Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

9 11 2007

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja ”kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.


Toiminnot

Information

One response

10 11 2007
R.I.P. Jokelan uhrit « Kaspardus. Kun maailma riittää.

[…] ← Viikon luontokuva: näin huijaat huonekasvia Ei muuta pelättävää kuin pelko itse? […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: