Rakkautta ja anarkiaa 2008

22 09 2008

Rakkautta ja anarkiaa on vain kerran vuodessa, ottakaa siis Helsingin suurimmasta ja kauneimmasta leffafestivaalista kaikki irti!

A Jihad For Love (2007) ****

Islam ja homoseksuaalisuus on aihe, jonka tutkimista darijanopettajamme kutsui osuvasti leijonan luolaan astumiseksi. Parvez Sharman A Jihad For Love-dokumentissa on annettu puheenvuoro muslimihomoille ja -lesboille. Kaikki haastatellut ovat hartaita muslimeja, ja heille on tärkeää löytää harmonia uskontonsa ja rakkauselämänsä välille. Jotkut etsivät vastauksia islamilaisten lähteiden uudelleenlukemisesta. Toiset käyttävät maalaisjärkeään ja puolustavat sitä, minkä kokevat itselleen luonnolliseksi. Pari yrittää muuttaa itseään menemällä naimisiin.

Dokumentin nimi saattaa kuulostaa provokatiiviselta, mutta on itse asiassa hyvin toimiva. Jihad tarkoittaa kamppailua. Se voidaan tulkita sekä ihmisen sisäiseksi henkiseksi kilvoitteluksi, pyrkimykseksi tulla paremmaksi muslimiksi, että ulkoiseksi kamppailuksi, jonka äärimmäinen muoto on pyhä sota. Tunisialaiskaverini mukaan sitä voidaan soveltaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan, esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon tavoitteluun. Eräs elokuvan haastatelluista sanoo, että homoseksuaalien oikeuksien toteutuminen vaatii jihadin, johon ei yhden ihmisen elinikä ehkä riitä.

Elokuvassa liikutaan ympäri maailman: Kairossa, Intiassa, Pakistanissa, Pariisissa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa. Monet haastatelluista ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Iranilaiset homot ovat paenneet Turkkiin ja hakeneet UNHCR:n turvapaikkaa, koska kotimaassa heidät voidaan vangita ja jopa teloittaa. Egyptiläismies joutui vankilaan homoseksuaalisuudesta, ja kokemus oli hyvin traumaattinen. Hän pääsi muuttamaan Pariisiin, jossa asiat näyttävät valoisammilta. Mutta maanpakolaiset kaipaavat aina kotimaataan. Koko elämä jäi Iraniin, yksi Turkissa odottelevista miehistä sanoo. Pariisilaisasunnossa muistellaan, miltä Kairo näytti Ramadanin aikaan. Lännessä on vapaampaa, mutta omaa perhettä, maata ja kulttuuria on mahdoton korvata.

Dokumenttiin mahtuu parempiakin kohtaloita. Sekulaari Turkki näyttäytyy vapauden maana, jossa konservatiivisista asenteista huolimatta voi naispari viettää onnellista yhteiselämää. Kun eräs seksuaalipakolainen pääsee lopulta Kanadaan, hän alkaa itkeä. ”Miksi minä pääsin turvaan, kun niin monet kärsivät?” hän kysyy.

Etelä-Afrikassa asuva imaami erotettiin aikoinaan virastaan, koska hän kertoi olevansa homo. Nyt mies on valmis puolustamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia julkisesti. Radio-ohjelman soittajat vaativat miestä tapettavaksi, ja radikaali-imaamin kanssa väittelyyn suostunut uskonoppinut sanoo, että ainoa asia mistä voidaan islamin pohjalta kiistellä, on se millä tavalla homot pitäisi teloittaa. Koska suuri osa maailman muslimeista on samaa mieltä, ovat jotkut haastatelluista peittäneet kasvonsa. He pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Onko homoseksuaaleilla muslimeilla toivoa paremmasta huomisesta? Historian perusteella vastaus voisi olla kyllä, onhan joillakin muslimimailla rikas miesten välistä rakkautta kuvaava kirjallisuusperinne. Dokumentista löytyy muutamia valonpilkahduksia: homoimaamin palveluja kaivataan, ja marokkolaiskirjailija on uskaltautunut ulos kaapista. Islamilaisen lain ja humanistisen ihmiskäsityksen yhteensovittaminen voisi onnistua ijtihadin eli itsenäisen tulkinnan avulla. Kahden naisen tai kahden miehen välisestä rakkaudesta ei seuraa mitään harmia, silti erityisesti miesten homoseksuaalisuutta demonisoidaan. Elokuvaa laajempi kysymys on, miksi uskonnot pyrkivät inhimillisen seksuaalisuuden totaalitaariseen kontrolliin?

Otto, Or Up With Dead People (Saksa, Kanada 2008) **** 1/2

Nuori Otto laahustaa ympäri Berliiniä elävän kuolleen horjuvin askelin. Hän muistaa vain välähdyksiä aikaisemmasta elämästään, eikä muistoilla ole niin väliäkään. Laiska eksistentialististinen pohdiskelu saa nimittäin uusia ulottuvuuksia kun sitä harrastaa zombi, elävä vainaja. Oton ei tarvitse enää pelätä kuolemaa, mutta post-mortem-elämästä selviytyminen vaatii veganismista luopumista -ja entisten lajitoverien sisälmysten syömistä.  Nami!

Otto kohtaa underground-taiteilijanaisen joka tekee elokuvaa homozombeista, noista kulutusyhteiskunnan vieraantumisen vertauskuvista. Gootisti pukeutunut ohjaajadiiva innostuu nuoren, likaisen ja kalvakan miehen erikoisesta minäkuvasta; kundi uskoo oikeasti olevansa kuollut. Katsoja jää arvailemaan, kumpi on oikeassa, Ottoa häiriintyneenä pitävä maailma vai Otto itse. Aina ei ole edes selvää, onko kyseessä elokuvan todellisuus, vai elokuva elokuvassa. Otto, Or Up With Dead People on niin post-post että huh huh. Mutta silti todella mainio ja hauska. Elokuva irvailee underground-taiteelle, homo- ja goottikulttuurille ja vasemmistolaiselle yhteiskuntakritiikille. Samaan aikaan näiden prismojen kautta heijastuu ihmiselon tärkeitä kysymyksiä. Mitä kaikkea vajaateholla elävät, lihaa himoitsevat zombit symboloivat?

Elokuvassa on mahtava soundtrack ja huikeita yksityiskohtia. Esimerkiksi ohjaajan tyttöystävä elää 1920-luvun mykkäelokuvassa -kirjaimellisesti. Onko hän goottiestetiikan täydellinen nainen? Jotkut ovat pitäneet Oton suolenpätkä- ja seksikohtauksia järkyttävinä, mutta omasta mielestäni ne olivat niin laskelmoidun epärealistisia että kauhu oli kaukana, nauru lähellä. En tiedä pystyvätkö kaikki arvostamaan elokuvan omalaatuista visiota ja huumoria, mutta kannattaa yrittää.

Born In 68 (Nés en 68, Ranska 2008) *** 1/2

Born In 68 alkaa nimikkovuodestaan, jolloin ei synnytä kirjaimellisesti vaan vertauskuvallisesti. Catherine, Yves ja Hervé ovat nuoria vallankumouksellisia, jotka juoksevat mellakkapoliisia pakoon Pariisin Latinalaiskorttelissa. Pari vuotta myöhemmin ystävykset perustavat kommuunin maaseudulle. Vapaus porvarillisen yhteiskunnan kuristusotteesta, vapaus toteuttaa itseään, vapaus rakastaa montaa ihmistä yhtä aikaa. Nuoret uskovat todistavansa paremman tulevaisuuden kajastusta: pian koittavat laulavat huomispäivät, les lendemains qui chantent.

Pariisi 39 vuotta myöhemmin. Harmaahiuksinen mies ístuu taksissa. Radiosta kuuluu oikeistolaisen presidentti Sarkozyn ääni: hän puhuu vuoden 68 perinnöstä, joka pitäisi haudata. Mies taksissa kysyy: mitä me teimme väärin? Taksikuski vastaa: ehkä pitäisi lopettaa omaan napaan tuijottaminen. Ehkä kaikki ei riipukaan meistä.

Kahden historiaan ankkuroituneen kohtauksen väliin mahtuu lähes kolme tuntia elokuvaa (joka ei edes lopu taksikohtaukseen). Born in 68 tutkii maailmaa kahden ranskalaisen sukupolven kautta. Ensin tulevat suurten ikäluokkien idealistit, sitten heidän pragmaattiset, pessimistiset lapsensa. Vaikka soixantehuitardeja yhdistää sosialistinen maailmankatsomus, ei heidän poliittisia ideoitaan vaivauduta missään vaiheessa kunnolla selittämään. Johtuuko tämä siitä, että 60- ja 70-luvun radikaalien puhe voi saada nykykatsojan nauramaan, kuten Kimpassa-elokuvassa? Todennäköisesti Born In ’68 haluaa vain keskittyä ihmisten välisiin suhteisiin ja yksilöiden elämänkaariin. Historialliset tapahtumat toimivat maamerkkeinä. Välillä ne tuntuvat päälleliimatuilta. Kohtaus jossa nuori miespari halailee kiinnittämättä huomiota televisioruudussa roihuaviin WTC:n torneihin on tahattoman hupaisa.

Elokuvassa on monia hyviä kohtauksia, mutta kunnianhimoinen kokonaisuus jää hieman latteaksi, henkilökuvista puhumattakaan. Tärkein hahmo on Catherine, jonka rauhallisen kauniiden kasvojen kautta heijastuvat koko ystäväpiirin ilot ja surut. Hän on se iloinen hippityttö joka polttaa pilveä ja tekee lapsia nuorella iällä. Hänestä kasvaa maanläheinen nainen joka rakastaa kaikkia häpeilemättä: miehiä, ystäviä, lapsia, perhettä. Lopussa Catherine nousee jopa myyttisiin mittoihin. Hän on Vapaus barrikadeilla: taistelevan naiseuden symboli joka ei voi koskaan kuolla. Laetitia Casta on esittänyt tämäntyyppisiä ikoneita aikaisemminkin.

Baader Meinhof Komplex ( Der Baader Meinhof Komplex, Saksa, 2008) ****

Kaikkien aikojen kallein saksalaiselokuva iskee maan lähihistorian kipupisteeseen, länsisaksalaisen Baader-Meinhof-ryhmän eli Rote Armee Fraktionin terrorismiin. Vaikeiden tapahtumien prosessointi on saksalaisilta vielä kesken, eikä filmatisointi voi miellyttää kaikkia. Varsinkin kun lopputulos on lähempänä action-filmiä kuin historiallista draamaa.

Vallankumouksellinen kommunistiryhmä Baader-Meinhof vastusti Vietnamin sotaa ja kapitalistista Länsi-Saksaa jota se piti fasistisena poliisivaltiona. Ryhmän nuoret ja kauniit jäsenet olivat aikansa etsintäkuulutettuja julkkiksia, joihin henkilöityi provokatiivinen käsite terrorist chic.

Nykypäivän vinkkelistä vaikuttaa hurjalta, että 1970-luvun alussa jopa 20-25 prosenttia maan nuorisosta tuki Baader Meinhofia. Tuki haihtui kun ryhmän teot muuttuivat verisemmiksi. Vielä oudompaa on kuulla RAF-terroristi Gudrun Ensslinin konservatiivisten vanhempien suusta, että heidän tyttärensä on vapauttanut heidät pelosta. Elokuvan alun näyttävä joukkokohtaus, jossa poliisi hakkaa aseettomia mielenosoittajia ja ampuu lopuksi yhden, selittää nuorison radikalisoitumista paremmin kuin silloisen tähtireportterin Ulrike Meinhofin ärhäkkä tilanneanalyysi. 1960-luvun opiskelija- ja rauhanliike sai vastaansa Springer-lehdistön loanheittokampanjan ja valtion edustajat suhtautuivat sen vaatimuksiin vihamielisesti. Radikaaleimmat nuoret kommunistit tekivät sen johtopäätöksen, että “Auschwitzin sukupolven” kanssa ei voinut neuvotella.

Baader-Meinhof aloitti polttamalla tavarataloja ja jatkoi ryöstämällä pankkeja ja pommittamalla USA:n tukikohtia vastalauseena Vietnamin sodalle. Terrori muuttui yhä raaemmaksi poliittisten murhien myötä. Ryhmän alkuperäiset jäsenet vangittiin, mutta nuoremmat jatkoivat toimintaa.

Terroritekoja seurataan elokuvassa pitkälti tekijöiden silmin. Leffaseuralaiseni vertasi efektiä videopeliin: 2,5 tuntia Andreas Baaderina. Taustalla räjähtävä 70-luku. Silti elokuvaa ei voi syyttää terrorismin romantisoimisesta. Elokuvaväkivalta puolustaa paikkaansa, kerrankin. Fanaattisuuden ja väkivallan antelias kuvaus näyttää RAF:n toiminnan sellaisena kuin se oli, järjettömänä sotana kuviteltua vihollista vastaan. Vainoharhat haittaavat ryhmän omaakin toimintaa. Petturiksi epäilty jäsen saa sympatiaa PLO:lta, kuolemantuomion kavereiltaan.

Tapahtumien vyyhdin sitominen suureksi cinemaksi on mahdotonta. Baader Meinhof Komplexin alkupuoli on jännittävä ja sujuva, mutta lopussa langat karkaavat käsistä.  Vuoden 1977 “Saksalaisen syksyn” über-veriset tapahtumat järkyttävät, mutta eivät kosketa.

Baader Meinhof Complex on loistavasti kuvattu, leikattu ja näytelty. Toimintaa säestää tuttu ääni menneisyydestä, kirjoituskoneen raksutus. Entinen vasemmistolainen pasifisti ja perheenäiti Ulrike Meinhof on loikannut väkivallan puolelle. Hän antaa näppäimistön laulaa, “fasistisen” valtiokoneiston ja “sikojen” kuulla kunniansa. Henkilöistä Baader, Meinhof ja Ensslin piirretään olosuhteisiin nähden onnistuneesti. Muut RAF:n jäsenet jäävät hämärän peittoon, poikkeuksena ehkä lopussa esiin nouseva Brigitte Mohnhaupt. Parrakkaat nuoret miehet ja pitkätukkaiset naiset juoksevat, ampuvat ja kuolevat. Mutta keitä he oikein ovat?

Baader Meinhof Komplexin ensi-ilta 24.10. Finnkino

Kannattaa tsekata dokumentti In Love With Terror (pätkissä You Tubessa). Alkuperäinen kuvamateriaali on hyvin lähellä Baader Meinhof Komplexin filmatisoitua versiota. Elokuvan tekijät kuulemma pyrkivät historian tarkkaan toistamiseen, ammuttujen luotien määrää myöten. Toisaalta, monelta suomalaiskatsojaltakin olisi voinut mennä usko koko elokuvaan jos Rudi Dutsckeen olisi ammuttu enemmän tai vähemmän kuin kolme luotia. Jotkut elokuvan tapahtumista ovat olleet kiistojen kohteena, kuten syy RAF:n häätämiseen PLO:n koulutusleiriltä. Salaliittoteoreetikot ovat epäilleet RAF:n jäsenten itsemurhia teloituksiksi.

(Kävin Koko-teatterissa, ja harmittaa etten ottanut kuvaa naistenvessan seinästä. 1970-luvun retro-erotiikan ja sexploitaatio-filmikuvien montaasiin oli liimattu myös kuuluisat kuvat Meinhofista, Baaderista ja Ensslinistä.)


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: