritukset tuovat elämänuskoisen vireen tähän kauniiseen ja kipeään tarinaan.

Tuli * 1/2 (1. tunti) *** 1/2 (toinen tunti)

Myöhästyin elokuvasta reilun vartin, mutta kanssakatsojan mukaan en missannut paljoakaan. Ei mitään kunnon selitystä sille, miksi ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Tuli on filippiiniläinen elokuva, ja sijoittui maailmaan jota en tunne ollenkaan. Syrjäisellä maaseudulla, metsän keskellä asuva yhteisö on syvästi uskonnollinen. He kertovat Kristuksen tarinaa näytelmien avulla, hakkaavat itseään ruoskilla ja laulavat virsiä. Ei-kristillisellä magiallakin on paikkansa. Ihmiset uskovat ennustuksiin ja noituuteen. Poikien ympärileikkaus on tärkeä aikuistumisriitti.

Ympärileikkaajan tytär kuuntelee iltaisin kylän tavoitellun poikamiehen serenadia ikkunan alla. Jostain syystä neito ei lämpene kosiskeluyrityksille. Ystätär taas rakastuu huonoon mieheen, ja saapuu murheen murtamana toisen naisen lohdutettavaksi. ”Jos hän ei suostu naimisiin kanssasi, älä huoli. Minusta tulee sinun aviomiehesi,” nainen lupaa. Suunnilleen tässä kohdassa tarina lähti käyntiin. Harmi, että monet katsojat olivat jo poistuneet.

Syrjäkylän naiset päätyvät radikaaliin ratkaisuun. He eivät alistu muiden odotuksiin vaan tekevät kuten itse parhaaksi katsovat. Naiset saavat liittolaisen ympärileikkaamattomasta nuorukaisesta, joka osoittautuu tarujen soturien arvoiseksi.

Luonto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kauniin musiikin lisäksi taustalla kuuluvat viidakon äänet. Virran läpikuultava vesi ja vehreä kasvillisuus toimivat seksuaalisuuden symboleina. Paljon saattoi minultakin mennä ohi koska en tunne kulttuuria, ja Tuli on ensimmäinen näkemäni filippiiniläiselokuva. Ehkä filippinologille elokuva on merkityksiä täynnä. Pidin leffan loppuosasta, alkuosa oli aika puuduttava. Kaveri lähti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja valitti myöhemmin elokuvan ala-arvoisuuden horjuttaneen hänen uskoaan koko Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin.

Persepolis ****

Persepolis -elokuva seuraa melko uskollisesti sarjakuvaa, johon se perustuu. Marji-tytön iranilaisesta lapsuudesta ja wieniläisestä nuoruudesta kertova elokuva on ollut jymymenestys Ranskassa. Animaation piirrostyyli on sama kuin sarjakuvassa, ja mustavalkoisuuskin on säilytetty. Iranilainen, Ranskassa asuva Marjane Satrapi on sekä omaelämäkerrallisen sarjakuvan (vilkaise aiempaa postia) luoja että toinen ohjaajista. Hän kertoo Hesarissa (23.9) että sarjakuvaan kääntäminen elokuvan kielelle on paljon vaikeampaa kuin mitä ihmiset luulevat. Itseäni harmitti aluksi, kun jotkut hyvät vitsit oli jätetty pois, mutta toisaalta elokuvassa oli hyödynnetty liikkuvan kuvan mahdollisuuksia ja siihen oli tuotu myös uutta. Tylsäähän se olisi jos lopputulos olisi ihan samanlainen.

Elokuvan kuvakieli on hienovaraista ja sujuvaa. Vallankumouksen verisyys, teloitukset ja sodan kauhut on kuvattu pienin vihjein. Kun nuori Marji näkee ystävän käden pommitettujen raunioiden keskellä, hänen kasvonsa vääntyvät munchmaiseen äänettömään huutoon, ja hiipuvat ruudulta. Tehokkaampaa kuin ääneen kirkuminen. Väkivaltaiset kuolemat näytetään siluettien avulla. Kun nuoren miehen pakohyppy jää liian lyhyeksi, näemme vallankumousvartijoiden katsovan alas rakennustenväliseen kuiluun.

Persepolis-leffassa on sarjakuvan tavoin paljon huumoria. Erikoiset persoonat, kuten pieni kommunisti-Marji, suorapuheinen isoäiti ja umpihullu vuokraemäntä pääsevät loistamaan. Joitakin kohtia oli suomennoksessa tuunattu tylsemmiksi: esimerkiksi Marjin rohkea tokaisu vallankumousvartijoille ”älkää katsoko persettäni” oli vain ”älkää katsoko”.

Pakko valittaa. 100-lehdessä oli pari viikkoa sitten juttu R&A:sta, ja Persepoliksesta yksi mainoslause: ”pui naisen asemaa Iranissa”. Mikä on aika huonosti sanottu. Elokuvassa käsitellään vallankumousta, poliittisia vainoja, sotaa, kuolemaa, kulttuuria, uskontoa, perhe-elämää, rakkautta, vieraantuneisuutta, masennusta, itsetuhoa, tuhkasta nousemista, päihteitä, kasvukipuja, marksismia, anarkismia, fundamentalismia. Ai niin, ja naisten asemaa. Länsimaisten ihmisten kiinnostus muslimimaihin lopahtaa helposti ellei mainita naisia, terrorismia tai jotain muuta raflaavaa. En voi syyttää muita syyttämättä itseäni: Marokon politiikasta -postaukseeni on tungettu tekstiä terrorismista ja naisten asemasta. Hankala sanoa, kuinka olennaista varsinkaan jälkimmäisestä puhuminen on Marokon poliittisten toimijoiden esittelyn yhteydessä.

Mainio Satrapi-sitaatti Hesarin haastattelusta: ”Sen tiedän, että Iranin tulevaisuus liittyy koko maailman tulevaisuuteen . Tämä nykyinen typerä jako islamilaiseen ja muuhun maailmaan on pakko ratkaista pian”.