Rentoutumisen mahdottomuus

11 10 2007

”Voitte sulkea silmät jos haluatte….hengittäkää syvään….rentoutukaa”, joogaopettaja sanoo. Teen työtä käskettyä, suljen silmäni, hengitän niin syvään kuin osaan, yritän tyhjentää keuhkoni täydellisesti ja täyttää ne puhtaalla ilmalla. Yritän jokaisella hengityksellä rentouttaa lihakseni. Pitäisikö minun rentouttaa myös mieleni? Luultavasti, vaikka opettaja ei sitä pyydäkään. Mutta en pysty rentoutumaan. Jaksan olla hetken paikoillani, sitten alan korjailla asentoa, mutta en parempaan suuntaan. Minun on pakko liikuttaa kättä, jalkaa, päätä. Tämä on astangajoogaa edeltävä rentoutusharjoitus enkä malta odottaa, että pääsen tekemään sarjoja. En siksi, että olisin innoissani joogaharjoituksista, vaan koska en kertakaikkiaan kykene olemaan hiljaa. En pysty rauhoittamaan mieltäni, enkä rentouttamaan vartaloani. Kun luulen käyneeni kaikki lihasryhmät mielessäni läpi, tunnen yhtäkkiä pistävää kipua poskessani. Jep, kiristän hampaitani. En tiedä miksi.

Noin vuosi sitten istuin ystävieni kanssa vesiputousten kupeessa, luonnonmateriaaleista valmistettujen katosten alla pehmeillä matoilla, ulkosalla, tähtien noustessa Atlasvuorten ylle. Grillasimme kanaa kertakäyttögrillissä ja söimme granaattiomenoiden siemeniä. Suomessa myytävät granaattiomenat ovat kirpeitä ja pieniä, nämä olivat valtavia, makeita hedelmiä, jotka olin ostanut marokkolaisen vuoristokaupungin torilta. Olimme ainoat syrjäisille vesiputouksille eksyneet turistit, istuimme lyhdyn valossa, joimme viiniä ja juttelimme. Tunnelma oli mahtava. Mutta sitten aloin huolestua. Oli jo ilta, ja meidän piti palata tänä yönä Rabatiin, joka oli ties kuinka kaukana. Minullahan oli seuraavana päivänä töitä! Pitäisikö jo lähteä? kysyin muilta, mutta he näyttivät unohtaneen ajan kulun. Eikä mikään ihme: he osasivat ottaa rennosti, minä en. Jopa kämppikseni, todellinen ultrasuorittaja, näytti tyytyvän siihen, että vain oli. Minä sen sijaan pelkäsin, että jahkailisimme laaksossa liian myöhään, kohta kukaan ei jaksaisi ajaa takaisin. Tai ehkä kuskit olivat juoneet liikaa viiniä ja syöksyisimme paluumatkalla kapeilta vuoristoteiltä rotkoon. Huoleni olivat turhia: lähdimme myöhään, mutta saavuimme Rabatiin aamuyöstä.

Olen kärsinyt unettomuudesta vuosien ajan. Ongelmani ei ole se, että en saisi unta ilalla (vaikka näinkin saattaa joskus käydä) , vaan se, että herään yöllä enkä saa enää unta. Usein nukahdan uudelleen aamulla. Nukahtelen kirjastossa ja joskus jopa töissä. Kun kaverit kysyvät, pidinkö elokuvasta, vastaan usein ”joo, mutta nukuin siinä keskivaiheilla. Miten ne sai sen murhaajan kiinni?”. ”Ai niin tylsäkö se susta oli?” minulta kysytään. Valitettavasti tylsyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä: ellei kohtauksessa pidetä kovaa mekkalaa, saatan nukahtaa. Minulla on usein univelkaa, mutta toisinaan nukun todella hyvin ja olen seuraavana päivänä virkeä. Ihanaa! Jotkut ihmiset tulevat toimeen vähillä yöunilla, minä en. Jos nukun puolet yöstä niin työskentelen seuraavana päivänä puolella teholla. Älkää kertoko esimiehilleni.

Olen keskustellut unettomuudestani useiden YTHS:n lääkäreiden kanssa. He antavat aina samat neuvot, joita olen kaikkia kokeillut, turhaan. Lääkärit turhautuvat helposti. Yleensä kolmannella käyntikerralla he julistavat, että mikään ei auta, parempi vain totutella tulemaan toimeen vähillä yöunilla. Itse suhtaudun asiaan käsivällisemmin, koska en muuta voi. Aina välillä tuntuu, että olen ratkaissut yhtälön, oppinut hyvän unen salaisuuden. Sitten alan taas nukkua huonommin. YTHS:n fysioterapeutti yritti opettaa minua rentoutumaan kasettien avulla, mutta siitäkään ei ollut apua. Hankin itse yhden rentoutusnauhan, jolla hyvin miellyttävä miesääni puhui omituisia. Kuuntelijan piti kuvitella olevansa autiolla saarella ”lost in the Pasific”, sitten puhuttiin viidakosta ja jostain sumupilvestä—tässä vaiheessa mieleeni nousi kuvia viidakon halki juoksevasta Evangeline Lillysta ja lentäjästä, joka revitään ulos lentokoneen hylystä—mutta lopulta nukahdin ja vaivuin aivan käsittämättömän syvään uneen. Nauha auttoi minua nukkumaan seuraavana yönä, ja sitä seuraavana…mutta sitten sen teho lakkasikin. Luontaistuotekauppojen valeriaanat sun muut auttavat myös pari kertaa, ei sen enempää. Oikeita nukahtamislääkkeitäkin on minulla määrätty. Niiden avulla nukkuu koko yön, mutta seuraavana aamuna on ihan yhtä pirteä olo kuin jos olisi valvonut punaviinin voimalla aamukolmeen.

Kahdeksankymmentäluvulla vanhempia neuvottiin järjestämään pennuilleen virikkeitä. Omat vanhempani ottivat tehtävän tosissaan, ostivat puuhapaketteja ja yrittivät jatkuvasti järjestää lapsilleen jotain tekemistä. Olin kiitollinen kohde, sillä vaadin jatkuvaa viihdytystä. Halusin aina uusia leluja enkä suostunut syömään aamupuuroa ellei minulle luettu samalla lastenkirjaa. Siskoni oli rauhallisempi ja viihtyi enemmän omissa oloissaan. Hänen leikkinsä olivat luovia tavalla, joka koetteli muiden hermoja: hammasharjat olivat koiria, joita ulkoilutettiin vetämällä niitä naruissa pitkin lattiaa. Siskollani ei ole koskaan ollut mainittavampia uniongelmia. En tiedä, onko viihdepainotteisella kasvatusmetodilla ja levottomuudellani joku yhteys, ehkä ei. Olisinpa edes levoton tuotteliaalla tavalla. Teen kaikenlaista turhaa, käyn typerillä nettisivuilla, katson videoita ja pelaan pelejä. Nytkin kirjoitan tätä vaikka pitäisi kirjoittaa gradua. Paras lopettaa ja palata arkistolähteiden pariin.

mietiskely1.JPG


Toiminnot

Information

2 responses

12 10 2007
Anna

Tuo tilanne on kyllä hankala. Iso-Anna on nukkunut aina huonosti, mutta sai sitten kuulla uneen erikoistuneesta lääkäristä, jota ajoi halki puolen Suomen tapaamaan jonnekin länsirannikolle. Juttelivat ensin illan nukkumiseen liittyvistä asioista, minkä jälkeen I-A nukkui kytkettynä erilaisiin piuhoihin lääkärin valvoessa.

Yhden yön kestänyt tarkkailu + hoitosuunnitelma maksoi noin 500 euroa, mutta spesialisti sai kiinni A:n nukkumisen ongelmista. Oli kuulemma pieni hinta siitä, että nykyään saa nukkua.

Asia ei varmaan ole ajankohtainen sulle juuri nyt, mutta jossain vaiheessa ehkä voisi olla se viisisatanen irrotettavissa. Uni on kuitenkin tosi tärkeää.

Ansku, hän-joka-tarvitsee-yhdeksän-tuntia-yössä-eikä ikinä-ehdi-saada

12 10 2007
kaspardus

YTHS:n lekurit ovat joskus puhuneet minullekin uniklinikoista, mutta olettaneet, ettei minulla ole niihin varaa (tällä hetkellä ihan totta). Mut joo, ehkä tulevaisuudessa, kiva tietää että ainakin jonkun uniongelmat ratkenneet. Tosi hienoa Iso-Annalle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: