Minä ja George W

En käynyt kertaakaan Bushin Yhdysvalloissa.

Suunnittelimme kaverin kanssa New Yorkin-matkaa syyskuun 2001 alkupuolella mutta rahat eivät riittäneet. Myöhemmin rauhoittelimme itseämme sanomalla, että emme kuitenkaan olisi olleet aikaisin aamulla kaksoistornien lähellä, vaan koisimassa jossain syrjäisessä hotellissa.

Pari päivää WTC:n terrori-iskujen jälkeen olin etkoilla Kruununhaassa. Yksi kaveri sanoi:  sitä saa mitä tilaa, eiks vaan?  Väitimme kaikki närkästyneinä vastaan (USA:n syyttely oli Image-lehden vuoden 2001 tabujen listassa). Kaveri rakasti Chileä ja erikoistui myöhemmin alkuperäiseen syyskuun yhdenteentoista 1973 ja sitä seuranneeseen Pinochetin hirmuhallintoon. Henry Kissingerin mukaan USA ei voinut katsoa vierestä, kun Chilen kansalaiset valitsivat demokraattisissa vaaleissa sosialistisen presidentin Salvador Allenden.

Toisen kaverin mielestä Bush oli kohtalainen presidentti, ja söpökin, setäikäiseksi. Hän tosin piti myös Osama Bin Ladenia söpönä  (minkä toteaminen kuului niin ikään Imagen tabulistaan). Kaveri oli hyvin masentunut terrori-iskujen jälkeen. “Kaikki rakennukset mitä mä rakastan räjähtää!” Kolmas kaveri toivoi loppuun saakka, että terroristit eivät olisi olleet arabeja. Hän seurusteli irakilaisen maahanmuuttajan kanssa. Poikaystävällä oli riittänyt keikkatöitä ennen syyskuun yhdettätoista, mutta sitten duunit loppuivat  kuin seinään. “Tekeytyisit italialaiseksi”, tyttöystävä ehdotti. Tytön vanhemmat eivät olleet uskoa tilannetta:  eihän Suomessa syrjitä ketään.

Pari vuotta myöhemmin irakilainen kundi suhtautui varovaisen positiivisesti Yhdysvaltojen hyökkäykseen. “Mitä tahansa, kunhan tilanne muuttuu”. Irakin kauppasaarto oli aiheuttanut satojentuhansien lasten kuoleman,  poika valitti. Sota alkoi vaikka kaikki marssivat sitä vastaan. Silti mietimme: entä jos olemme väärässä? Nehän sanoivat että siellä on joukkotuhoaseita, weapons of mass destruction. Ei löytynyt. Myöhemmin keksittiin slogan: Clinton f’cked an intern. Bush f’cked a nation. F’cked the world, sanoisin.

Irakin sota suisti maan väkivallan kierteeseen. Miljoona ihmistä on menettänyt henkensä.

Sodasta seurasi Suomessakin skandaali, Irakgate.  Anneli Jäätteenmäki joutui lähtemään pääministerin tehtävistä. Olin siihen aikaan kesätöissä museossa, ja seurasimme tilanteen kehittymistä opaskierrosten välillä.  Kahvilassa työskennellyt poika oli koko ajan radion äärellä. Iltapäivällä hän ilmoitti hieman surumielisellä äänellä: “Nyt kävi ilmi, että se tilasi sen faksin. Se joutuu lähtemään.”

Sitä saa mitä tilaa. Me kiinnitimme median tavoin enemmän huomiota itse vuotoon kuin sen sisältöön. Keskustelin kerran Irakgatesta Suomessa toimineiden ulkomaisten diplomaattien kanssa. “Niin viatonta”, he sanoivat. Heidän maissaan poliittiset skandaalit ovat yleisempiä ja pahempia. Ei tulisi kuuloonkaan että joku eroaisi tällaisen vuoksi.

Vuonna 2004 bongasin hassun kuvan barcelonalaisen hotelli Kabulin seinästä.

Amerikkalainen lomakaveri otti piirroksesta valokuvan.  Törmäsin siihen vielä monta kertaa.

Terrorismin vastainen sota tunkeutui kunnolla tajuntaani vasta ulkomailla.  Pariisissa oli vuonna 2004 pommiuhkia, ja turvallisuusjärjestelmä nostettiin punaiselle tasolle Madridin pommi-iskujen jälkeen. Järkytyin kun Libérationin kannessa oli verisiä ihmisiä, enkä saanut Madridissa vaihdossa olevia kavereitani puhelimella kiinni (heillä oli kaikki hyvin).

Kesällä 2005 puhuimme berliiniläisessä baarissa Lontoon terrori-iskun jälkeisistä tunnelmista. Lontoon poliisi oli ampunut nuoren, syyttömän brasilialaismiehen.  ”Näinä aikoina voi olla iloinen siitä, että on blondi”, saksalainen kaveri sanoi.  Se tuntui kurjalta. Olin juuri lukenut kirjan joka kertoi saksalaisten unista Kolmannen valtakunnan aikaan. Juutalaisten ohella natsipainajaisia näkivät erityisesti tummatukkaiset ihmiset.

Marokossa asuessani viranomaiset paljastivat laajan terroristiverkoston, mutta en enää jaksanut välittää. Pelkäsin rikollisuutta enemmän. Tutustuin terrorismiin, luin tutkimuksia ja raportteja. Terrorismi ei ollut päämäärä, vaan oire ja keino, ja sen vastustaminen vaati syihin paneutumista ja monipuolisia vastatoimia. Viime viikolla brittiulkoministeri Milibandkin myönsi, että ei-valtiollisia ääriryhmiä on vaikea vastustaa perinteisen sodankäynnin keinoin.

Amerikkalaisilla oli kaikenlaisia kehitysprojekteja Marokossa. En tiedä auttoiko se heidän imagoaan. Lueskelin amerikkalaisen Peace Corps-vapaaehtoisen  arabian oppikirjaa. Kundi työskenteli köyhässä pikkukaupungissa Saharan laidalla. Eräs teksti meni suunnilleen näin:

John istuu kahvilassa juomassa minttuteetä. Televisiossa näytetään Irakin sotaa.

Mehdi: Amerikkalaiset vain tappavat viattomia siviilejä, naisia ja lapsia. Sinäkin olet yksi heistä.

John: Minä olen vain tavallinen amerikkalainen, olen sotaa vastaan.

Mehdi: Mutta 50 prosenttia amerikkalaisista kannattaa sotaa. Te olette kaikki samanlaisia.

John: Minä kuulun niihin 50 prosenttiin jotka eivät kannata, minä haluan auttaa teitä, olen vain tavallinen amerikkalainen (toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen…).

Katsoimme vapaaehtoisen isäntäperheen olohuoneessa musiikkikanavaa, jolla naiset grindasivat rihmankiertämissä. “Pelkään, että täkäläiset tietävät maastani vain nämä videot ja Irakin sodan”, yksi amerikkalaispojista sanoi. Tunisialainen kaveri kertoi tuntevansa naisia, jotka olivat alkaneet käyttää hijabia Bushin ristiretkipuheen jälkeen.

Bushin politiikka näytti kaukaa katsottuna hurjalta. Oli salaisia vankiloita, waterboardingia, kreationismia, abstinence onlya. Ihmisoikeuksista tuli vitsi ja demokratiasta ruma sana. Hurrikaani Katrinan annettiin hukuttaa yksi kaupunki ja parituhatta amerikkalaista. Tieteellistä tutkimusta ajettiin alas eikä siitä välitetty poliittisessa päätöksenteossa, uskomuksista kylläkin. Itse todellisuus joutui puolustuskannalle.  Amerikkalaisia kävi sääliksi.

Salaliittoteoriat levisivät ja kukoistivat.  Innokkaat nörttipojat selittivät, että rakennus ei kerta kaikkiaan voi luhistua niin kuin WTC:n kaksoistornit. Ja sen Pensylvaniaan syöksyneen koneen matkustajia oli nähty elossa jossain. Tapaamani amerikkalaisetkin uskoivat salaliittoteorioihin, ainakin vähäsen.

Vuonna 2008 holtiton talouspolitiikka räjähti ensin USA:n, sitten koko maailman käsiin. Tässä vaiheessa Bush ei enää kiinnostanut ketään. Minäkin olin suunnannut katseeni Obamaan, jolta odotettiin ihmeitä. Ja ihmeeltä hänen älykäs puheensa vaikuttikin.

Sille tosin naureskeltiin,  itku silmässä, että Bushin hallinto sosialisoi syksyllä 2008 enemmän omaisuutta kuin Neuvostoliitto ikinä. “Löysimme ne joukkotuhoaseet”, kolumnistit leukailivat. “Niiden nimi on subrime.”  Minua harmitti, etten ole opiskellut kansantaloustiedettä. Sitten luin Nassim Nicholas Talebia, joka sanoi ettei kannatakaan.

En voi valittaa kärsineeni Bushin kaudesta, niin kuin miljoonat ihmiset kärsivät. Mutta ei se kivaakaan ollut. Barack Obaman herättämä toivo sai minut ymmärtämään, kuinka masentavaa Bushin tuhoisan politiikan seuraaminen oli, täältä rapakon takaakin. Nyt ihmiset ympäri maailman ovat innoissaan, odottavat mahdottomia.

Voiko meitä siitä syyttää?

Hyvästi Bush -ja anti-Bush

Tajusin hupilehti The Onionia lukiessani, että nythän joutuu sanomaan hyvästit paitsi Bushille myös anti-Bushille. Condoleezza Rice saattoi osua hiukkasen oikeaan arvellessaan, että alkuhuuman jälkeen ihmiset masentuvat, kun heillä ei ole enää ketä syyttää.

Pari anti-Bush helmeä.

Itsetehty video. Depeche Modea ja raamatullista symboliikkaa, huh!

Toinen anti-Bush suosikkini on The Coupin rap-biisi Head (of State.)

Bush and Hussein together in bed
Giving H-E-A-D head
Y’all motherf’ckers heard what we said
Billions made and millions dead

En löytänyt kuuntelukappaletta netistä.

Ja bushismeja tulee kyllä ikävä.

” I think we can all agree that the past is history.”

Historiaa olet nyt sinäkin, George. Hyvässä ja pahassa.

Video: Luminen Helsinki

Tein pienen videon Helsingin kolmen päivän talvesta ja sen vetisestä lopusta.

Musiikkina on Paavoharjun Kuu lohduttaa huolestuneita.

Pelasta maailma, pysy kotona

Helsingin sanomien sivuilla voi mitata hiilijalanjälkensä, eli selvittää omat vuosittaiset kasvihuonekaasupäästönsä. Minä lämmitän ilmastoa 6297 hiilidioksidikilolla vuodessa. Tulos on varmasti hyvin epätarkka: en tiedä, paljonko kulutan lämpoä, ja on vaikea arvioida omien metromatkojen kilometrejä. Joitakin ruoka-aineita kysyttiin erikseen, mutta testin kulutusosio oli hyvin ylimalkainen. Idea on kai saada ihmiset miettimään elintapojaan, ei tarjota varmoja lukuja.

Hiilijalanjälkeni on verrattain pieni. Hesarin mittaamat julkkisten jalanjäljet vaihtelivat ekoilevan kirjastoavustajan 4200 kilosta ralliautoilijan 21300 kiloon. Vuoden 2050 tavoite on viisi tonnia.

Voin rehvastella pienillä henkilökohtaisilla päästöillä vain siksi, että en ole lentänyt tänä vuonna mihinkään. Laitoin kokeeksi 2 tai 4 lentoa, ja mittari ponnahti korkeuksiin. Visiitit lähikaupunkeihin ja Viroon eivät hiilivaa’assa paljoa paina. Syön lihaa ja kierrätän jätteet, mutta sillä on testin  perusteella melko vähän merkitystä.

Jutulla oli ärsyttävä otsikko: “Hiilijalanjälki kertoo, oletko hyvä ihminen”. Se laadittiin varmasti pilke silmäkulmassa, mutta silti. Kannatan vihreitä arvoja ja toivon, että ilmastonmuutoksen hillintä onnistuu. En halua pelata venäläistä rulettia maapallon tulevaisuudella. Mutta eikö riitä, että kaikki yrittävät tehdä parhaansa? Eikö ole kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön asia puuttua ihmisten ja erityisesti yritysten toimintaan, jotta hiilipäästöt saataisiin laskuun? Vihreä elämäntapa on mahtava juttu, mutta ihmisen arvottaminen hiilijalanjäljen perusteella haiskahtaa uuspuritanismilta. Maallistuneessa yhteiskunnassa ei tavoitella taivaspaikkaa mutta kilvoitellaan silti vanhaan malliin laihduttamalla, treenaamalla, menestymällä ja ilmeisesti myös kierrättämällä. Ihminen voi olla vaikka kuinka tunnollinen vegaani ja silti kohdella lähimmäisiään kuin häkkikanoja.

Surkeaa, että testissä ei laskettu työmatkoja hiilijalanjälkeen mukaan. Kai siksi, että ne ovat “pakollisia”. Höpö höpö. Monet kokoukset voisi korvata puhelinkonferensseilla. Lomamatkalla sentään pääsee rentoutumaan, mikä lisää jaksamista ja tehokkuutta, uusliberalistienkin arvostamia hyveitä. Luulisi hermojen lepuuttamisella ja vieraisiin kulttuureihin tutustumisella olevan edes jotain arvoa ympäristön kannalta. Sillä lomailijan kannalta niillä voi olla valtava merkitys.

Mutta joo, kyllähän Eurooppaan voi mennä myös junalla. Jos on aikaa.

Ps. Loma on tietysti hyvin epätasa-arvoinen juttu. Jotkut pääsevät luxuskohteisiin, toiset naapurikaupunkiin. Monet eivät voi lomailla ollenkaan.

Itse olen suoraan sanottuna viihtynyt parhaiten lomilla, joilla tehdään jotain hyödyllistä, kuten vapaaehtoistyötä. Tiedän varsin hyvin, että voin nauttia tällaisesta lystistä koska opiskelen eikä minulla ole perhettä. En tykkää olla turistina, tekemättä mitään järkevää. Ehkä olen itse puritaani.

Linkit:

Hiilijalanjälkimittari

Orville Wrightin päiväkirja, 17.12.1903. Täältä se turmio alkoi!

Lamakauden trendit

Taas se tulee, taantuma. Ellei jopa lama. Me 90-luvun teinit tervehdimme hiipuvaa kasvukäyrää kuin vanhaa tuttua. Herkin nuoruutemme osui nimittäin edelliseen lama-aikaan.

Muistan kun kaikilla oli Levikset. Ja sitten hups, ei ollutkaan. Merkit menettivät merkityksensä laman myötä. Tuli Nirvana ja resuinen grunge-muoti jonka jälkimainingit tuntuivat Suomessa vielä kauan Cobainin itsemurhan jälkeen. Minun ysärinuoruuteni oli europoppia, uuspunkkia, brittipoppia, hip-ja triphoppia. Räikeitä fledoja, rastoja ja pelkkiä takkuja. Liehuvia lahkeita ja valtavia hihoja joihin sai kaupassa kätevästi tungettua meikit joihin ei ollut varaa. Ja kaljat joihin ei ollut ikää. Siihen aikaa minulla oli kukkakepin muodot mistä oli etua kirpparilta ostettuihin retrokuteisiin ahtautuessa. Kotona ei ollut välillä edes jugurttia koska se oli mukamas liian kallista.

En voi valittaa, sillä keskiluokkaiset vanhempani kävivät töissä koko 90-luvun ajan. Ajoittaiset ongelmat taisivat liittyä asuntolainan maksuun ja työttömyyden uhkaan. Äiti sai elämäntyöstään fudut vasta viime vuonna, pari vuotta ennen eläkeikää. Koska samat työt samalle puljulle ovat riittäneet freelancerina (tosin eduitta ja pienemmällä palkalla), ei äiti pelkää uutta lamaa. Minä pelkään. Suomalaislehtien mukaan maamme tulee selviytymään vähin vaurioin, mutta uskoisiko tuota? Kaksi sopimaani työrupeamaa peruuntui juuri yritysten “sisäisten syiden” vuoksi. Olen aina ajatellut, että voin karata ulkomaille jos Suomesta ei löydy töitä, mutta nyt koko ulkomaailmalla menee huonosti. Tattis globalisaatio.

Lamateinien luovan muodin tappoi lopulta nousukausi, H&M:n rantautuminen Suomeen, sekä aikuistuminen. Nykynuoret näyttävät luonnollisesti täysin erilaisilta, on goottilolitoja ja bling bling-kundeja. Käykääpä joskus hintavertailemassa goottikaupassa ja miettikää kuinka suuri viikkoraha korsettikersoilla mahtaakaan olla. Minä pukeudun yhä kirpparikuteisiin, mikä on kyllä ihan oma vikani. Mitäs opiskelen vielä tässä iässä. Ja vastustan holtitonta kulutuskulttuuria. Kelvollisia vaatteita saa käytettynäkin, todistelen mummon tavoin.

Trendisetterit ja fashionistat julistavat, että taantuman tyyli tarkoittaa 1930-luvun lamaa, harmaita vaatteita, maskuliinisyyttä ja feminiinisyyttä. Eli Gatsbya ja Daisya pettyneelle pörssisankarille, mummon ja papan tyyliä peruskimmalle ja -kundille. Pöh. Ankeina aikoina pitäisi käyttää reippaita, kirkkaita värejä ja kokeilevia vaatteita. Värit piristävät. Joskus ne myös naurattavat, ja nauru auttaa selviytymään. Tulotason laskiessa ei ihmisiltä enää vaadita konservatiivisen tyylikästä urapukeutumista -varsinkaan jos työt loppuvat. Uffin alennusmyynnistä ostettuja persoonallisia kuteita voi yhdistellä mielensä mukaan, kokeilla kaikkea jännää.

Kaveri arveli, että lama tekisi Suomelle vain hyvää. Kerskakulutus laskisi , ja tätä kautta myös energiankulutus. Päästöt ja jätteet vähenisivät. Nykyihmisten on kuitenkin todella vaikea olla kuluttamatta. Identiteettimme rakentuu, ikävä kyllä, sille mitä ostamme ja jätämme ostamatta. Tämä pätee myös köyhäilijöihin ja ekoilijoihin. Halpismerkeilläkin jää persoonallista pelivaraa. Ostoboikotit ja -tempaukset Porkkanamafian tyyliin vain vahvistavat kulutuskulttuuria.

Mikä on IN vuonna 2009? Jos lama oikeasti kolahtaa, niin ehkä seuraavat.

IN: Keskikalja ja muut halvat, passivoivat päihteet. OUT: Konjakki ja kokkeli.

IN: Karl Marx. Kysykää vaikka George W. Bushilta, aikamme suurimmalta sosialisoijalta. OUT: Milton Friedman, fiktion puolella Ayn Rand. Ainoa Friedman joka tulee jotenkin kuuloon on Thomas L, ja hänenkin “kultainen pakkopaitansa” näyttää nykyään aika ruosteiselta.

IN: Metsäbileet, talonvaltaus. Myös baarien häppärit, jos sellaisia enää järjestetään, ja edulliset Sedulat. OUT: “Kyllä jengi on valmis pulittamaan nähdäkseen tasokkaita ulkomaisia dj-vieraita”.

IN: Hippeily kotimaassa. “Lentäminen tuhoaa ilmaston! Liftataan Saimaalle bongaamaan norppia.” OUT: Hippeily Goalla.

IN: Nuukailu, joka naamioidaan ovelasti vihreäksi elämäntavaksi. OUT: Tavarafetisismi. Jos muotipornolla ratsastava Sinkkuelämää-leffa saa jatko-osan, niin manolomuijille käy siinä kurjasti. Carrie tekee huonoja sijoituspäätöksiä ja päätyy katuojaan, lenkkarit jalassa.

IN: Keskikaljabaarin söpö plokkari, oma käsi, mielikuvitus. OUT: Seksiloma Thaimaassa.

IN: Downshifting, kotivanhemmuus, järjestötoiminta. OUT: Palkkatyö. NYYH!

IN: Kalastaminen. “Kun nyt kerrankin on aikaa”. OUT: Suurriistan metsästys, ampumaradat.

IN: Riisi, makarooni, peruna. OUT: Kaukomaiden hedelmät, entrecoté, karppaus, GI, maku.

Kurjuus, mielisairaus, väkivalta ja itsemurhat -nuo modernin maailmanlopun neljä ratsastajaa – kuuluvat niin ikään lama-aikaan. Mutta ne eivät ole ikinä IN.

Päivän sitaatti: Mihin me lopumme Paavo Haavikon mukaan

Mihin me lopumme mihin me lopumme

niin kuin väsyneet eläimet

armon laaksoihin

ilman jumalaa ilman jumalia

mistä me tulemme meren ilosta

niin kuin meri ensin tuli

olematta meri kenenkään kutsumatta

meren ilosta meren ilosta.

-Paavo Haavikon (1931-2008) runosta Elämän kirjurit, kirjoittakaa (1953).

Kusiaiset

Keskustelu lauantai-iltana Hämeentiellä.

Frendi: Me oltiin yks päivä Orionissa kattoo leffaa. Sit kesken leffan joku mies nousi ylös, käveli käytävälle ja kusi seinään.

Minä: Täh! Siis kusi sinne leffateatteriin?

Frendi: Joo-o.

Minä: Oliks siellä paljon ihmisiä?

Frendi: Se sali oli melkein täynnä. Ja tää tapahtu ku leffaa oli vaikka kuinka paljo jäljellä.

Minä: Mitä te teitte?

Frendi: No, ei mitään. Mua vaan huoletti mun laukun puolesta kun sen teatterin lattia vietti sieltä kusen suunnasta…

Minä: Uskomatonta. Mikä leffa se oli?

Frendi: Japanilainen. Se oli itse asiassa aika makee. Mut, hei, nyt mun täytyy mennä. Soitellaan!

Minä: Soitellaan! (jää pysäkille odottamaan sporaa)

Pysäkillä seisoskelee kaksi miestä, keski-ikäinen ja hänen hieman nuorempi kaverinsa. Keski-ikäinen mies rehentelee äkkipikaisuudellaan ja väkivaltaisuudellaan.

Mies: Appiukko sano, että kun vetelet äijiä maahan, niin kuse niiden suuhun. Se on siinä.

Minä ja muut sporanodottelijat katselemme kiusaantuneina muualle ja toivomme että olisimme jossain hyvin, hyvin kaukana.

Mitä opin tällä viikolla

Päätin pitää päiväkirjaa viikon aikana oppimistani asioista. Tehtävän johdonmukainen toteuttaminen osoittautui vaikeaksi. Alun perin tarkoitus oli pysytellä tiukasti faktoissa, mutta lipsuin pian jorinaan ja puoliksi ajateltuihin mielipiteisiin. Käytin viikostani 51 tuntia työhön ja työmatkoihin, mutta en oppinut reseptionistan hommissa mitään muuta kuin laminointikoneen käyttöä. Onneksi siellä oli internet.

Maanantai

Suomen sodan (1808-09) leipäpulalla oli vaikutuksensa siihen, että Ruotsin ja Suomen armeijoissa otettiin näkkileipä kenttämurkinaksi. (lähde: Hesari)

Espoon kaupunki on käyttänyt maan pakkolunastusoikeuttaan vain kaksi kertaa. (kaveri)

Älä koskaan ikinä muutu on Egotripin biisi, ei Don Huonojen. Ei pidä teeskennellä tuntevansa pop-musiikkia jos ei sitä tunne.

Antropologit voivat välttää noloja virheitä à la Margaret Mead asumalla tarpeeksi pitkään tutkimassaan kulttuurissa, jolloin siihen pakostikin tutustuu pintaa syvällisemmin. Ystävyys tutkittavien kanssa saattaa joskus aiheuttaa tutkimuseettisiä dilemmoja, mutta yleensä tuttavallinen suhde ihmisiin on tiedonhankinnan kannalta pikemminkin plussaa. Sain lisäksi kuulla käytännön kokemuksia Rion favelassa elämisestä. (vanha kaveri jonka tapasin sattumalta ja joka kutsui luokseen syömään salaattia).

Tiistai.

Suomalaiset marketit voivat olla amerikkalaisten silmissä huvittavia. (Fail Blog)

Ei kannata luottaa reittioppaaseen ja luulla, että johonkin pääsee kätevimmin Espoon kautta oikaisemalla.

Jos on kerrassaan pakko mennä Espooseen, niin pitää mennä pyörällä ja ottaa kunnon kartta mukaan. Espoo on mahtava paikka niin kauan kuin siihen suhtautuu metsänä jossa on taloja, ei kaupunkina jossa on metsää.

Jos joutuu menemään bussilla Espooseen, niin kannattaa käyttää reittiopasta ja lisätä noin tunti matkustusaikaa sen antamiin reitteihin. Jokin menee kuitenkin aina vikaan.

Espoossa matkustellessa on hyvä pitää paperinenäliinoja mukana, sillä myöhästyttyään bussista, jäätyään väärällä pysäkillä ja liftatessaan toiselle pysäkille voit joutua käymään “naistenhuoneessa”.

Tämä kaikki tukee hypoteesia, jota olemme kehitelleet Lostia seuraavien helsinkiläiskaverieni kanssa. Espoo muistuttaa Craphole Islandia (ransk. île pourri). Meno- ja paluumatkan on tapahduttava tismalleen samaa reittiä tai seuraa “sivuvaikutuksia”. Espoossa aika kulkee eri tahtia kuin tosimaailmassa, mikä selittää miksi määränpäähän saapuu vasta 1-2 h Reittioppaan antamien tietojen jälkeen. Jos Espoon-matkaaja tarvitsee “vakion”, suosittelen Helsinkiä. Se on yllättävän lähellä, vaikka vaikea saavuttaa.

En ole ainoa, joka sanoo Venäjää aina välillä vahingossa Neuvostoliitoksi. Varsinkin kun se käyttäytyy neuvostoliitonomaisesti. (keskustelu isän kanssa)

On olemassa vuokranantajia, jotka hyväksyvät lemmikit. Ehkä noin 10 per kaupunki. Pitäisikö sittenkin muuttaa Espooseen? Jos länsimetro rakennetaan, muuttuuko Espoo helpommin hallittavaksi?

Keskiviikko

“Lukihäiriö eli ongelma lukissa voi olla henkilön sielunelämälle kivulias asia. Siitä kärsivää ei tule mitenkään sanallisesti tai elein ja matkien halventaa, vaan hänen vaikeuksiinsa tulee suhtautua mitä suurimmalla ymmärryksellä ja hienotunteisesti.” Lähde: Aino Ahtiainen, Hameväen opas.

Hameväen opas on mahtavaa kamaa. Tykkäsin lukihäiriö-jutusta, sillä näinhän se on, toisten ulkonäköongelmiin tulisi suhtautua hienotunteisesti. Eikä hienotunteisuutta kannata unohtaa muissakaan tilanteissa. Lukihäiriö-sanan uudesta merkityksestä tulee mieleen äitini kertoma tarina. Joskus aivan pienenä ihmettelin äidin pukeutumista, ja hän selitti että kyseessä oli kerros-look. Pari päivää myöhemmin aloin vähäisellä puhetaidollani hokemaan, että pitää olla lukia, lukia! Äidillä kesti jonkin aikaa tajuta mistä oli kyse. Olin lapsena poikkeuksellisen kiinnostunut ulkonäöstä.

Torstai.

Sosiaalidemokraateilla on kampanja nimeltä Unelma. Hesarissa arveltiin, että demarit ammentavat M. L. Kingin perinnöstä. Tai ehkä Maria Guzeninan MTV-muisteloista. Omasta mielestäni Unelma kuulostaa lehmän, kääretortun tai kvarkin nimeltä. Seuraavaksi lumo, kauneus, ylös ja alas.

Kokoomuksella on Toivo. Onpas obamaista. No, on tänä vuonna nähty selvempiäkin Barack-plagiaatteja.

Kokoomus perustaa politiikkansa mm. kristilliseen etiikkaan. Oho. Puolueen onneksi tämä on Suomi eikä mikään sekulaari Turkki. Huvittaisi tietää, miten kristillinen etiikka sopii Kokoomuksen muihin arvoihin (demokratia, länsimainen talousjärjestelmä), joita Jeesus tuskin tunsi. Perustuuko etiikka Vuorisaarnaan vai Ilmestyskirjaan? Pitääkö varakkaiden kokoomuslaisten antaa omaisuutensa köyhille kuten Jeesus kehotti? Kuinka moni puolueväestä on edes lukenut Raamatun läpi?

En voi väittää lukeneeni Raamattua kokonaan, mutta minulle ei ole edes hihhuleimpina aikoinani tullut mieleen perustaa moraaliani kristinuskon tuhansiin epämääräisiin tulkintoihin. Inspiraatio on eri asia, ja sitä voivat tarjota uskonnot, filosofia ja poliittiset aatteet. Omatunto ensin, kuten sekularismia puolustava Austin Dacey sanoo.

Perjantai

Opin uuden ranskankielisen sanan, antéchriste. Se tarkoittaa antikristusta, kuten ehkä arvasittekin. Näköjään McCainin tukijoukot ovat tehtailleet mainoksen, jossa Obamaa vertautuu Charlton Hestonin esittämään Moosekseen, mutta retoriikka muistuttaa myös spekulaatioista, että Barack olisi itse antikristus. Tyhmät amerikkalaiset. Opin yläasteen uskontotunnilla, että Antikristus nousee valtaan EU:n kautta, ei USA:n. Silloin kristittyjä tullaan vainoamaan kuin Rooman aikoina konsanaan, koska he eivät suostu ottamaan pedon merkkiä (jonkinlaista viivakoodia) käteensä. Viivakoodin avulla Antikristus seuraa kaikkien tekemisiä. Ja ilmastonmuutosta ei kuulemma kannata pelätä, koska kun Jeesuksen toisen tulemisen myötä kaikkialle maailmaan saadaan puhdas, trooppinen ilmasto.

Nyt tajuatte miksi puolustan sekularismia. Kaikki kunnia jokaisen uskolle, mutta turha yrittää pakottaa kaikkia ihmisiä samaan muottiin.

Hestonin roolit kiertoon. Odotan sellaisen amerikkalaispoliitikon ilmaantumista, joka itkisi hiekkaan vajonneen Vapaudenpatsaan edessä.

Opin, että on olemassa ihmisiä, joille maksetaan siitä että he testaavat seksileluja. Sekä yksin että jonkun kanssa.

Miltäköhän tuntuu olla seksilelutehtaassa töissä? Missä seksilelut valmistetaan? Löytyykö kumisten dildojen taustalta hyvinpalkattuja ammattilaisia vai köyhää lapsityövoimaa? Kuuluvatko seksilelutyöläiset johonkin ammattiliittoon?

Käväisin Vanhan 1968-tapahtumassa ja opin, että toisten kuuskytluku loppui vuoteen 1970, toisten vuoteen 1978. Puhujilla oli hyviä pointteja, näkökulmia ja mielipiteitä jotka antoivat ajattelemisen aihetta, mutta en oikeastaan oppinut mitään uutta.

Lauantai

Suomen suosituin urheilija on Tero Pitkämäki. Hänen lajinsa on keihäänheitto ja hän sai siitä pronssia Pekingin olympialaisissa. Tiedän urheilusta niin vähän, että se alkaa olla jo häpeällistä. Urheilu on mielestäni jännittävää ainoastaan kun olen itse mukana liikkumassa tai pelaamassa. Jos tiedän jonkun ammattiurheilijan nimeltä niin se johtuu luultavasti siitä, että hän on esiintynyt mediassa jonkun muun kuin urheilua käsittelevän asian yhteydessä. Tero breikkasi tajuntaani sen Amnesty-jutun vuoksi, mutta vasta tänään opin liittämään häneen tittelin “keihäänheittäjä” pelkän “urheilijan” sijaan. Onhan se nolo moka, jos Amnesty on laittanut listaansa urheilijoiden nimiä heidän tahtomattaan, mutta asian uutisointi oli silti aika kamalaa, “härskiä”-otsikoineen päivineen. Sanoiko joku urheilijoista tosiaan, että on olemassa ihmisoikeusloukkauksia pahempia asioita? Jään uteliaana odottamaan, että joku kertoisi mitä nämä mahtaisivat olla.

Muita urheilijoita joiden nimet olen oppinut näiden olympialaisten yhteydessä: Phelps, uimari. ja akvaario-otus, hah. Lisäksi Hesarin Kuukausiliitteessä oli juttu Ruotsista joka on ihana maa koska sieltä on kotoisin joku ihana naisurheilija jonka nimi alkaa C:llä.

Opin myös uuden ranskankielisen sanan, colistier. Se tarkoittaa henkilöä joka on jonkun kanssaehdokkaana vaaleissa, kuten Joe Biden Barack Obaman varapresidenttiehdokkaana. Jostain kumman syystä olen viime aikoina lukenut USA:n presidentinvaaleista ranskalaisista nettilehdistä. Uutisten sisältö on melko samanlaista kuin suomalaisissa lehdissä: Obama, Obama, Obama, Obama, Obama, Fagerholm, Obama, Obama, Obama….Aina välillä mainitaan joku McCain, joka näyttää ajoittain jopa johtavan kisaa.

Sunnuntai

Yritin korjata urheilutietämättömyyttäni.

EU voitti olympialaiset 273 mitalilla! Wuuhuu! Olin kerrankin innoissani urheilu-uutisesta. Sitten sain selville ettei näitä oikeasti lasketa, paitsi Café Babelin sivuilla.

Suomi sai yhden kultamitalin, yhden hopean ja kaksi pronssia. Onnea Satu, Sanna ja Minna, Tero ja Henri! Unohdan nimenne huomenna. Jouduin turvautumaan Wikipediaan tiedon löytämiseksi. Ilmeisesti uutissivustoilla luullaan, että ihmiset seuraavat olympialaisia päivittäin eikä niille ole järjestetty tärkeimpiä tietoja nopeasti löydettäviksi.

Opin myös, että käsittämättömiä määriä ruokaa heitetään hukkaan, tutkimuksen mukaan jopa puolet maailmassa tuotetusta ruoasta. Kamalaa! Tähän vaikuttaa varmasti monia tekijöitä, kuten huonosti suunnitellut tuotanto-ja myyntiketjut sekä nirsoileva kulutuskulttuuri. Työskentelin nuorempana pikaruokalassa, ja muistan surreeni kymmenen minuutin ikäisinä poisheitettyjä hampurilaisia. Me työntekijät emme tietenkään saaneet koskea niihin.

Toisaalta tutkimus saattaisi kerrankin tukea paheellisia kulutustottumuksiani. Olen sekasyöjä ja ostan yleensä halvinta. Reilun kaupan kahvit ja banaanit sopivat budjettiini, mutta luomutomaatit on pakko jättää hyllyyn. Suuri osa syömästäni proteiinista koostuu viimeisen päivän lihoista. Tiedättehän, hinta-alennus 50 %. Lähikaupastani löytyy tällaista lihaa lähes joka päivä, ja ilman minua ja muita vähävaraisia opiskelijoita ne nakattaisiin roskiin. Kuten partiokaverini muotoili muinaisilla retkillämme: jos jotain ruokaa yli jää, sen Kaspardus sisäänsä mättää.

Viikon oppimiset: keskiverto tulos. Opin aika vähän mitään konkreettista. Opin taas kerran, että en tiedä tarpeeksi tärkeistä asioista, ja että oppiminen ei tapahdu itsekseen.

Linkit:

Hesari

Armeija ei luovu näkkäristä

Espoon kaupunki

Älä koskaan ikinä muutu, YouTube

Code of Ethics, American Anthropological association

Fail blog

Espoon karttapalvelu

Back In The USSR, The Beatles, YouTube

Aino Ahtiainen: Hameväen opas

Demarit

Kokkarit

Unelmatorttu, Maku-reseptiarkisto

Martin Luther King: I have a dream-puhe, Google Video

Austin Dacey

Raamattu

Mc Cainin kampanjavideo: Barack Obama “The One”, YouTube

Heston ja Vapaudenpatsas, SPOILER, YouTube

YLEn Elävä arkisto: Vanhan valtaus 1968

Liberation

Cafe Babel

Treehugger

The Onion

Pekingin olympialaiset: One World, One Dream.

UPDATE 7.10.2008: Kävin Kokoomuksen sivuilla, jotka oli uusittu. Siellä ei enää puhuta kristillisestä etiikasta, vaan mm. perinteistä ja “hengellisestä ja aineellisestä pääomasta, jonka edeltävät sukupolvet ovat meille jättäneet”.

Kun asuin kummituslinnassa

Ah, mätäkuu. Helsingin Sanomissa (16.8 ) oli juttu pääkaupungin kummitustarinoista, jotka ovat jännittävä osa kaupunkiperinnettä ja linkittyvät historiallisiin tapahtumiin. Mutta meedion haastatteleminen vaikutti yliluonnollisen eksotiikalla pelaamiselta. No, tyylinsä kullakin. Tienaakohan kuolleiden kanssa juttelulla oikein elantonsa?

Artikkelissa kerrottiin yhdestätoista tunnetusta helsinkiläiskummituksesta. Toivon, että niitä on oikeasti enemmän, sillä muuten elämme aaveasioiden kehitysmaassa. Oman kokemukseni mukaan historiaa tihkuva ilmapiiri saattaa laukaista todellisen kummitusjuttujen vyöryn.

Asuin vuosituhannen vaihteessa kahdeksan kuukautta pienessä linnassa Ranskan maaseudulla. Linna oli rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla. Sen omisti kreivitär joka oli vuokrannut paikan vapaaehtoisjärjestölle nimelliseen hintaan. Tarkoitus oli kunnostaa linnasta hiljaista muuttotappiopaikkakuntaa elävöittävä majoitus-ja kulttuuritila.

Me vapaaehtoiset muurasimme, maalasimme ja laatoitimme. Iltaisin joimme halpaa viiniä, kuuntelimme Manu Chaoa ja haaveilimme kaupungeista, niiden kahviloista ja klubeista. Meillä ei ollut autoa ja lähin kylä oli kuuden kilometrin päässä. Busseja kulki aniharvoin.

Monet vapaaehtoisista kokivat linnassa outoja asioita. Ei selittämättömiä, mutta outoja. Espanjalainen Alicia näki nuoren tytön kyyristyneenä sohvan nurkkaan. Ranskalainen Joseph heräsi yöllä siihen että hänen huoneessaan oli joku. Hyytävä viima kosketti pojan poskea. Huumeisiinmenevän Josephin jutut oli helppo sivuuttaa, mutta entäs järkevän Charlotten joka asui huoneessa hänen jälkeensä? Tyttö heräsi ensimmäisenä linnayönään siihen että joku potkaisi häntä. Eikä sängyn reuna ollut lähelläkään. “Kummitus inhosi minua koska en puhunut ranskaa”, Charlotte arveli. En tiedä kummituksesta mutta osa saksalaisista vapaaehtoisista käyttäytyi brittityttöä kohtaan töykeästi. Hän puhui aluksi vain englantia jota saksalaiset osasivat mutta eivät halunneet Ranskassa käyttää.

Hurjimman tarinan kertoi kreikkalainen Yannis. Hänen huoneeseensa oli kävellyt iäkäs mies joka oli sanonut: “Olin täällä ennen töissä“. Myöhemmin kävi ilmi, että kukaan muu ei ollut nähnyt miestä. Yannisin huone oli lähellä tornia, linnan vanhinta osaa jota pidettiin yleisesti kummitusalueena. Muutin myöhemmin tähän huoneeseen. Siinä oli ranskalainen parveke ja hyvin tehokas kamiina.

Kuulin kertomuksia myös muualla tapahtuneista omituisista ilmiöistä. Danielle oli ystävineen murtautunut Etelä-Italiassa sijaitsevan kotikaupunkinsa kirkkoon ja harjoittanut jumalanpilkkaa. Hän ei suostunut kertomaan aktista tarkemmin. Seuraavana päivänä kirkon Neitsyt Maria-patsas oli itkenyt verta. Charlotte kertoi nähneensä pienenä Englannissa joukon lapsia, jotka olivat leikkineet ringa ringa rosesia. Kun Charlotte oli mennyt leikkiin mukaan, muut lapset olivat haihtuneet ilmaan. Leikki on joskus liitetty mustan surmaan aikaan, minkä vuoksi kysyin olivatko lapset näyttäneet sairailta. Mutta Charlotte oli ollut liian nuori muistaakseen yksityiskohtia.

Pelkäsin kokevani jotain, ihan mitä tahansa. Joskus jätin valot yöksi palamaan. Mitään ei tapahtunut. Kerran vierailimme läheisen kaupungin vanhassa vankityrmässä. Saksalaismiehityksen aikaan sinne oli vangittu vastarintaliikkeen jäseniä. Meille näytettiin huone, jossa oli pidetty kymmeniä poliittisia vankeja yhtä aikaa. Katossa oli reikä jonka kautta vangit kuulivat toveriensa huudot yläpuolella olevasta kidutushuoneesta. Opas ei kertonut kummitustarinoita. Eikö kidutetuilla ja murhatuilla olisi ollut hyvä syy kummitteluun?

Linnassa lapsuutensa kesät viettänyt kreivitär kertoi minulle paikan vaiheista. Entisaikaan kaikki linnan ympärysmaat olivat kuuluneet hänen suvulleen. Kreivitär käytti miehensä sukunimeä, koska ei arvostanut aatelistitteliään. Hän oli sosialistipuolueen aktiivijäsen. Paikkakuntalaiset olivat perinteisesti olleet maalaisväestöksi poikkeuksellisen vasemmistolaisia. Tämä selittyi ehkä sillä, että alueella oli aikaisemmin ollut tuottoisa hiilikaivos. Siihen aikaan kylässä oli asunut kuusi kertaa enemmän ihmisiä, jos oikein muistan. Suvun historiasta oli kirjoitettu kiehtova kirja, jota lueskelin huoneeni rauhassa. Minun oli helppo ymmärtää miestä joka jätti perheensä syrjäisen linnan ja muutti Pariisin Montmartrelle, taiteilijoiden keskuuteen. Samastuin myös sukuun naituun naiseen joka koki maaseudun eristyneisyyden avioliittonsa vaikeimmaksi koettelemukseksi.

Kysyin kreivittäreltä, oliko hän nähnyt linnassa kummituksia. Harmaatukkainen nainen hymyili. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään. Oli toki luonnollista, että erikoisessa paikassa asuvat nuoret näkivät ja kokivat kaikenlaista, mutta suvussa ei liikkunut kummitustarinoita. Linnan entisille asukkaille paikka oli ollut koti, ei kiehtovan pelottava vanha linna. Kaikki siellä eläneet olivat kokeneet luonnollisen kuoleman.

Kuoleman MySpace

Minne ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen? No MyDeathSpaceen tietenkin. Saa nähdä, milloin saadaan DeathFacebook. Tai FaceDeathbook.

MyDeathSpacessa on linkit vainajien MySpace -sivuille. Jos kaipaatte sairaita nettikokemuksia niin voitte mennä lukemaan kuolleiden seinille jätettyjä viestejä. Menin itse, nyt hävettää. Antaa tuntemattomien levätä rauhassa.

Mtäh! Eikö kuolema olekaan söpö goottityttö?

kuva: Kaspardus

Tervetuloa vuoteen 2008

Vietin hauskan uudenvuodenaaton kotibileissä Vallilassa. Teemana oli Millennium, ja biletimme vuosituhannen vaihteen hittien tahtiin. Silloiset ärsyttävät renkutukset ovat muutamassa vuodessa muuttuneet kaivatuiksi nostalgiabiiseiksi.

Jouluvisiitillä vanhempieni luona katselin äitini kanssa hänen lempparivideoitaan YouTubesta. Äitini musiikkimaku on pysynyt samana 40 vuotta. Hän muisti ketä aikoinaan piti Hollies-bändin jäsenistä komeimpana ja kuka hänen ystävistään toi Marianne Faithfullin “Little Bird”-singlelevyn Lontoosta.

The New York Timesin nettisivuilla on hyvä kuvakavalkadi vuodenvaihteen juhlinnasta eri puolilta maailmaa. Lempparini on kuva lumessa leikkivästä lapsesta Moskovan punaiselta torilta. Onko lapsen kädessä tähtisadetikku?

Kaikkialla uusi vuosi ei ole antanut aihetta juhlaan. Pakistanilaisen oppositiojohtajan Benazir Bhutton murha järkytti mutta ei yllättänyt. Bhutto oli jo selvinnyt 120 ihmistä tappaneesta attentaatista, ja Pakistanin poliittinen tilanne on pitkään ollut todella pelottava.

Selailin jokin aika sitten erästä International Herald Tribune -lehden numeroa. Ensin tuli vastaan Pakistanista kertova uutinen. En muista tarkalleen mitä uutisessa kerrottiin, mutta se sai minut huolestumaan. Jonkin verran. Sitten käänsin sivuja, ja sain eteeni artikkelin Hollywood-käsikirjoittajien lakosta. Artikkelissa sanottiin, että jos lakko jatkuu, niin Lostin seuraava tuotantokausi jää vain kahdeksan jakson mittaiseksi. Kamalaa! eihän tällaista voi tapahtua, ajattelin hädissäni. Sitten alkoi hävettää. Pakistanin kansan ahdinko herätti minussa paljon vähemmän ahdistusta kuin fiktiivisen sarjan kohtalo. Olen huono ihminen, ja todella huono aikuinen.

Puhuin eilen kahvilassa kaveripariskunnan kanssa siitä, kuinka uutiset ulkomailta järkyttävät enemmän jos on jokin side maahan. Kaverini kertoi seuraavansa Kenian tapahtumia tarkemmin kuin muiden Afrikan maiden. Hän on ollut maassa opintomatkalla, tuntee kulttuuria ja osaa kieltä. Omiin korviini tai silmiini kantautuu harvoin tietoja Keniasta. Mutta tänään katselin kuvasarjaa Kenian vaaleja seuranneista mellakoista edellä mainituilla New York Timesin sivuilla. Väkivalta on vaatinut jo 300 ihmisen hengen. Ainakin 50 kirkkoon paennutta kuoli väkijoukon sytytettyä rakennuksen palamaan.

Jäin ihmettelemään, kuinka valokuvaajat ovat päässeet ottamaan väkivaltaisia mellakkakuvia , läheltäkin. Onko heillä joku supermetodi? Ja kuinka he uskaltavat? Ylittääkö heidän ammattietiikkansa (tai kunnianhimonsa) itsesuojeluvaiston?

Surullisimmassa kuvassa 80-vuotias nainen kantaa kissaa. Naisen talo poltettiin ja kissa oli ainoa omaisuus, jonka hän pystyi pelastamaan.

Tervetuloa vuoteen 2008. Ihminen on ennallaan.

Tsekkaa myös:

• Fora.tv : Benazir Bhutto puhuu ja vastaa kysymyksiin (englanniksi) New Yorkissa Council of Foreign Relationsin tilaisuudessa elokuussa 2007.

Mikä on elämän tarkoitus?

Ihmisiä on miljardikaupalla. Me muodostamme löyhän kokonaisuuden, ihmiskunnan. Silti olemme kaikki erilaisia. Yhden helvetti on toisen taivas. Miksi siis elämän tarkoituksia olisi yhtään vähemmän kuin on elämiä? Jokainen ihminen voi löytää vain oman elämänsä tarkoituksen. Jos pidät tällaisia asioita tärkeinä, niin siitä vaan etsimään. Aikaa ei ole loputtomasti.

Sen sijaan jos olet jo siellä, missä olet aina tiennytkin olevasi, niin onnittelen sinua. Paratiisi(e)n avaimet ovat käsissäsi.

“Yritä olla kiva ihmisille, vältä rasvan syöntiä, lue hyvä kirja silloin tällöin, kävele hieman, ja yritä elää rauhassa ja harmoniassa kaikkien uskontojen ja kansojen edustajien kanssa.”-Monty Pythonin Elämän tarkoitus. Kuva: IMBD.

Mikä on elämän tarkoitus, osa 2 (update 2.1. 2008.)

Hetkinen. Olen ajatellut edellä kuvaamallani tavalla teini-iästä lähtien. Mutta en ole ajatellut loppuun asti. Tämähän on ihan väärin, en minä näin usko. Toki jokaisella on oma, erityinen tarkoituksensa. Yksilönvapaudet ovat äärimmäisen tärkeitä ja individualismi on kivaa tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta täytyy olla muutakin. Useimmat ihmiset ovat aika sosiaalisia eläimiä ja tarvitsevat erilaisia yhteisöjä ympärilleen. Omaan napaan tuijottaminen saattaa olla myös tuhoisaa. Monet käyttävät rutkasti aikaa itsensä etsimiseen kun olisi muutakin ajateltavaa ja tehtävää. Paikalliset ja globaalit yhteiskunnalliset ongelmat, kriisit ja turvallisuusuhat, ympäristön tila. Ongelmat joihin on vaikea löytää ratkaisua mutta jotka on silti pakko ratkaista. Todellisuus ei katoa vaikka löytäisimme sisäisen rauhan. Pois siis peilin edestä, maailmassa on muutakin nähtävää.

—

Update 17.3. BBC:llä mielenkiintoinen artikkeli Douglas Adamsin vastauksesta elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Kaikki Linnunradan käsikirja liftareille -kirjan, kuunnelman, sarjan ja elokuvan ystävät muistavat, että vastaus oli 42. Kukaan ei tiedä miksi. Suoraan sanottuna oletin, että 42:lla ei ole mitään todellista merkitystä, mutta edesmenneen Douglas Adamsin ystävä Stephen Fry väittää, että Adams paljasi hänelle 42:n salaisuuden. Fry aikoo viedä vastauksen hautaansa, mutta väittää, että 42 oikein ymmärrettynä todella selittää jotain olemassaolon arvoituksesta. Ja vastaus on kuulemma aivan ilmiselvä.

Olen vaivannut aivojani Lostin mystisillä numeroilla (4 8 15 16 23 42), eiköhän 42:nkin arvoitukseen saa pari unetonta yötä käytettyä.

 

Kaspardus haastattelee itseään

Kaspardus: Hei Kaspardus, mitä kuuluu?

Kaspardus: Ihan hyvää, entäs itsellesi?

K: Hyvää, kiitos. Mitä olet puuhaillut viime aikoina?

K: Olen yrittänyt tehdä gradua, mutta en ole pahemmin edistynyt. Osittain se johtui siitä, että olin keikkatöissä, osittain…no, en vain saanut mitään aikaiseksi.

K: Tiedän tunteen. Käsittämätöntä kuinka paljon aikaa saakin kulumaan ihan vain vanhaan kunnon ei-mihinkään.

K: Joo, ei-mitään taitaa olla maailman yleisin huvi. Kohta alan todella panikoida, koska minunhan pitäisi valmistua ennen kesää.

K: Kyllä se siitä, uskon sinuun.

K: Kiitos.

K: Haluaisin kysyä jotain blogistasi. Miksi kirjoitat blogia?

K: Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ja toivon, että minulla olisi mahdollisuus tulevaisuudessa kirjoittaa enemmänkin, ehkä jopa ansaita elantoni kirjoittamalla. Minulle on tärkeää tehdä työtä, josta syntyy pysyvä, fyysinen lopputulos. Voisin tietysti myös mennä takaisin Kotipizzaan leipomaan pizzoja.

K: Niin, sinä…tai siis mehän pidämme pizzasta.

K: Ja melkein kaikesta muustakin ruoasta, kunhan raaka-aineet ovat hyviä eikä lihaa ole jatkettu jauhoilla. Mutta toki bloggaukseen on muitakin syitä kuin kirjoittamisen harjoittelu. Tahdon jakaa ajatuksia itseäni kiinnostavista asioista muiden kanssa. Onko se narsistista?

K: Jos on niin tuskin ainakaan kovin vakavan lajin narsismia.

K: Miten määrittelet vakavan lajin narsismin?

K: No jos esimerkiksi haastattelee itseään.

K: Joo, kuulostaa pahalta. Haluan vielä korostaa, että kirjoitan blogia omaksi ilokseni kun ehdin. En jaksa enkä pysty seuraamaan mitään ilmiötä kattavasti. Kirjoituksia voi olla hyvinkin erilaisista aiheista, ja mielipiteeni saattavat vaihdella.

K: Toivottavasti mielipiteesi eivät vaihdu liian usein. Sehän antaisi kuvan että sinulla…tai anteeksi meillä olisi jotenkin jakautunut persoonallisuus.

K: Pois se meistä. Olemme harmoninen persoona.

K: Eikö blogi vie sinulta liikaa aikaa?

K: Joskus kyllä. Syyskuussa kirjoitin ensi-innostuksen vallassa liikaa ja työni taisi kärsiä. Viime aikoina olen julkaissut lyhyempiä juttuja ja kuvia, niitäkin harvakseltaan. Pahoittelen jos en joskus ehdi kirjoittaa pitkiin aikoihin, mutta uskon, että kaikki ymmärtävät. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Tämä on taito, jota minun pitää vielä harjoitella.

K: Totta, tänäänkään et ole saanut mitään aikaiseksi, koska sinullla on krap….

K: (keskeyttää itsensä töykeästi) Ja seuraava kysymys, kiitos.

K: Lempielokuvasi?

K: Tuohon on vaikea vastata, mutta luetellaan jotain lemppareita. Stalag 17, Maltan haukat, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä, Fight Club, Aamiainen Tiffanylla.

K: Sanoitko tuon viimeisen koska se on chick flick?

K: Kyllä. Muut ovat synkkiä murhafilmejä, en halua vaikuttaa miltään psykolta. Jos pitäisi mainita joku komediafilmi niin Lubitschisin Ollako vai eikö olla on aika hauska.

K: Siinäkin on kyllä natseja.

K: Ai niin. Damn.

K: No entä lempikirjasi?

K: Tuohon on helppo vastata. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Siihen jää koukkuun. Teossarja on yritys kuvata kaikkea, minkä kirjailija elämänsä aikana näki ja oppi. Yhden yhteiskunnan kuvana se on aikaan sidottu, mutta pienet elämää, rakkautta ja taidetta koskevat huomiot ovat nykylukijoidenkin tunnistettavissa.

K: Et ehkä hehkuttaisi Proustia noin paljon jos tuntisit venäläisiä klassikoita vähän paremmin. Tolstoi…

K:…ymmärsi ihmisluontoa paremmin kuin oli hänelle itselleen terveellistä. Kuulit tuon äidiltä.

K: Niin kuulin. Mutta sinulla on pitkään ollut projektina lukea venäläisistä klassikoista Karamazovin veljekset.

K: Kyllä. Olen kuullut, että se auttaa ymmärtämään Lostia.

K: Lost on lempi tv-sarjasi?

K: Olen täysin riippuvainen Lostista. Sarjassa on niin monia tasoja, ja se on viime aikoina kehittynyt synkempään, aikuisempaan suuntaan. Lostissa yhdistyy scifiä, filosofiaa, viittauksia popkulttuuriin ja kiehtovia ihmistyyppejä. Olen tosin aika pettynyt siihen, että lähes kaikkien naishahmojen kuvaus on miehiin verrattuna heikkoa. Miehet tutkivat saaren mysteerejä, naisten elämä pyörii romantiikan ja lisääntymisen ympärillä. Mutta muuten aivan mahtava sarja. Tykkään myös Housesta, Brothers and Sistersista, joskus Heroesista ja Täydellisistä naisista. Ja South Park on aina pakko katsoa.

K: Aika paljon televisiota. Käytkö koskaan ulkona ystävien kanssa?

K: Käyn, mutta minua alkaa usein nukuttaa jo ennen yhtätoista, ja silloin baariin jäämien vaatii minulta suuria tahdonponnistuksia. Lisäksi kukkuminen ja biletys eivät yhtään auta uniongelmaani.

K: Kuulin, että liikunta voi auttaa uniongelmiin.

K: Niinhän ne sanovat. Ei se oikeasti auta.

K: Mitä liikuntaa harrastat?

K: Juoksua tai pikemminkin hölkkää, astangajoogaa ja joskus kuntosaliharjoittelua. Jälkimmäinen on minulla usein vähän summittaista, koska kun saan raahauduttua salille niin jaksan harvoin tehdä useita sarjoja. Juoksu ja ohjattu liikunta menevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi teen.

K: Liikunnan tarkoitus on rentouttaa, siinä ei pitäisi joutua miettimään mitään tarpeetonta.

K: Aivan. Toisaalta on ihan hyvä, että miettii omia juttujaan. Minun ongelmani on ehkä se, että en ajattele tarpeeksi. Luen, katson televisiota, kuuntelen podcasteja, mutta harvoin vain olen ja pohdin. Itse asiassa heikkouteni onkin ehkä passiivisuuden puute.

K: Jos vain imet tietotulvaa itseesi niin eikö se tarkoita, että olet aika passiivinen?

K: Ehkä. Mutta nykyään ei kukaan ole minkään tietotulvan armoilla. Kaikki informaatio pitää valikoida.

K: Niinpä. Entä jos valikoinnin lisääntyminen johtaa siihen, että ei enää ole mitään suuria uutisia tai yhteisiä kokemuksia?

K: Tuo edellyttäisi kaiken fyysisen yhteisöllisyyden loppua. Ja nykyihminenhän on paitsi sosiaalinen myös verkottautuva eläin.

K: Itse asiassa facebook ja muut nettiyhteisöt ovat käytännön tasolla osoittaneet sen, mistä on esitetty teorioita vaikka kuinka pitkään. Jokainen on noin kuuden askeleen päässä jokaisesta toisesta.

K: Ehkä pikemminkin kymmenen askeleen päässä. Ja tämä tarkastelutapa sopii huonommin kehitysmaihin, vaikka niissäkin on löydetty internetin tarjoamat verkottautumismahdollisuudet.

K: Internet on monille ainoa vapaan liikkuvuuden muoto. Mutta miten me päädyimme tänne? Minä olin haastattelemassa sinua…

K: Vai oliko se niin että minä haastattelin sinua? En muista.

K: No, kiitos kuitenkin haastattelusta. Palataan asiaan joskus toiste.

K: Kiitos. Ja hyvää päivänjatkoa.

Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja “kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.

Rentoutumisen mahdottomuus

“Voitte sulkea silmät jos haluatte….hengittäkää syvään….rentoutukaa“, joogaopettaja sanoo. Teen työtä käskettyä, suljen silmäni, hengitän niin syvään kuin osaan, yritän tyhjentää keuhkoni täydellisesti ja täyttää ne puhtaalla ilmalla. Yritän jokaisella hengityksellä rentouttaa lihakseni. Pitäisikö minun rentouttaa myös mieleni? Luultavasti, vaikka opettaja ei sitä pyydäkään. Mutta en pysty rentoutumaan. Jaksan olla hetken paikoillani, sitten alan korjailla asentoa, mutta en parempaan suuntaan. Minun on pakko liikuttaa kättä, jalkaa, päätä. Tämä on astangajoogaa edeltävä rentoutusharjoitus enkä malta odottaa, että pääsen tekemään sarjoja. En siksi, että olisin innoissani joogaharjoituksista, vaan koska en kertakaikkiaan kykene olemaan hiljaa. En pysty rauhoittamaan mieltäni, enkä rentouttamaan vartaloani. Kun luulen käyneeni kaikki lihasryhmät mielessäni läpi, tunnen yhtäkkiä pistävää kipua poskessani. Jep, kiristän hampaitani. En tiedä miksi.

Noin vuosi sitten istuin ystävieni kanssa vesiputousten kupeessa, luonnonmateriaaleista valmistettujen katosten alla pehmeillä matoilla, ulkosalla, tähtien noustessa Atlasvuorten ylle. Grillasimme kanaa kertakäyttögrillissä ja söimme granaattiomenoiden siemeniä. Suomessa myytävät granaattiomenat ovat kirpeitä ja pieniä, nämä olivat valtavia, makeita hedelmiä, jotka olin ostanut marokkolaisen vuoristokaupungin torilta. Olimme ainoat syrjäisille vesiputouksille eksyneet turistit, istuimme lyhdyn valossa, joimme viiniä ja juttelimme. Tunnelma oli mahtava. Mutta sitten aloin huolestua. Oli jo ilta, ja meidän piti palata tänä yönä Rabatiin, joka oli ties kuinka kaukana. Minullahan oli seuraavana päivänä töitä! Pitäisikö jo lähteä? kysyin muilta, mutta he näyttivät unohtaneen ajan kulun. Eikä mikään ihme: he osasivat ottaa rennosti, minä en. Jopa kämppikseni, todellinen ultrasuorittaja, näytti tyytyvän siihen, että vain oli. Minä sen sijaan pelkäsin, että jahkailisimme laaksossa liian myöhään, kohta kukaan ei jaksaisi ajaa takaisin. Tai ehkä kuskit olivat juoneet liikaa viiniä ja syöksyisimme paluumatkalla kapeilta vuoristoteiltä rotkoon. Huoleni olivat turhia: lähdimme myöhään, mutta saavuimme Rabatiin aamuyöstä.

Olen kärsinyt unettomuudesta vuosien ajan. Ongelmani ei ole se, että en saisi unta ilalla (vaikka näinkin saattaa joskus käydä) , vaan se, että herään yöllä enkä saa enää unta. Usein nukahdan uudelleen aamulla. Nukahtelen kirjastossa ja joskus jopa töissä. Kun kaverit kysyvät, pidinkö elokuvasta, vastaan usein “joo, mutta nukuin siinä keskivaiheilla. Miten ne sai sen murhaajan kiinni?”. “Ai niin tylsäkö se susta oli?” minulta kysytään. Valitettavasti tylsyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä: ellei kohtauksessa pidetä kovaa mekkalaa, saatan nukahtaa. Minulla on usein univelkaa, mutta toisinaan nukun todella hyvin ja olen seuraavana päivänä virkeä. Ihanaa! Jotkut ihmiset tulevat toimeen vähillä yöunilla, minä en. Jos nukun puolet yöstä niin työskentelen seuraavana päivänä puolella teholla. Älkää kertoko esimiehilleni.

Olen keskustellut unettomuudestani useiden YTHS:n lääkäreiden kanssa. He antavat aina samat neuvot, joita olen kaikkia kokeillut, turhaan. Lääkärit turhautuvat helposti. Yleensä kolmannella käyntikerralla he julistavat, että mikään ei auta, parempi vain totutella tulemaan toimeen vähillä yöunilla. Itse suhtaudun asiaan käsivällisemmin, koska en muuta voi. Aina välillä tuntuu, että olen ratkaissut yhtälön, oppinut hyvän unen salaisuuden. Sitten alan taas nukkua huonommin. YTHS:n fysioterapeutti yritti opettaa minua rentoutumaan kasettien avulla, mutta siitäkään ei ollut apua. Hankin itse yhden rentoutusnauhan, jolla hyvin miellyttävä miesääni puhui omituisia. Kuuntelijan piti kuvitella olevansa autiolla saarella “lost in the Pasific“, sitten puhuttiin viidakosta ja jostain sumupilvestä—tässä vaiheessa mieleeni nousi kuvia viidakon halki juoksevasta Evangeline Lillysta ja lentäjästä, joka revitään ulos lentokoneen hylystä—mutta lopulta nukahdin ja vaivuin aivan käsittämättömän syvään uneen. Nauha auttoi minua nukkumaan seuraavana yönä, ja sitä seuraavana…mutta sitten sen teho lakkasikin. Luontaistuotekauppojen valeriaanat sun muut auttavat myös pari kertaa, ei sen enempää. Oikeita nukahtamislääkkeitäkin on minulla määrätty. Niiden avulla nukkuu koko yön, mutta seuraavana aamuna on ihan yhtä pirteä olo kuin jos olisi valvonut punaviinin voimalla aamukolmeen.

Kahdeksankymmentäluvulla vanhempia neuvottiin järjestämään pennuilleen virikkeitä. Omat vanhempani ottivat tehtävän tosissaan, ostivat puuhapaketteja ja yrittivät jatkuvasti järjestää lapsilleen jotain tekemistä. Olin kiitollinen kohde, sillä vaadin jatkuvaa viihdytystä. Halusin aina uusia leluja enkä suostunut syömään aamupuuroa ellei minulle luettu samalla lastenkirjaa. Siskoni oli rauhallisempi ja viihtyi enemmän omissa oloissaan. Hänen leikkinsä olivat luovia tavalla, joka koetteli muiden hermoja: hammasharjat olivat koiria, joita ulkoilutettiin vetämällä niitä naruissa pitkin lattiaa. Siskollani ei ole koskaan ollut mainittavampia uniongelmia. En tiedä, onko viihdepainotteisella kasvatusmetodilla ja levottomuudellani joku yhteys, ehkä ei. Olisinpa edes levoton tuotteliaalla tavalla. Teen kaikenlaista turhaa, käyn typerillä nettisivuilla, katson videoita ja pelaan pelejä. Nytkin kirjoitan tätä vaikka pitäisi kirjoittaa gradua. Paras lopettaa ja palata arkistolähteiden pariin.

Kuka nimesi Kasparduksen?

Kiitos nimimerkistäni kuuluu ystävälleni Tuulille, joka nimesi minut Kaspardukseksi jo useita vuosia sitten. Olkoon lääketieteen jumala Tuulille suopea, kun hän tänään lukee krapulassa hematologian tenttiin. (Olimme eilen juhlimassa, ja omakin oloni on aika…maanläheinen).

Sen sijaan yleisemmin käytetyn lempinimeni Kassun keksi aikoinaan ystäväni Ansku, kiitos myös hänelle. Tästä on varmaan 17 vuotta aikaa. Annoin itse Anskulle nimen Ansku.