Rakkautta ja anarkiaa: tarinoita itämailta

24 09 2007

Rakkautta ja anarkiaa, tuo Helsingin paras elokuvafestivaali, syksyjemme valo, tarjoaa bloggarille oivan tilaisuuden leikkiä elokuvakriitikkoa. Omat valintani painottuivat Lähi- ja Kauko-itään sekä gay-teemoihin.

Yacoubian building ***

Huh huh, olipa leffa. Yacoubian building perustuu Alaa Al Aswanyn romaaniin, joka oli myydyin arabiankielinen romaani vuosina 2002 ja 2003. Elokuvan tapahtumapaikkana on kairolainen kerrostalo. Sekä komean art deco-rakennuksen että kaupungin loiston päivät ovat takanapäin. Talossa asuu yhä rikkaita, mutta katon varastotiloista on tullut köyhien asuntoja. Rakennus toimii egyptiläisen yhteiskunnan symbolina, ja sen erilaisten asukkaiden kautta käsitellään maan nykytilaa. Synkältä näyttää. Korruptiota, valheita, seksuaalista hyväksikäyttöä, vaarallisia ideologioita, kiduttavia poliiseja ja ties mitä. Ihmisten synnit ovat varallisuuskuilun leimaamia: rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät rikkaita. Kukaan ei voita.

Elokuvan ihmiskohtalot koskettavat, järkyttävät, naurattavat ja raivostuttavat. Lopussa päähenkilöt ovat niin ryvettyneitä että juuri ja juuri jaksaa välittää. Jos elokuvan katsoo vain elokuvana, niin sitä voi syyttää melodramaattisuudesta ja liiallisesta kestosta. Viestinä ihmisen ja yhteiskunnan tilasta se on vahva ja rohkea.

Monista päähenkilöistä erityismaininnan arvoisia ovat terroristi ja homo. Terroristi on nuori, lahjakas mies, jonka haaveet poliisinurasta eivät tyssää arvosanoihin, vaan siihen, että hänen isänsä on talonmies. Nuorukainen pääsee yliopistoon, mutta tuntee itsensä ulkopuoliseksi rikkaiden nuorten keskellä. Hän tutustuu islamisteihin, kasvattaa parran ja vaihtaa moskeijaa. Pian hän on poliisien kidutettavana ja vannoo kostoa. Nuorukaisten jihad-valmennus muistuttaa amerikkalaisleffojen boot camp -montaaseja. Verinen loppu on kuin vastaus kysymykseen ”entä jos Tarantino olisi arabi?”.

Elokuvan rikkaalla homolla on köyhän, naimisissa olevan miehen kanssa suhde, jotka olivat tyypillisiä Euroopassakin joskus Marcel Proustin aikaan. Eli epäsymmetrista, molemminpuolista hyväksikäyttöä, tai win-win, miten sen nyt ottaa. Yacoubian Buildingissa tästä ei seuraa mitään hyvää. Kurjasta lopusta tulee mieleen vanhojen amerikkalaisleffojen opetukset pervoilun vaaroista (katsokaa Celluloid Closet!). Toisin kuin kultakauden Hollywood-tuotoksissa, tässä elokuvassa homoa ei demonisoida, vaan hänet esitetään ihmisenä. Ei mitään uutta tänne länsirintamalle, mutta Egyptissä homouden avoin käsittely on jotain tosi radikaalia.

Elokuvan jälkeen harmitti, etten lukenut kirjaa ensin. Varsinkin kun ostin sen jo keväällä.

The Bubble *****

Eytan Foxin leffat ovat näköjään aina mahtavia. The Bubble (Buah, Ha) käsittelee Foxin aikaisempien elokuvien Yoshi ja Jaggerin ja Walk On Waterin tavoin Israel-Palestiina-konfliktia ja miesten välistä rakkautta. Lähestymistapa, miljöö ja henkilöt ovat jokaisessa elokuvassa sangen erilaisia.

The Bubble kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka asuvat yhdessä Tel Avivissa. Kaksi homomiestä ja heteronainen jakavat asunnon ja mieshuolensa ”kuplassa”: värikkäässä, trendikkäässä suurkaupungissa, jossa deittaillaan, naidaan ja biletetään. Armeija on käyty, ja ikävää poliittista todellisuutta muistetaan miehityksenvastaisissa reiveissä.

Eräänä päivänä israelilainen Noam tutustuu palestiinalaiseen Asrafiin . Nuorten miesten suhde syvenee rakkaudeksi. Tel Avivissa kaikki on hyvin niin kauan kuin palestiinalainen tekeytyy israelilaiseksi. ”Kuplassa” on Asrafin mukaan helppoa olla ”ulkona, kuten te sanotte”. Mutta palestiinalaisalueella kaikki on toisin. Ahdistavaa köyhyyttä, nöyryyttäviä tarkastuksia rajanylityspaikoilla. Nuoren homomiehen odotetaan naivan tuttu tyttö. Mies tasapainoilee kahden maailman ja vastakkaisten odotusten välillä. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kupla puhkeaa.

The Bubble alkaa kepeänä komediana, Israelin sexandthecityna tai queerasfolkkina, ja saa edetessään tummempia sävyjä. Silti suurin on rakkaus, ja ystävyys tulee hyvänä kakkosena. Lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden roolisuoritukset tuovat elämänuskoisen vireen tähän kauniiseen ja kipeään tarinaan.

Tuli * 1/2 (1. tunti) *** 1/2 (toinen tunti)

Myöhästyin elokuvasta reilun vartin, mutta kanssakatsojan mukaan en missannut paljoakaan. Ei mitään kunnon selitystä sille, miksi ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Tuli on filippiiniläinen elokuva, ja sijoittui maailmaan jota en tunne ollenkaan. Syrjäisellä maaseudulla, metsän keskellä asuva yhteisö on syvästi uskonnollinen. He kertovat Kristuksen tarinaa näytelmien avulla, hakkaavat itseään ruoskilla ja laulavat virsiä. Ei-kristillisellä magiallakin on paikkansa. Ihmiset uskovat ennustuksiin ja noituuteen. Poikien ympärileikkaus on tärkeä aikuistumisriitti.

Ympärileikkaajan tytär kuuntelee iltaisin kylän tavoitellun poikamiehen serenadia ikkunan alla. Jostain syystä neito ei lämpene kosiskeluyrityksille. Ystätär taas rakastuu huonoon mieheen, ja saapuu murheen murtamana toisen naisen lohdutettavaksi. ”Jos hän ei suostu naimisiin kanssasi, älä huoli. Minusta tulee sinun aviomiehesi,” nainen lupaa. Suunnilleen tässä kohdassa tarina lähti käyntiin. Harmi, että monet katsojat olivat jo poistuneet.

Syrjäkylän naiset päätyvät radikaaliin ratkaisuun. He eivät alistu muiden odotuksiin vaan tekevät kuten itse parhaaksi katsovat. Naiset saavat liittolaisen ympärileikkaamattomasta nuorukaisesta, joka osoittautuu tarujen soturien arvoiseksi.

Luonto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kauniin musiikin lisäksi taustalla kuuluvat viidakon äänet. Virran läpikuultava vesi ja vehreä kasvillisuus toimivat seksuaalisuuden symboleina. Paljon saattoi minultakin mennä ohi koska en tunne kulttuuria, ja Tuli on ensimmäinen näkemäni filippiiniläiselokuva. Ehkä filippinologille elokuva on merkityksiä täynnä. Pidin leffan loppuosasta, alkuosa oli aika puuduttava. Kaveri lähti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja valitti myöhemmin elokuvan ala-arvoisuuden horjuttaneen hänen uskoaan koko Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin.

Persepolis ****

Persepolis -elokuva seuraa melko uskollisesti sarjakuvaa, johon se perustuu. Marji-tytön iranilaisesta lapsuudesta ja wieniläisestä nuoruudesta kertova elokuva on ollut jymymenestys Ranskassa. Animaation piirrostyyli on sama kuin sarjakuvassa, ja mustavalkoisuuskin on säilytetty. Iranilainen, Ranskassa asuva Marjane Satrapi on sekä omaelämäkerrallisen sarjakuvan (vilkaise aiempaa postia) luoja että toinen ohjaajista. Hän kertoo Hesarissa (23.9) että sarjakuvaan kääntäminen elokuvan kielelle on paljon vaikeampaa kuin mitä ihmiset luulevat. Itseäni harmitti aluksi, kun jotkut hyvät vitsit oli jätetty pois, mutta toisaalta elokuvassa oli hyödynnetty liikkuvan kuvan mahdollisuuksia ja siihen oli tuotu myös uutta. Tylsäähän se olisi jos lopputulos olisi ihan samanlainen.

Elokuvan kuvakieli on hienovaraista ja sujuvaa. Vallankumouksen verisyys, teloitukset ja sodan kauhut on kuvattu pienin vihjein. Kun nuori Marji näkee ystävän käden pommitettujen raunioiden keskellä, hänen kasvonsa vääntyvät munchmaiseen äänettömään huutoon, ja hiipuvat ruudulta. Tehokkaampaa kuin ääneen kirkuminen. Väkivaltaiset kuolemat näytetään siluettien avulla. Kun nuoren miehen pakohyppy jää liian lyhyeksi, näemme vallankumousvartijoiden katsovan alas rakennustenväliseen kuiluun.

Persepolis-leffassa on sarjakuvan tavoin paljon huumoria. Erikoiset persoonat, kuten pieni kommunisti-Marji, suorapuheinen isoäiti ja umpihullu vuokraemäntä pääsevät loistamaan. Joitakin kohtia oli suomennoksessa tuunattu tylsemmiksi: esimerkiksi Marjin rohkea tokaisu vallankumousvartijoille ”älkää katsoko persettäni” oli vain ”älkää katsoko”.

Pakko valittaa. 100-lehdessä oli pari viikkoa sitten juttu R&A:sta, ja Persepoliksesta yksi mainoslause: ”pui naisen asemaa Iranissa”. Mikä on aika huonosti sanottu. Elokuvassa käsitellään vallankumousta, poliittisia vainoja, sotaa, kuolemaa, kulttuuria, uskontoa, perhe-elämää, rakkautta, vieraantuneisuutta, masennusta, itsetuhoa, tuhkasta nousemista, päihteitä, kasvukipuja, marksismia, anarkismia, fundamentalismia. Ai niin, ja naisten asemaa. Länsimaisten ihmisten kiinnostus muslimimaihin lopahtaa helposti ellei mainita naisia, terrorismia tai jotain muuta raflaavaa. En voi syyttää muita syyttämättä itseäni: Marokon politiikasta -postaukseeni on tungettu tekstiä terrorismista ja naisten asemasta. Hankala sanoa, kuinka olennaista varsinkaan jälkimmäisestä puhuminen on Marokon poliittisten toimijoiden esittelyn yhteydessä.

Mainio Satrapi-sitaatti Hesarin haastattelusta: ”Sen tiedän, että Iranin tulevaisuus liittyy koko maailman tulevaisuuteen . Tämä nykyinen typerä jako islamilaiseen ja muuhun maailmaan on pakko ratkaista pian”.


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: