Mikä on elämän tarkoitus?

29 12 2007

Ihmisiä on miljardikaupalla. Me muodostamme löyhän kokonaisuuden, ihmiskunnan. Silti olemme kaikki erilaisia. Yhden helvetti on toisen taivas. Miksi siis elämän tarkoituksia olisi yhtään vähemmän kuin on elämiä? Jokainen ihminen voi löytää vain oman elämänsä tarkoituksen. Jos pidät tällaisia asioita tärkeinä, niin siitä vaan etsimään. Aikaa ei ole loputtomasti.

Sen sijaan jos olet jo siellä, missä olet aina tiennytkin olevasi, niin onnittelen sinua. Paratiisi(e)n avaimet ovat käsissäsi.

john-c.jpg

”Yritä olla kiva ihmisille, vältä rasvan syöntiä, lue hyvä kirja silloin tällöin, kävele hieman, ja yritä elää rauhassa ja harmoniassa kaikkien uskontojen ja kansojen edustajien kanssa.”-Monty Pythonin Elämän tarkoitus. Kuva: IMBD.

Mikä on elämän tarkoitus, osa 2 (update 2.1. 2008.)

Hetkinen. Olen ajatellut edellä kuvaamallani tavalla teini-iästä lähtien. Mutta en ole ajatellut loppuun asti. Tämähän on ihan väärin, en minä näin usko. Toki jokaisella on oma, erityinen tarkoituksensa. Yksilönvapaudet ovat äärimmäisen tärkeitä ja individualismi on kivaa tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta täytyy olla muutakin. Useimmat ihmiset ovat aika sosiaalisia eläimiä ja tarvitsevat erilaisia yhteisöjä ympärilleen. Omaan napaan tuijottaminen saattaa olla myös tuhoisaa. Monet käyttävät rutkasti aikaa itsensä etsimiseen kun olisi muutakin ajateltavaa ja tehtävää. Paikalliset ja globaalit yhteiskunnalliset ongelmat, kriisit ja turvallisuusuhat, ympäristön tila. Ongelmat joihin on vaikea löytää ratkaisua mutta jotka on silti pakko ratkaista. Todellisuus ei katoa vaikka löytäisimme sisäisen rauhan. Pois siis peilin edestä, maailmassa on muutakin nähtävää.

Update 17.3. BBC:llä mielenkiintoinen artikkeli Douglas Adamsin vastauksesta elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Kaikki Linnunradan käsikirja liftareille -kirjan, kuunnelman, sarjan ja elokuvan ystävät muistavat, että vastaus oli 42. Kukaan ei tiedä miksi. Suoraan sanottuna oletin, että 42:lla ei ole mitään todellista merkitystä, mutta edesmenneen Douglas Adamsin ystävä Stephen Fry väittää, että Adams paljasi hänelle 42:n salaisuuden. Fry aikoo viedä vastauksen hautaansa, mutta väittää, että 42 oikein ymmärrettynä todella selittää jotain olemassaolon arvoituksesta. Ja vastaus on kuulemma aivan ilmiselvä.

Olen vaivannut aivojani Lostin mystisillä numeroilla (4 8 15 16 23 42), eiköhän 42:nkin arvoitukseen saa pari unetonta yötä käytettyä.

 





Living Lost: jumissa saarella

27 12 2007

J. Wood: Living Lost. Why We’re All Stuck On The Island. Garret County Press, 2007.

J. Wood pitää mainiota Lost-blogia Powell’s Booksin sivuilla.* Hän on erityisen hyvä analysoimaan suositun tv-sarjan viitteitä kirjallisuuteen ja filosofiaan. Jotkut tulkinnoista liikkuvat tukevammin maankamaralla kuin toiset, sillä Wood ottaa pienimmätkin vihjeet vakavasti. Hänen tapansa tarkastella Lostia tuo mieleen sarjan viidakkogurun John Locken, joka uskoo, että kaikella on tarkoitus. Mutta tämä kuuluu asiaan. Lostista löytyy jokaiselle jotakin, ja Wood tulkitsee sarjaa vahvan kulttuurintuntemuksensa kautta.

Woodin kirja Living Lost. Why we’re all stuck on the island on kiehtova mutta valitettavan lyhyt sukellus Lostin maailmaan. Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä käydään läpi sarjan syntyvaiheet, narratiivit, symbolit, vihjeet ja spekulaatiot. Toinen osa on suppeampi ja kytkee Lostin Yhdysvaltojen poliittiseen todellisuuteen. Kolmas osa käsittelee sarjan henkilöhahmoja. Kaltaiselleni intohimoiselle Lost-fanille henkilökuvista löytyy aika vähän mitään uutta. Ne katsojat, joilta on jäänyt osa jaksoista näkemättä ja jotka eivät ole selvillä Lost Experience -alternate reality-pelin kautta saadusta informaatiosta hyötyvät tämänkin osan lukemisesta.

3x05-man-cap901.jpg

Sawyer haaveilee merentakaisesta maailmasta. Kuva: Lost Media

Lost on mysteerisarja, jonka juoni liikkuu usealla aikatasolla. Haaksirikkoisten joukko kohtaa yhä uusia haasteita saarella, jossa mikään ei ole varmaa tai pysyvää. Lost valittiin Time-lehdessä sadan parhaan tv-sarjan joukkoon: sitä kutsuttiin mahtavaksi interaktiiviseksi peliksi. Woodin mukaan Lost vaikuttaa katsojiin toisin kuin television usein pelätään vaikuttavan. Passivoitumisen sijasta katsojat vahtaavat ”easter eggejä”, vertaavat teorioitaan Lost-sivustoilla ja kuuntelevat ääniraitaa erikoistekniikalla ymmärtääkseen ”kuiskauksia”. Esimerkiksi jaksossa ”The Man Behind the Curtain” (Mies taustalla) nähty vilaus salaperäisestä Jacobista jäi useimmilta katsojilta paljain silmin huomaamatta. Onneksi on internet, ja onneksi on YouTube. Lost hyödyntää eri medioita luultavasti enemmän kuin mikään muu tv-sarja.

Living Lost valottaa henkilöiden nimien taustoja: miksi Locke on Locke, miksi Sawyerin oikea nimi on James Ford. Wood kiinnittää huomiota muun muassa henkilöiden vastinpareihin, mustan ja valkoisen symboliikkaan, kirjallisuusviitteisiin, tieteen ja uskon teemoihin. Woodin Lost-GUT (Grand Unified Theory) näyttää pohjautuvan elektromagnetismiin, jota Dharma-projekti tutki. Katsojien Lost-teorioilla on ikävä tapa vanheta, kun uudet jaksot mullistavat käsitystä sarjan luonteesta.

Kirjan kakkososiossa tutkitaan sitä, kuinka sarja heijastaa reaalimaailman uhkia ja haasteita. Sarjan tekijät ovat myöntäneet, että alkuasetelma ammentaa syyskuun yhdennentoista jälkeisestä pelon ilmapiiristä. Samalle lennolle osuneet matkustajat joutuvat luottamaan toisiina vihamielisessä ympäristössä. Wood kirjoittaa kidutuksen problematiikasta sekä lintuinfluenssan ja terroritekojen pelosta. Näitä heijastavat sarjassa kidutuskohtaukset, ”taudin” ja Toisten uhka. Wood päätyy tunnustamaan poliittista väriä: hän on ”reality-based communityn” puolella ja suhtautuu kriittisesti terrorismin vastaisen sodan ylilyönteihin.

Toivon, että J. Wood kirjoittaa uuden Lost-kirjan, kun sarja on päättynyt. Living Lost on faneille suunnatuksi kirjaksi hyvä, mutta sen analyysi on pakostakin puutteellinen. Kirjoittaja on samassa veneessä kuin muutkin Lostin ystävät. Emme tiedä, mistä lempisarjassamme on oikeasti kysymys. Olemme eksyksissä, täysin lost.

costoflivingcap513.jpg

Onko Toisten Juliet hyvä vai paha? Ainakin hän pitää paradokseista. Kuva: Lost Media

Tsekkaa myös:

* Blogi on aika mainio esimerkki siitä, kuinka television avulla voi myydä kirjoja: jokaisen jaksoanalyysin lopussa mainostetaan Lostia inspiroivia opuksia. Tällainen mainonta tuskin toimisi toisin päin. Kirjojen avulla ei kannata myydä televisiota. Printtikulttuuri on hävinnyt videokulttuurille, kuten Susan Jacoby asian ilmaisi.





Rakastan lihaa vaikka välillä se on niin vaikeaa

2 12 2007

Jokaisella on paheensa. Luovuin tupakasta vuosia sitten enkä ole kertaakaan katunut. Kahvista on ollut vaikeampi luopua: kuukausia kestänyt kahvilakkoni päättyi helteisenä päivänä Waynesin terassilla nautittuun jäälatteen. Olen noudattanut vähähiilihydraattista dieettiä menestyksekkäästi ja jättänyt pastat, riisit, jauhot ja sokerin harvinaisiin herkutteluhetkiin. Mutta kaikki kasvissyöntikokeiluni ovat kestäneet pisimmillään neljä päivää. Liha on vaan niin hyvää. Rakastan kunnon pihvejä, entrecoteja, kyljyksiä, kylkiviipaleita, pekonia, kanankoipia, naudanmaksaa, salamia, meetwurstia, bratwurstia, ilmakuivattua kinkkua, saucissoneja, lammasta, kebabia, poronkäristystä…joo, tajusitte varmaan. Kuten Oscar Wilde sanoi: voin vastustaa kaikkea paitsi kiusausta. Etenkin, jos siinä kiusauksessa on lihaa.

Jos jätetään kysymykset lihantuotannon vaikutuksesta ympäristöön toiseen kertaan (kiinnostuneet voivat käydä tsekkaamassa LEADin sivut) niin eettiset argumentit lihansyöntiä vastaan koskevat erityisesti teuraseläinten kohtelua. Suomalainen lihantuotanto on noussut uutisotsikoihin Oikeutta eläimille -järjestön julkisuuteen toimittaman kuvamateriaalin ansiosta. Filmillä nähdään sairaita ja häiriintyneitä eläimiä, sekä raatoja elävien eläinten joukossa. Väärinkäytökset järkyttävät, mutta tuskin mikään tehotuotanto eläimen kannalta kovin ruusuista on, ihan tilanpuutteenkin vuoksi. Eläimet kun yleensä tykkäävät temmeltää ympäriinsä, eivät vain huojua puolelta toiselle.

Mitä tehdä? Onko pakastealtaan riistakäristys tehty vapaina juoksentelevista eläimistä, jotka ovat ainoastaan kohdanneet loppunsa ihmisen käsissä? Oikeutta eläimille paljasti myös yhden luomutilan sikojen ahdingon, mutta ovatko luomupossut yleensä onnellisempia? Entä kala, mistä se purkkilohi onkaan peräisin?

Vietin nuorempana kahdeksan kuukautta Ranskan maaseudulla vapaaehtoistöissä. Teurastimme aina välillä jonkun pienen, mutta eläinten lukumäärään verrattuna tilavan ”farmimme” ankoista tai kanoista. Eräs joukkomme kasvissyöjistäkin söi tätä lihaa, koska tiesi, että linnut olivat viettäneet mukavaa elämää. Tai sanotaan mukavannäköistä, eläinten onnea kun ei ihminen voi ymmärtää. Lintujen aitaus oli taivasalla ja siellä oli pulikointiallas. Ne tepastelivat usein aitauksen muurilla, mutta eivät karanneet. Sitä kesy kai merkitsee. Pienen ”farmimme” tarkoitus ei tietenkään ollut voitontuotto, joten tällaisista olosuhteista on normaalin karjan suhteen turha haaveilla.

Vaikka en pystyisikään luopumaan lihasta kokonaan, niin voin toki vähentää sen syöntiä. Hankin vain päivittäiset proteiinit maitotuotteista ja munista. Jotka nekin ovat tietysti eläimistä peräisin.

heinakuu06-306.jpg

Kamelille on käynyt ohraisesti. Kyseinen eläin ei luultavasti ole lihan tehotuotannon uhri, vaan tehnyt elämäntyönsä toisenlaisen hyväksikäytön alaisena. Fez, Marokko, 2006.

Yksi juttu vielä: miksi ei ole olemassa luomukulutusmaitoa? Kahvi-kahviloissa (eli niissä, joissa kahvi on pääasia eikä kaljan kylkiäinen) käytetään yleensä lateissa sun muissa kulutusmaitoa ellei erikseen pyydä rasvatonta. Tämä on osasyy siihen, miksi Waynesin kahvi on niin hyvää. Sitten on vielä minun kaltaisiani eksentrikkoja jotka tykkäävät kotioloissakin juoda kunnon maitoa kahvin kanssa. En tiedä, siirryttäisiinkö kahviloissa luomumaitoon jos sellaista olisi rasvallisena tarjolla. Mutta minä ainakin ostaisin sitä, nyt joudun kaupassa miettimään haluanko hyvää vai toisella tavalla hyvää.

Update 1.8.2008.  Humoristinen Stuff White People Like -blogi kiteyttää valkoisten ihmisten (tai pikemminkin valkoisten boheemiporvarien) ahdingon: ”But wait, aren’t there white people who eat organic, grain fed, free range cattle and chicken? Yes, these white people are wracked with guilt knowing that they are eating a dead animal, contributing to rainforest deforestation, and global warming.” Touché.





B-alkuiset kaupungit ja esimerkin voima

1 12 2007

Minulla on yleensä useita kirjoja luettavana yhtä aikaa, ja joudun parvisängyssäni rämpimään iltalukemisten keskellä. Viime aikoina olen lueskellut muun muassa Robert Fiskin teosta The Great War for Civilisation ja Christopher Hitchensin kirjaa God Is Not Great. Nämä kaksi opusta käsittelevät eri aiheita eikä niillä ole varsinaisesti mitään tekemistä keskenään, paitsi että molemmat ovat brittisyntyisten toimittaja-kirjailijoiden kynästä lähtöisin. Kummastakin teoksesta löytyy kohta, jossa kirjoittaja mainitsee Belfastissa, Beirutissa ja Baghdadissa todistamansa väkivaltaisuudet. Mutta kahden kirjailijan päätelmät konfliktien syistä ovat erilaiset. Antiteisti Hitchens syyttää uskontoa: alla siteerattu pätkä löytyy luvusta nimeltä Religion Kills. Fisk sen sijaan näkee konfliktien taustalla historian virheet tai vääryydet, ja hänen mielestään toimittajilla pitäisi aina olla historiankirja mukanaan. Nämä kaksi satunnaista kohtaa, joissa konflikteja käytetään esimerkinomaisesti, ovat itsessään esimerkki siitä, kuinka samoja tapahtumia tulkitaan eri tavoin. Ensimmäinen lainaus on kuvaus uskonnollisen radiotoimittajan Dennis Pragerin haasteesta Christopher Hitchensille.

He challenged me in public to answer what he called a ”straight yes/no question”, and I happily agreed. Very well, he said. I was to imagine myself in a strange city as the evening was coming on. Toward me I was to imagine that I saw a large group of men approaching. Now -would I feel safer, or less safe, if i was to learn that they were just coming from a prayer meeting? As the reader will see, this is not a question to which a yes/no answer can be given. But I was able to answer it as if it were not hypothetical. ”Just to stay within the letter ’B’, I have actually had that experience in Belfast, Beirut, Bombay, Belgrade, Bethlehem and Baghdad. In each case I can say absolutely, and can give my reasons, why would I feel immediately threatened if I thought that the group of men approaching me in the dusk were coming from a religious observance.
- Christopher Hitchens: God Is Not Great. How Religion Poisons Everything.

Fisk-sitaatti on hänen kirjansa alkuluvusta, jossa kirjailija kertoo lyhyesti sotien vaikutuksesta omaan ja isänsä elämänkulkuun:

After the Allied victory of the 1918, at the end of my father’s war, the victors divided up the lands of their former enemies. In the space of just 17 months, they created the borders of Northern Ireland, Yugoslavia and most of the Middle East. And I have spent my entire career – in Belfast and Sarajevo, in Beirut and Baghdad -watching the peoples within those borders burn.
- Robert Fisk: The Great War For Civilisation. The Conquest of the Middle East

PS. Päätin olla pitkittämättä tätä juttua kirjoittajien sinänsä mielenkiintoisten poliittisten kantojen esittelyllä, jos kiinnostaa niin googlatkaa. Sanotaan lyhyesti, että toinen kritisoi usein USA:n ja Britannian toimia Lähi-Idässä, toinen sen sijaan kannattaa Bushin hallinnon ulko- ja erityisesti sotapolitiikkaa.





Sininen kuu: tarina kadotetun paratiisin metsästäjistä

28 11 2007

James Hilton: Sininen kuu (Lost Horizon, 1933) Uusin painos: Tammi 1987. Suomentanut Eino Palola.

Sininen kuu alkaa vanhanajan fantasiaromaanien tapaan kehyskertomuksella, jonka tarkoitus on esitellä uskomattomalta kuulostava tarina. Englantilaiset herrasmiehet juoruavat ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Eräs miehistä tuntee totuuden: Conway löytyi myöhemmin, puolikuolleena ja hurja tarina kerrottavanaan.

Conway ystävineen päätyi Shangri-La’han, Sinisen kuun laaksoon Himalajan kätköissä. Vieraat huomasivat viihtyvänsä laaksossa, jonka asukkaat viettivät rauhallista elämää maailmalta turvassa, noudattivat kohtuuden periaatteita ja elivät yliluonnollisen pitkään. Vain joukon kuumaverinen nuorukainen kaipasi ”sivistyksen” pariin.

Sininen kuu lasketaan usein fantasia- tai utopiaromaanien joukkoon, mutta itse kutsuisin teosta eskapistiseksi romaaniksi. Toki fantasiaelementtejä löytyy, ja eräässä parhaista kohtauksista järki ja usko ottavat yhteen: ovatko laakson ihmeet vain huijausta? Utopiaksi Shangri-La’n yhteiskunnan kuvaus on liian ohutta. Selvimmin nousee esiin päähenkilöiden halu paeta modernia maailmaa. Tarina onnellisesta laaksosta jota ei löydy kartoista perustuu osittain tiibetiläiseen Shambala-legendaan. Ajatus vuoristo-onnelasta on niin vetävä, että jäin pohtimaan, miksi sitä ei popularisoitu aikaisemmin. Ehkä tarvittiin suuri sota, suuri lama ja joukko Oswald Spenglerin kaltaisia katastrofi-Kassandroja ennen kuin käymättömistä korpimaista alettiin etsiä maallista paratiisia eikä pimeyden sydäntä. Avain Conwayn motiiveihin löytyy Sommen juoksuhaudoista, kuten mies itsekin myöntää.

Sinisen kuun juoni lähtee hitaasti käyntiin, ja parasta kirjassa on sen jännittävä loppuosa. Henkilökuvaus on hieman kliseistä ja kerrontatyyli keskitasoa. Mutta ihmeen ja epäilyksen tunnelma jäi mieleeni vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Luulen, että jokainen lukija esittää itselleen saman kysymyksen: missä on minun Shangri-la’ni?





Usko, toivo, rakkaus ja miksi nuoret eivät käy kirkossa

18 11 2007

Ajauduin eilen kotimatkalla Tuomiokirkon kryptaan ja tutustuin ev. lut. kirkon Usko, Toivo, Rakkaus -mainoskampanjaan. Olen juuri sellainen ihminen, johon tällainen saattaisi upota: nuori aikuinen, kirkosta eronnut mutta uskonnosta kiinnostunut. Minua ärsyttää kirkon homofobisuus ja pelottaa jäykkä, vanhoillinen, järjestäytynyt uskonto. Itseironialla pelaava kampanja yrittää saada ihmiset avoimesti keskustelemaan uskonnosta ja kirkon roolista, mikä on ehkä parasta mitä siltä voi toivoa. Kirkon voimavara voisi nyky-yhteiskunnassakin olla positiivisen yhteisöllisyyden luominen. Mainokset kosiskelevat nuoria ja yhdessä on miespari sängyssä. Tällainen luultavasti ärsyttää vanhoillisia, mutta kutsu keskusteluun koskee kaikkia. UskoToivoRakkaus -sivustolla voi jokainen tuoda julki mielipiteensä.

Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamiseen on monia syitä, kuten kirkollisvero, tyytymättömyys kirkon opetuksiin ja toimintaan, ateismi, agnostismi ja kiinnostus muihin uskontoihin. Ja kirkon jäsenistäkin vain osa käy jumalanpalveluksissa. Vaikka en kuulu kirkkoon, niin vierailisin mielelläni joskus jumalanpalveluksessa. Jos vain saisin aikaiseksi.

Ehkä nuoret aikuiset eivät käy kirkossa, koska

1) Jumalanpalvelus on sunnuntaina kello 10.

2) Kirkossa pitää olla hiljaa paikallaan.

3) Kirkossa ei ole langatonta verkkoa. (Vai onko?)

Tuomiokirkon kryptassa oli eilen paljon nuoria. Mutta tapahtuma olikin illalla, siellä sai käydä netissä ja laulaa virsikaraokessa.

Jumalanpalvelukseen osallistuminen voisi olla mukava breikki tästä kiihkeästi sykkivästä todellisuudestamme, vieroitusoireiden uhallakin. Kristinuskossa on paljon hyvää, sen perussanomaa ovat viesti Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen opetukset. Ja vaikka Jessen kanssa hengailu ei kiinnostaisi (mainoskampanjan kieltä matkiakseni), niin ajoittainen hiljentyminen ja pohdiskelu sopivat kaikille.

P.S. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa Töölön kirkkoherra Auvo Naukkarinen kysyy, miten pitäisi suhtautua niihin ihmisiin, jotka uskovat vain osan kirkon opetuksista. Mielenkiintoinen kysymys, johon ainakaan minä en pysty vastaamaan.

P.P.S. Pisteet UskoToivoRakkaus-televisiomainokselle Erottaja-baarin kauniin interiöörin ikuistamisesta!





Tuonpuoleinen televisio

13 11 2007

Nythän on niin, että kuolema on kuuminta hottia telkkarissa. Hautajaistoimiston arkea kuvaava Mullan alla toi kuoleman luontevaksi osaksi perhe-elämää. Täydellisissä naisissa on kuollut kertoja. Sitten oli viikatetytöstä kertova Dead Like Me ja tänä syksynä yhdysvaltalaiseen primetimeen on päässyt sellaisia sarjoja kuin Pushing Daisies, jossa päähenkilö herättää ihmisiä kuolleista ja The Reaper jossa nuori mies toimittaa helvetistä karanneita takaisin yhdeksälle piirille. Elokuvasyksystä löytyy zombeja (28 viikkoa myöhemmin) ja vampyyreja (30Days of Night).

Kuolema on siitä hauska juttu, että sen ympärille voi kehittää sekä realistista kuvausta meitä kaikkia koskettavista kokemuksista että mitä kummallisimpia uskonnollis-mystis-kauhumeininkejä irrationaalista puoltamme viihdyttämään. Pyhäinmiesten päivän, halloweenin ja kekrin kunniaksi (olen pari viikkoa myöhässä, sorde) esittelen teille kuolleina syntyneitä tv-ideoita, tadaa!

1. Zombisaippua: The Dead and the Ugly. Vampyyrikirjailija Anne Rice leipoi aikoinaan kryptojen kauhudraculoista sielukkaita, seksikkäitä antisankareita. Zombit sen sijaan on jätetty aivojensyönnin ja holtittoman lisääntymisen noidankehään. Eikö ketään kiinnosta nähdä zombien goottiromanttisia herkistelyjä? Zombisaippua voisi tarjota kuumia katseita elävien kuolleiden soidinmenoissa, joita vietetään höyryävien aivopatojen äärellä.

2. Noidat ovat päässeet ihan liian vähällä. Harry, Sabrina, ne kolme siskosta. Palauttaaksemme USA:n Salemin takaisin maailmankartalle tarvitsemme noitavainojen aikaan sijoittuvan tv-sarjan. Pääosissa ovat ihmiset, joita epäillään noidiksi. He joutuvat pakenemaan kyläläisten soihtukulkueen raivoa, ja yrittävät samalla selvittää, ketkä heidän joukossaan ovat oikeita noitia. Arthur Millerin näytelmä Noitavaino käsitteli peitellysti USA:n 1950-luvun kommunistivainoja. Me kaikki pelkäämme noitia -sarja voisi luodata Patriot Actin kiroja ja sotkea 9-11-salaliittoteorioiden meininkiä noitamaiseen jännityspläjäykseen.

3. Matomarathon. On nähty Antz ja Ötökän elämää. Nyt tarvitaan ruumismatojen oma show. Uusimmalla animaatiotekniikalla toteutettu ohjelma vetoaa kaikenikäisiin, sillä pitäähän pennuillekin opettaa kuolemasta. Pääosassa pieni kalmanmato Ossi, jota pilkataan koska hänellä on vain viisi jalkaa. Ossi päättää näyttää epäilijöille ja osallistuu vaikeaan ja vaaralliseen Herra Möttösen ruumiiin ympärijuoksuun.

4. Danten matkassa. Fiktiiviseen dokumenttityyliin à la Konttori (mutta vauhdikkaammin) kuvattu matka-ohjelma Helvettiin, Kiirastuleen ja Taivaaseen. Oppaina Jumalaisesta näytelmästä tutut Dante, Vergilius ja Beatrice. Kirjallisesta esikuvastaan sarja poikkeaa hurtilla huumorillaan: kidutuskeinot ovat höperöitä, taivaan ilot naurettavan säälittäviä. Mutta kyseessä on kuitenkin laatusarja, jossa hyödynnetään modernia tekniikkaa tuonpuoleisen kuvauksessa. Renessanssi-ihmiset on korvattu uudemmilla julkkisvainajilla, joiden sijoittaminen hierarkisesti helvetin tai taivaan piireille aiheuttaa paljon kalabaliikkia Television Without Pityssa ja muilla dissaushehkutusareenoilla.

5. The Ultimate Voodoo Championship. Tositv-sarja, jossa kilpailevat noidat, velhot, shamaanit, voodooeukot ja hoodoohemmot. Sarja vaatii katsojilta uskoa yliluonnolliseen, sillä tässä realityssa magian eri koulukuntien (musta, valkoinen, vihreä) edustajat esittelevät loitsujaan erilaisissa haasteissa. Milloin pitää manata kuolleita, milloin keittää lemmenjuomaa. Välillä taiat riistäytyvät käsistä: vainajat riehuvat katsomossa ja vampyyrit purevat juontajia. Sarjan lopussa kaikki paljastuu huijaukseksi, mutta tämä unohtuu osalta katsojista ja kymmenen vuoden 34 % eurooppalaisista uskoo noituuteen. Voitte vain kuvitella mitä luvut ovat muualla.

6. Kuinka Ilmestyskirjan peto kesytetään. Jos luulit, että numero 666 eli pedon merkki on jotain ältsin kamalaa, niin odotas kun näet itse pedon. Sillä on 15 lonkeroa, 8 silmää ja 13 sellaista ruumiinosaa joille ei ole edes nimeä (taas uusinta animaatiotekniikkaa, jesh). Ulokkeiden sekamelska tekee hirviön liikkumisesta yllättävän vaikeaa. Kuinka leipoa pedosta salonkikelpoinen leijona, joka haisee hyvältä ja voi Harmageddonin koittaessa päästä treffeille? Tähän vastaavat viisi trendikästä homomiestä, jotka ovat sivutoimisia katolisia pappeja: he hallitsevat manauksia, jotka eivät karkota paholaista, vaan parantavat sen ulkonäköä. Sanomattakin on selvää, että Vatikaani paheksuu tätä sarjaa, ja kieltää sen esittämisen aina hamaan tuomiopäivään, eli ensi vuoden huhtikuuhun saakka.





Kaspardus haastattelee itseään

10 11 2007

Kaspardus: Hei Kaspardus, mitä kuuluu?

Kaspardus: Ihan hyvää, entäs itsellesi?

K: Hyvää, kiitos. Mitä olet puuhaillut viime aikoina?

K: Olen yrittänyt tehdä gradua, mutta en ole pahemmin edistynyt. Osittain se johtui siitä, että olin keikkatöissä, osittain…no, en vain saanut mitään aikaiseksi.

K: Tiedän tunteen. Käsittämätöntä kuinka paljon aikaa saakin kulumaan ihan vain vanhaan kunnon ei-mihinkään.

K: Joo, ei-mitään taitaa olla maailman yleisin huvi. Kohta alan todella panikoida, koska minunhan pitäisi valmistua ennen kesää.

K: Kyllä se siitä, uskon sinuun.

K: Kiitos.

K: Haluaisin kysyä jotain blogistasi. Miksi kirjoitat blogia?

K: Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ja toivon, että minulla olisi mahdollisuus tulevaisuudessa kirjoittaa enemmänkin, ehkä jopa ansaita elantoni kirjoittamalla. Minulle on tärkeää tehdä työtä, josta syntyy pysyvä, fyysinen lopputulos. Voisin tietysti myös mennä takaisin Kotipizzaan leipomaan pizzoja.

K: Niin, sinä…tai siis mehän pidämme pizzasta.

K: Ja melkein kaikesta muustakin ruoasta, kunhan raaka-aineet ovat hyviä eikä lihaa ole jatkettu jauhoilla. Mutta toki bloggaukseen on muitakin syitä kuin kirjoittamisen harjoittelu. Tahdon jakaa ajatuksia itseäni kiinnostavista asioista muiden kanssa. Onko se narsistista?

K: Jos on niin tuskin ainakaan kovin vakavan lajin narsismia.

K: Miten määrittelet vakavan lajin narsismin?

K: No jos esimerkiksi haastattelee itseään.

K: Joo, kuulostaa pahalta. Haluan vielä korostaa, että kirjoitan blogia omaksi ilokseni kun ehdin. En jaksa enkä pysty seuraamaan mitään ilmiötä kattavasti. Kirjoituksia voi olla hyvinkin erilaisista aiheista, ja mielipiteeni saattavat vaihdella.

K: Toivottavasti mielipiteesi eivät vaihdu liian usein. Sehän antaisi kuvan että sinulla…tai anteeksi meillä olisi jotenkin jakautunut persoonallisuus.

K: Pois se meistä. Olemme harmoninen persoona.

K: Eikö blogi vie sinulta liikaa aikaa?

K: Joskus kyllä. Syyskuussa kirjoitin ensi-innostuksen vallassa liikaa ja työni taisi kärsiä. Viime aikoina olen julkaissut lyhyempiä juttuja ja kuvia, niitäkin harvakseltaan. Pahoittelen jos en joskus ehdi kirjoittaa pitkiin aikoihin, mutta uskon, että kaikki ymmärtävät. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Tämä on taito, jota minun pitää vielä harjoitella.

K: Totta, tänäänkään et ole saanut mitään aikaiseksi, koska sinullla on krap….

K: (keskeyttää itsensä töykeästi) Ja seuraava kysymys, kiitos.

K: Lempielokuvasi?

K: Tuohon on vaikea vastata, mutta luetellaan jotain lemppareita. Stalag 17, Maltan haukat, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä, Fight Club, Aamiainen Tiffanylla.

K: Sanoitko tuon viimeisen koska se on chick flick?

K: Kyllä. Muut ovat synkkiä murhafilmejä, en halua vaikuttaa miltään psykolta. Jos pitäisi mainita joku komediafilmi niin Lubitschisin Ollako vai eikö olla on aika hauska.

K: Siinäkin on kyllä natseja.

K: Ai niin. Damn.

K: No entä lempikirjasi?

K: Tuohon on helppo vastata. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Siihen jää koukkuun. Teossarja on yritys kuvata kaikkea, minkä kirjailija elämänsä aikana näki ja oppi. Yhden yhteiskunnan kuvana se on aikaan sidottu, mutta pienet elämää, rakkautta ja taidetta koskevat huomiot ovat nykylukijoidenkin tunnistettavissa.

K: Et ehkä hehkuttaisi Proustia noin paljon jos tuntisit venäläisiä klassikoita vähän paremmin. Tolstoi…

K:…ymmärsi ihmisluontoa paremmin kuin oli hänelle itselleen terveellistä. Kuulit tuon äidiltä.

K: Niin kuulin. Mutta sinulla on pitkään ollut projektina lukea venäläisistä klassikoista Karamazovin veljekset.

K: Kyllä. Olen kuullut, että se auttaa ymmärtämään Lostia.

K: Lost on lempi tv-sarjasi?

K: Olen täysin riippuvainen Lostista. Sarjassa on niin monia tasoja, ja se on viime aikoina kehittynyt synkempään, aikuisempaan suuntaan. Lostissa yhdistyy scifiä, filosofiaa, viittauksia popkulttuuriin ja kiehtovia ihmistyyppejä. Olen tosin aika pettynyt siihen, että lähes kaikkien naishahmojen kuvaus on miehiin verrattuna heikkoa. Miehet tutkivat saaren mysteerejä, naisten elämä pyörii romantiikan ja lisääntymisen ympärillä. Mutta muuten aivan mahtava sarja. Tykkään myös Housesta, Brothers and Sistersista, joskus Heroesista ja Täydellisistä naisista. Ja South Park on aina pakko katsoa.

K: Aika paljon televisiota. Käytkö koskaan ulkona ystävien kanssa?

K: Käyn, mutta minua alkaa usein nukuttaa jo ennen yhtätoista, ja silloin baariin jäämien vaatii minulta suuria tahdonponnistuksia. Lisäksi kukkuminen ja biletys eivät yhtään auta uniongelmaani.

K: Kuulin, että liikunta voi auttaa uniongelmiin.

K: Niinhän ne sanovat. Ei se oikeasti auta.

K: Mitä liikuntaa harrastat?

K: Juoksua tai pikemminkin hölkkää, astangajoogaa ja joskus kuntosaliharjoittelua. Jälkimmäinen on minulla usein vähän summittaista, koska kun saan raahauduttua salille niin jaksan harvoin tehdä useita sarjoja. Juoksu ja ohjattu liikunta menevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi teen.

K: Liikunnan tarkoitus on rentouttaa, siinä ei pitäisi joutua miettimään mitään tarpeetonta.

K: Aivan. Toisaalta on ihan hyvä, että miettii omia juttujaan. Minun ongelmani on ehkä se, että en ajattele tarpeeksi. Luen, katson televisiota, kuuntelen podcasteja, mutta harvoin vain olen ja pohdin. Itse asiassa heikkouteni onkin ehkä passiivisuuden puute.

K: Jos vain imet tietotulvaa itseesi niin eikö se tarkoita, että olet aika passiivinen?

K: Ehkä. Mutta nykyään ei kukaan ole minkään tietotulvan armoilla. Kaikki informaatio pitää valikoida.

K: Niinpä. Entä jos valikoinnin lisääntyminen johtaa siihen, että ei enää ole mitään suuria uutisia tai yhteisiä kokemuksia?

K: Tuo edellyttäisi kaiken fyysisen yhteisöllisyyden loppua. Ja nykyihminenhän on paitsi sosiaalinen myös verkottautuva eläin.

K: Itse asiassa facebook ja muut nettiyhteisöt ovat käytännön tasolla osoittaneet sen, mistä on esitetty teorioita vaikka kuinka pitkään. Jokainen on noin kuuden askeleen päässä jokaisesta toisesta.

K: Ehkä pikemminkin kymmenen askeleen päässä. Ja tämä tarkastelutapa sopii huonommin kehitysmaihin, vaikka niissäkin on löydetty internetin tarjoamat verkottautumismahdollisuudet.

K: Internet on monille ainoa vapaan liikkuvuuden muoto. Mutta miten me päädyimme tänne? Minä olin haastattelemassa sinua…

K: Vai oliko se niin että minä haastattelin sinua? En muista.

K: No, kiitos kuitenkin haastattelusta. Palataan asiaan joskus toiste.

K: Kiitos. Ja hyvää päivänjatkoa.





Vielä Jokelasta: yksittäistapaus vai oire jostain suuremmasta?

9 11 2007

Lueskelin lehtijuttuja ja kommentteja Jokelan surmista. Aikaisemmassa postissa päivittelin väkivaltaa ja toivoin, että sen ehkäisemiseksi tehtäisiin enemmän. On tietysti hyvä jos tapaus saa ihmiset kiinnittämään enemmän huomiota nuorten pahoinvointiin ja väkivaltaisen käytöksen tunnistamiseen. Mutta en jaksa uskoa, että tämän yhden tapauksen pohjalta voisi tehdä mitään suuria johtopäätöksiä yhteiskuntamme tilasta.

Kyllä, nuorilla on paljon ongelmia. Mutta he eivät silti yleensä tapa ihmisiä. Jokaisessa valtiossa, kaupungissa ja kylässä on omat hullunsa, on ollut varmasti kaikkina aikoina. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa penättiin perinteistä suomalaista yhteisöllisyyttä. Jokelan ampujalla oli oma omituinen, narsistinen ideologiansa. Terapia olisi saattanut auttaa, mutta tuskin tappajaa olisi mikään perhe-, työ-, tai poliittinen yhteisö pelastanut. Tai ei ainakaan mikään demokraattiseen maahan sopiva yhteisö. Maamme perinteinen poliittinen yhteisöllisyys vuosikertaa 1918 olisi ehkä ollut hänen mieleensä.

Ja Hesarissa vedettiin Nietschzekin mukaan tähän soppaan. Minun teiniaikoinani kaikki tuntuivat lukevan Nietschzeä, eikä kukaan tutuistani ole tappanut ketään. Vielä. Nietschzeä opetettiin oikein filosofian tunneillakin. Järkevätkin nuoret ovat joskus kiinnostuneita ”pimeästä puolesta”, mutta osaavat arvioida ideoita kriittisesti. Heille ampujan halveksimat tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä arvoja, eikä minkään ääriaatteen propaganda pysty sitä muuttamaan. Toisaalta Mein Kampfin lukeminen lienee varsin harvinaista.

Internetin mahdollisuudet hyvään ja pahaan voivat näytellä roolia joidenkin mielenterveysongelmien pahenemisessa, mutta toisaalta ne tarjoavat monelle yksinäiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää samanhenkisiä ystäviä. Useimmat nuoret käyttävät nettiä pitääkseen yhteyttä ystäviin, joita he tapaavat myös oikeassa elämässä.

Aselakien järkevyyttä voi toki pohtia. En ymmärrä, mitä nuori tai vanhempikaan ihminen tekee aseella jota ei ole tarkoitettu urheilu- eikä metsästyskäyttöön. Mutta kun maassa on 1,6 miljoonaa asetta, niin on itse asiassa ihme, ettei tällaista tapahdu useammin.

Yhteiskunnassamme on paljon parannettavaa, mutta ei tehdä tästä tragediasta kaikkien epäkohtien symbolia. Kaivataan tutkimusta, ei spekulaatiota. Monimutkaisten ongelmien yksinkertaistaminen ei johda toimiviin ratkaisuihin ja voi olla jopa vaarallista.

PS. Jos olette huolissanne suomalaisesta nuorisosta niin kehotan lukemaan aikaisemman postini Hyviä uutisia Suomesta, huonompia maailmalta. Se käsittelee itsemurhien vähenemistä Suomessa: nuorten itsemurhat ovat laskeneet jopa puoleen entisestä. Nuorten mahdollisuudet saada psykologista hoitoa ovat myös kaksinkertaistuneet. Tämä on ainakin hyvä alku, toivottavasti kehitys jatkuu samaan suuntaan.

UPDATE 21.11. Facebookin Philosophers -applicationissa voi valita lempparifilosofeja profiiiliinsa. Arvatkaa kuka on käyttäjien keskuudessa suosituin ajattelija? Nieschzepä tietenkin.





Ei muuta pelättävää kuin pelko itse?

9 11 2007

Opin Facebookista, että tänään on Keoston julistama pelon vastainen päivä. Tarkoitus olisi miettiä pelkoja ja niiden järkevyyttä, sekä sitä, miten pelkoa voisi vähentää. En ehkä allekirjoita kaiken pelon eliminoimista, sillä ero turhien ja järkevien pelkojen välillä on häilyvä. Mutta minä olenkin aika pelkääjä. Äitini on joskus käyttänyt itsestään nimitystä Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, sen Tove Janssonin Muumi-tarinan mukaan. Olen valitettavasti seurannut äitini jalanjälkiä. Lista peloistani:

1) Onnettomuudet. Pelkään luonnononnettomuuksia, liikenneonnettomuuksia ja kotionnettomuuksia. Jälkimmäinen lienee erityisen absurdi pelonaihe. Pelkään tipahtavani parveltani. Kiinteistönvälittäjä sanoi, että parven tikkaat ovat hengenvaaralliset, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään niiden korjaamiseksi. Pelkään jättäväni hellan päälle. Pelkään saavani ruokamyrkytyksen, koska syön joskus ruokia, joiden parasta ennen-päivä on jo ohi. Toisaalta jos todella pelkäisin, en kai söisi niitä.

2. Pelkään ilmastonmuutosta ja terrorismia. Asialliset ympäristön tilaa koskevat uutiset saattavat huolestuttaa minua, mutta Sarasvatin hiekkaa -kirjan tapaiset (fiktiiviset) maailmanlopun visiot saavat minut näkemään painajaisia. Terrorismin pelko on periaatteessa irrationaalista, sillä iskun todennäköisyys on lähes aina pieni. Marokossa asuessani en ollut kovinkaan huolestunut laajan terroristiverkoston paljastuessa. Ajattelin, että jos kaikki niiden mastermindit on pidätetty niin mahdolliset jälkijoukot tuskin ryhtyvät mihinkään. Mutta yksinäinen laukku Helsingin metrossa sai minut kerran nousemaan ulos ennen omaa pysäkkiäni.

3. Pelkään palata yöllä kotiin. Kysyin asiaa parilta (miespuoliselta) kaveriltani, ja he sanoivat ettei heitä ikinä pelota kävellä öisessä Helsingissä. Minulla on yleensä lyhyt kotimatka ja asun Kruununhaassa joka tunnetaan rauhallisuudestaan. Kaikista pelottavinta onkin, että jos joku kävisi kimppuuni, niin kadulla ei todennäköisesti olisi ketään auttamassa. Ja vaikka olisikin, niin tekisivätkö he mitään?

4. Korkeat paikat. Rakastan vuoria, mutta minua pelottaa kävellä vuoristopoluilla ja istua autossa joka ajaa kapeilla vuoristoteillä. Äitini uskoo, että tämä on tervettä itsesuojelua. Pelkään korkeita paikkoja vähemmän kuin muut perheenjäseneni. Firenzen-matkallamme vanhempani ja siskoni odottivat alhaalla kun minä kiipesin Il Duomon kupoliin.

5. Verikokeet! Tämä on luultavasti pahin irrationaalinen pelkoni. En kestä ajatusta, että joku vie vertani. Suoneni ovat jotenkin normaalia syvemmällä, ja vertani otettaessa joudutaan yleensä etsimään suonta molemmista käsistä, mikä ei auta ollenkaan. Kun polvilumpioni meni sijoiltaan niin minulle laitettiin jotain vahvaa kipulääkettä suoneen. Tämä oli melkein kauheampaa kuin jalan aiheuttama kipu.

6. Hämähäkit. En pelkää pieniä hämähäkkejä, mutta isoja kylläkin. Ne ovat niin yliluonnollisen kamalan näköisiä, että en edes uskaltaisi katsoa niitä silmiin (tai simäryppääseen). Suomessa ei tällaisia ole paitsi lemmikkikaupoissa, mutta entä trooppisella alueella? Uskallanko ikinä mennä hämähäkkimaihin?

7. Porakoneet, moottorisahat ja muut mahdollisesti vaaralliset laitteet. En luota omaan ruumiiseeni, enkä muidenkaan. Jos joku pöristää isoa poraa muiden vieressä, niin miten voi olla varma, ettei se osu jonkun silmään?

8. Epäonnistuminen, rakkaiden menettäminen, rakkauden menettäminen, työttömyys. Toisin sanottuna pelon aihe on tulevaisuus. Ja elämä itse.

On joitakin asioita, joita pelkään vähemmän kuin muut. Näihin kuuluvat

1. Liftaus. Monet pitävät liftausta liian vaarallisena, minä en. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset voivat luottaa tuntemattomiinkin. Järjen käyttö on tietysti suotavaa. Ei pidä liftata iltaisin tai kaupungeissa, tai vaarallisissa maissa. Eikä pidä nousta epäilyttävien tyyppien autoihin. Ranskassa ja Suomessakin on huonojen liikenneyhteyksien alueita, joilla liftaus on autottomille kätevin mahdollisuus matkustaa kylien ja kaupunkien välillä, ja sitä pidetään siksi normaalina.

2. Jotkut sosiaaliset tilanteet. Minun on usein melko helppo lähestyä vieraita ihmisiä. Tärkeälle tyypille soittaminen saattaa hieman jännittää, mutta ihmisten tapaaminen henkilökohtaisesti käy minulta kohtalaisen luontevasti. Kääntöpuolena on malttamattomuus: olen varmasti karkoittanut uusia ystäviä suorasukaisuudellani, potentiaalisista hoidoista nyt puhumattakaan.

3. Kulkukissoista tarttuvat sairaudet. Jos kissalla ei ole näkyvää vammaa tai sairautta, niin en yleensä voi vastustaa kiusausta silittää sitä. Kissat ovat ihania, toivottavasti saan joskus omia.

Keskustelin eilen kavereideni kanssa Jokelan koulumurhista. Puhuimme siitä, kuinka väkivaltainen maa Suomi on. Kyseessä oli yksittäinen hullu, mutta osa meistä toivoi laajempaa keskustelu suomalaisista henkirikoksista. Usein sanotaan, että media luo turhia pelkoja retostelemalla rikoksilla. Tämä on osittain totta. Ostan hyvin harvoin iltapäivälehtiä, mutta luen aina kauppareissulla otsikot, ja kysyn joskus kassalta tapauksesta lisää (lähikauppani on melko hiljainen, ja kassahenkilö ehtii lukea kaikki lehdet läpi). Kaikesta väkivaltauutisoinnin kritiikistä huolimatta en voi olla ihmettelemättä, kuinka mitä friikeimmät perhesurmat ja mustasukkaisuusdraamat eivät aiheuta enemmän reaktioita. Suomalaisella naisella on paljon suurempi mahdollisuus joutua väkivallan uhriksi kotona kuin ulkosalla, eli ei minunkaan kannattaisi pimeitä katuja pelätä. 1990-luvulla Suomessa tapahtui EU-maista eniten murhia henkeä kohti. Tilanne muuttui, kun unioni sai uusia jäseniä. Entisten kommunistimaiden murhalukuja voi selittää yhteiskunnan nopealla muutoksella sekä verraten huonolla taloudellisella tilanteella. Mikä on meidän tekosyymme? Se, että suomalaiset yleensä tappavat puolisoitaan, lapsiaan ja ryyppykavereitaan eivätkä ventovieraita ei ole mikään syy kohauttaa olkapäitään ja unohtaa koko ilmiö. Miksi kulttuurimme on näin väkivaltainen?

Väkivalta on vakava ongelma, mutta niin on sekin, että media lietsoo pelkojamme, ja herkät ihmiset (joihin taidan itse kuulua) alkavat pelätä kanssaihmisiään. Tämä murtaa pohjaa ystävälliseltä yhteisöllisyydeltä, jonka ei tarvitse nyky-yhteiskunnassakaan olla mahdottomuus. Pelon ilmapiirin luominen saattaa palvella joitakin poliittisia tavoitteita, mutta kuka meistä tarvitsee rikoksilla ja terrorismilla ratsastavia poliitikkoja? Tarvitsemme väkivaltaa ehkäisevää työtä ja apua uhreille ja heidän perheilleen. Pelon ilmapiirin sijaan tarvitsemme suojelun ilmapiirin, sellaisen, jossa ihmiset välittävät naapureistaan ja ohikulkijoistakin sen verran että tunkevat nenänsä heidän asioihinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, onko kaikki hyvin, voinko auttaa. Tragedioita ei aina pysty aavistamaan, mutta joskus kyllä.

Jokelan surmat järkyttivät koko kansaa ja saivat tuhannet ihmiset osoittamaan sympatiaa uhrien omaisille. Toivon että muutkin väkivallan uhrit ja heidän perheensä saisivat samanlaista tukea. Ja toivon että tekisimme kaikki parhaamme, ettei tällaista tapahtuisi enää ikinä.

UPDATE 10.11: Moni on ilmaisssut Jokelan tragedian järkyttäneen turvallisuudentunnettaan. Ymmärrän koululaisten pelontunteen lisääntymisen, ja myös sen, että vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Koulua on pidetty turvallisena paikkana. Matti Vanhanen sanoi tapahtumien viiltäneen suomalaisten turvallisuudentunnetta, varmaan ihan totta. Mutta Aki Riihilahden The Times-kirjoitus Times, IS) tuntui liioittelulta: suomalaiset pelkäävät ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Olen iloinen Riihilahden puolesta, jos hän ei ole aikaisemmin tässä maassa pelännyt. Suomen poikkeuksellisen korkeat henkirikostilastot näyttävät jääneen mieheltä lukematta. Omasta puolestani täytyy sanoa, että luulen tapahtuneen kaikessa kauheudessaankin itse asiassa lisänneen turvallisuudentunnettani. Tällä kertaa murhat eivät jääneet vain parin iltapäivälehden myyntivalteiksi, vaan ihmiset järkyttyivät ihan oikeasti ja ilmaisivat sankoin joukoin tukeaan uhrien omaisille. Ehkä suomalaiset sittenkin välittävät siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Ehkä väkivallan ehkäisemiseksi tehdään tulevaisuudessa enemmän.

UPDATE 18.1.2008. MT3:n nettisivuilla juttu suomalaisista henkirikoksista, joiden määrä on kasvanut entisestään viime vuosina. Oikeusministeriön rikostorjuntaneuvoston pääsihteeri Hannu Takala kutsuu henkirikoslukuja ”kansalliseksi häpeäksi”. Takala uskoo, että luku on puolitettavissa pitkäjänteisellä työllä. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy läntisestä Euroopasta. Henkirikosten määrän kasvuun on vaikuttanut vuoden 2004 alkoholiveron alennus, joka ohjasi kulutusta väkevämpien juomien suuntaan. Stefan Aniszewski havaitsi veronalennuksen tuhoisat vaikutukset jo vuonna 2005 valmistuneessa, palkitussa pro gradu- työssään Alkoholin kulutus ja henkirikokset Suomessa. Jokelan tapaus oli poikkeus säännöstä, sillä suurin osa murhista ja tapoista tehdään humalassa. Parisuhdeväkivalta on Takalan mukaan yksi suurimmista ongelmista.





Viikon luontokuva: näin huijaat huonekasvia

28 10 2007

 

syksy-022.jpg

 

Nahistunut minttuni levitti oksansa patterin päälle ja luulee nyt kevään koittaneen!





Viikon kuva: pussailevat poliisit

21 10 2007

Olen päättänyt parantaa blogini visuaalista ilmettä, minkä ehkä arvasittekin aikaisempien postien kuvista. Joku saattaa tietysti olla myös sitä mieltä, että tapahtunut muutos on huonompaan suuntaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Alla kuva Blue Noses-ryhmän taideteoksesta, jonka piti osallistua venäläisen nykytaiteen näyttelyyn Pariisissa. Venäjän kulttuuriministeri Sokolov kuitenkin esti suutelevien poliisien ja 16 muun provokatiiviseksi leimatun taideteoksen edustusmatkan.

kissing_policemen.jpg

Oikeastaan kuva ei ole eroottinen, kuten sensuroijat arvelivat, vaan tarkoitus oli näyttää mitä voisi tapahtua, jos kaikki ilmaisisivat avoimesti tunteitaan toisiaan kohtaan. Kieltämättä poseeraus näyttää aika jäykältä, tosissaan pussailevat poliisit olisivat kai tiukemmin toistensa sylissä. Ja Siperian hyytävä talvimetsä sulaisi heidän ympäriltään. Kertokaa ihmiset onko tämä nyt hottia vai lämmintä? Eräässä sensuroidussa kuvassa telmivät Osama Bin Laden, Vladimir Putin ja George Bush sängyssä. Taiteilijat valittavat Venäjän kulttuuripolitiikan palanneen Hruštšovin aikaan, ja kertovat graffittitaiteilija Banksyn pussailevien poliisien inspiroineen siperialaiskollegoja esittävää kuvaa.

banksy.jpg

Hilavitkutin, Guardian, LifeIsAJoke. Banksyn taidetta löytyy lisää hänen sivuiltaan.

Kai näitä kuvia saa laittaa asiasta kertovaan juttuun? Vastatkaa mulle ennen kuin ilmiannatte esivallalle, kiitos!





Ramadan: mitä ulkopuolisen kannattaa tietää

21 10 2007

Ramadan, tuo muslimien pyhin kuukausi, tuli ja meni melkein huomaamatta. Mikä teki oloni haikeaksi. En voi ymmärtää Ramadanin pyhyyttä ja merkitystä koska en ole muslimi. Mutta viime vuonna Marokossa asuessani mullisti Ramadan minunkin arkeni. Opettelin seuraavat säännöt:

1. Älä mene ulos heti auringonlaskun jälkeen. Muslimit ovat koko päivän syömättä ja juomatta. Auringonlaskun rukouksen jälkeen he syövät kodeissaan ftour-aterian. Ulkona liikkuvat ainoastaan ne joilla ei ole kotia mihin mennä. Marokossa ihmisvilinä on ystäväsi, tyhjät kadut vihollisiasi. Minua varoitettiin liikkumasta ulkona heti pimeän laskeudutta, mutta kerran jouduin palaamaan kotiin tähän aikaan. Mitään ei tapahtunut, mutta tunnelma ulkona oli aika pelottava.

2. Mene ulos muutama tunti auringonlaskun jälkeen. Syötyään kotona f’tour -aterian ihmiset lähtevät kyläilemään ja kaupungille. Ja syövät lisää. Monet lihovat Ramadanin aikaan, vaikka jotkut uskonoppineet pitävät mässäilyä sopimattomana, naistenlehdistä nyt puhumattakaan. Medinat eli vanhat keskustat kapeine ostoskatuineen täyttyvät ihmisistä. Kyläilyt sukulaisten luona saattavat venyä pitkälle aamuyön puolelle. Ihmettelen aina Välimeren maiden ihmisten valvomiskykyä. Menen nukkumaan yleensä viimeistään kahdeltatoista, ja bileiltana jaksan valvoa pari tuntia myöhempään. Olen varmaan antanut suomalaisista tylsän kuvan ulkomaiden asukeille, mutta perjantai-illasta sunnuntaiaamuun juhlivat helsinkiläisystäväni tekevät parhaansa korjatakseen tilanteen. Luotan teihin, kaverit!

3. On hyvä antaa jotain köyhille. Ramadanin aikaan rikkaat ihmiset lahjoittavat suuria summia hyväntekeväisyyteen. Tavalliset ihmiset antavat kerjäläisille enemmän ropoja kuin yleensä. Minäkin annoin hövelimmin, etenkin lähikortteleiden kerjäläisille. En halunnut vaikuttaa ilkiöltä. Köyhät koputtelevat iltaisin ovia ja pyytävät ruokaa. Marokkolaisen ystäväni mukaan yksikään Ramadania viettävä koti ei voi kieltäytyä ruokkimasta köyhiä ”koska Ramadanin aikaan rikkaat näkevät nälkää kuten köyhät, ja köyhät juhlivat kuten rikkaat”. Ramadan on siis sosiaalisen tasoituksen kuukausi. Myös minä ja kämppikseni saimme yhden kerjäläisen ovemme taakse. Sanoimme, että emme vietä Ramadania, mutta tarjosimme jotain ruokaa. Kuvio toistui parina iltana, kunnes eräänä iltana annoimme vain säälittävää leipää. Kerjäläinen ei palannut. Marokkolaiset tuttumme paheksuivat kerjäläisen käyttäytymistä sillä ainoastaan muslimeilta sopii odottaa ruoka-apua.

4. Passi mukaan lounaalle ja viinikauppaan. Ramadanin aikana sosiaalinen kontrolli pelaa: paastorikkureita ei suvaita. Supermarkettien viinaosastoilta saa alkoholijuomia vain ulkomaanpassia näyttämällä. Useimmissa ravintoloissa ei paikallisille tarjoilla mitään päiväsaikaan. Tunisialainen kaverini meni kerran lounaalle ranskalaisten ystäviensä kanssa. Tarjoilija otti ranskalaisten tilaukset vastaan mutta tivasi tunisialaiselta tämän uskontoa. Kaverini vastasi, ettei se kuulu tarjoilijalle, jolloin tarjoilija halusi tietää oliko hän marokkolainen. Kielteisen vastauksen kuullessaan tarjoilija toi kaverilleni mitä tämä pyysikin. Huomasin saman pätevän monessa asiassa: ulkomaalaiset saavat tehdä mitä haluavat, mutta marokkolaisen asioihin voivat muut marokkolaiset sekaantua. Liberaalisti uskontoa tulkitseva tuttunikin paheksui trendikahvilassa näkemiään lounastajia, sillä paasto on sentään yksi islamin viidestä peruspilarista. Aina on niitä, jotka syövät salaa, mutta myös niitä, jotka pohtivat onko oman syljen nieleminen syntiä.

5. Varo liikennettä. Kun auringonlasku punertaa talojen katot menevät kaupat kiinni ja ihmiset suuntaavat koteihinsa. Autoilijat ajavat kuin kaistapäät. Marokkolainen liikenne on suomalaisille ja monille muillekin aluksi pelottavaa, kuin Italiassa mutta potenssiin 10. Itse asiassa marokkolaiset autoilijat ottavat jalankulkijat huomioon paremmin kuin helsinkiläiskuskit. Ramadanin iltapäiväruuhkissa autoilijoiden huomaavaisuus karisee pois. Hurjastelu tuo mieleen katastrofileffat, joissa ihmiset ajavat henkensä kaupalla luonnonmullistusta tai tappavaa tautia pakoon. Sitä se nälkä teettää.

6. Kunnioita muiden paastoa. Yritin välttää julkisesti syömistä jos pystyin. Kerran krapulassa join teetä ja söin kakkuja Kasbahin kahvilassa. Siellä on paljon turisteja, joten en erottunut joukosta. Chefchauenin reissulla hostellin emäntä joutui heräämään aikaisin paistaakseen munia ainoastaan meidän seurueellemme, naisrukka.

Juon aina 1,5 litraa vettä tunnin juoksulenkillä, enkä muuttanut tapojani juostessani Ramadanin aikaan Hiltonin puistossa. Muut kuntoilijat loivat suuntaani paheksuvia katseita. Monet marokkolaiset urheilevat iltapäivällä ilman nestetankkausta. Naapurin tytöt kertoivat, että lukiossa saattaa olla aamulla liikuntatunti, ja sitten kaikki joutuvat olemaan juomatta ja syömättä koko päivän. Sissiteinejä.

Jotkut ei-muslimituttuni paastosivat. Rabatin ekspatriaatit pitivät yksittäisiä paastopäiviä, mutta amerikkalainen ystäväni, joka oli vapaaehtoisena pienessä kaupungissa Saharan laidalla noudatti sawmia (eli paastoa) koko Ramadanin ajan. Vierailimme hänen luonaan Ramadanin loppupuolella. Etelän ilma on hyperkuivaa ja siellä oli syksylläkin kuumaa kuin pätsissä. En voi ymmärtää kuinka kukaan voi olla juomatta sellaisessa paikassa. Kaverini teki työtä paikallisten nuorten parissa, ja olisi menettänyt pienen, vieraita kulttuureja huonosti tuntevan yhteisön kunnioituksen ellei olisi paastonnut muiden mukana.

7. Älä odota keneltäkään yhtään mitään. Ramadanin aikaan ihmisten pitäisi kunnioittaa islamin opetuksia tavallista huolellisemmin, rukoilla ja ajatella hyviä ajatuksia. Marokossa viimeksi mainittu ei aina tunnu sujuvan niin kuin pitäisi. Nälkäiset ihmiset voivat olla hyvin ärtyisiä ja monet työskentelevät puoliteholla. Kokouksia ja työtapaamisia on vaikea sopia, varsinkin jos haluaa saada jotain aikaan. Viranomaiset ottavat oleskelulupahakemuksen vastaan mutta eivät tee asian hyväksi mitään ennen kuun loppua. Toisaalta on niitä, jotka raatavat aamusta iltaan kuten elämänsä jokaisena päivänä. Monet perheenäidit näkevät käsittämättömän paljon vaivaa valmistaakseen Ramadan-herkkuja muiden tehtäviensä ohella.

8. Älä ihmettele jos heräät keskellä yötä omituiseen metakkaan. Asuimme Rabatissa miellyttävällä, keskiluokkaisella alueella. Mutta parvekkeemme ja monet ikkunoistamme antoivat vilkkaalle, pitkien palmujen reunustamalle kadulle, jonka toisella puolella sijaitsi huomattavasti työväenluokkaisempi alue. Tämä teki lähishoppailusta sangen jännittävää puuhaa, mutta Ramadanin aikaan ymmärsin, että sijainnilla oli myös varjopuolensa. Heräsin kahden aikaan yöllä rumpujen paukkeeseen ja ihmishälinään. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä olisi voinut olla kyse. Kelattuani läpi kaikki mahdolliset uhkaskenariot huomasin metelin liikkuvan talostamme poispäin. No, jos se on jotain vakavaa niin kai siitä on aamulla lehdissä, päättelin. Seuraavana päivänä marokkolainen työkaverini nauroi, kun kerroin öisestä metelistä. Hän kertoi, että traditioihin kuuluu varhainen herätys syömään ja rukoilemaan. Kaupungeissa tätä harrastetaan enää vain kansanomaisimmilla alueilla. Työkaverini piti kahta epätavallisen aikaisena rummutusaikana, aamurukoukseenhan oli vielä monta tuntia.

9. Nauti herkuista ja paikallisten vieraanvaraisuudesta. Ramadanin aikaan leipomot laajentavat tarjontaansa. Tiskit pursuavat sataa sorttia leivoksia ja pasteijoita. Osallistuin muutamalle Ramadan-päivälliselle. Parhaiten jäi mieleen naapurien minulle ja kämppikselleni järjestämä ateria. Rouva halusi näyttää mitä marokkolainen ruoka voi parhaimmillaan olla. Menimme kuuden aikaan syömään ftour-ateriaa. Tarjolla oli hariraa ja toista ruokaisaa keittoa, hunajalettuja, ohuista säikeistä muodostuvia leivonnaisia, makeita kakkuja, munia, ja ties mitä. Rasvaista ja makeaa ruokaa, joka täytti nopeasti. Nam nam, söimme mahamme täyteen. Jälkiruoaksi oli rasvoista ja sokereista tehtyä mömmöä. Tuoteselosteen kuullessani ajattelin, että äiti tappaisi minut jos tietäisi. Aterian jälkeen katselimme televisiosta Ramadan-saippuaa ja rupattelimme. Jossain vaiheessa perheen äiti kysyi: no, milloin haluaisitte syödä? Taas? kysyimme järkyttyneinä. Kävi ilmi, että tämä oli vasta alkua. Varsinaisella illallisella söimme kanaa ja nuudelintapaista yhteiseltä vadilta, keittoa ja kakkuja. Lopulta mahaan ei mahtunut muruakaan. Mutta tässähän on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä, rouva valitti. Tyttäretkään eivät enää suostuneet syömään, kai he välittivät linjoistaan. Kiitimme upeasta ateriasta ja hoipertelimme omaan asuntoomme vatsojamme pidellen. Tarjosimme joskus naapureillemme päivällistä mutta pastamme ja vohvelimme eivät yltäneet Ramadan-ruokien tasolle. Hävisimme kokkisodan suosiolla.

Valitettavasti en ottanut kuvia ihanista Ramadan-ruoista. Suippokantisissa ruukuissa kypsytettävät taginet ovat Marokon lahja maailmalle. Lemppareihini kuuluvat erilaiset lammastaginet, esimerkiksi taateleilla ja manteleilla maustetut, sitruuna-oliivi-kanatagine ja tagine kefta. Olin juuri ennen Ramadania eräissä bileissä joissa valmistettiin ja syötiin iso tagine. Pojat kyllä kertoivat, mistä ruumiinsosasta ruoka oli tehty, mutta vasta kun kaikki liha ja kasvikset oli syöty näimme karun totuuden omin silmin.

syyskuu-marokko-050.jpg

Jep, se on lampaan pää. Suomalaiset kaverini kirkuisivat kauhusta jos tarjoilisin jotain vastaavaa. Mutta se oli hyvää!

Edit 16.18. 2008. Ranskankielinen Tel Quel-lehti (no. 301/2007) kirjoitti marokkolaisten uskontoa koskevasta tutkimuksesta (linkki). Haastatelluista 1156 kansalaisesta 60 % oli sitä mieltä, että Ramadan-paaston rikkoja ei ole muslimi. 44,1 prosenttia oli sitä mieltä, että rikkureita pitäisi rangaista, 40,8 % piti paastoamista yksityisasiana, ja 14,2 prosentin mielestä yhteiset säännöt vaativat paastoamista. En tiedä mitä loput 0,9 prosenttia ajattelevat. 

Tämä ruokailukuva on otettu Ramadanin aikaan, mutta kuvan apina EI NOUDATA paastoa. Eikä kuvan nainenkaan, mutta hänellä on sentään sivistyneemmät pöytätavat.

sahara-146.jpg





Lähetin Hillary Clintonille Booze Mailia

17 10 2007

Tämä on luultavasti viidesmiljoonas suomenkielinen Facebook-blogipostaus kahden kuukauden sisällä , mutta minun on pakko jakaa hassuja Naamakirja-kokemuksiani kanssanne.

Puhuimme ystävieni kanssa Erottaja-baarissa siitä, kuinka yhä useammat suomalaiset yritykset käyvät kuulemma tsekkaamassa työnhakijoiden feissarisivut. Sillä Facebookin avulla voi oppia kanssaihmisistään vaikka mitä. Joku kertoi, että hänen työpaikallaan Naamakirjan statuksia vahdataan tarkasti: nehän kertovat, mitä ihminen kullakin hetkellä tekee tai miettii. Eli jos tyypin status on jatkuvasti laatua ”drinking tequila in Redrum” tai ”having a huge hangover and watching old South Parks” niin työnantaja saattaa miettiä kahteen kertaan ennen kuin jatkaa työsopimusta.

Kollegoita voi vakoilla yritysten omien verkostojen kautta. Mutta miten joku tuntematon tyyppi muka voisi nähdä feissarisivuni? ihmettelin. Esimerkiksi Suomi-verkoston kautta, kaverini vastasi. Omat profiilitietoni eivät näy Finlandissa mutta yliopiston verkostossa kylläkin. Eli kuka tahansa yliopistolainen voi tsekata ainakin perustietoni, persoonallisuuskuvaukseni ja seinäni. Minulla on myös sivuntäysi erilaisia applicationeja virtuaalilemmikistä purity testiin. Päätin että näitä ei ulkopuolisten tarvitse nähdä, ja tehostin salausasetuksiani. Kavereille voi ylpeillä sillä, että saa Facebookin televisiovisoista huippulukemia. Mutta arvonimet Lost fanatic tai Desperate Housewives devotee tuskin näyttäisivät hyvältä CV:ssä.

Arvelin myös, että sellaiset softat kuin What is your stripper name ja Likeness Unrated saattaisivat aiheuttaa hämmennystä vanhoillisemmissa ja vähemmän huumorintajuisissa ihmisissä. Mutta sitten etsin huvikseni USA:n demokraattien presidenttiehdokkuutta havittelevien Hillary Clintonin ja Barack Obaman Facebook-sivut. Poliitikkojen sivut on tarkoitettu kampanjointiin, eikä heillä ole ystäviä, ainoastaan tukijoita. Mutta heilläkin on stripper name! Heitäkin voi halata tai superpoukata, virtuaalisesti. On epävarmaa, käyvätkö poliitikot itse koskaan sivuillaan. Niitä luultavasti ylläpitää joku avustaja. Oli silti hauska tietää, että Casablanca kuuluu Obaman lempileffoihin, ja että hän pitää Toni Morrisonista kuten minäkin. Obamalla on demokraateista eniten Facebook-tukijoita, mikä on aika mielenkiintoista. Käytin Booze mail-applicationia ja lähetin kummallekin ehdokkaalle virtuaalista shampanjaa. Ääntäni he eivät voi saada.

Suomalaiset poliitikot käyttävät Facebookia kai samalla tavoin kuin me muutkin, mutta eiköhän siitä seuraavien vaalien alla muodostu kampanja-areena. Itseäni miellyttää Feissarissa erityisesti se, että ihmiset esiintyvät yleensä omilla nimillään, ja omilla kuvillaan. Internet on täynnä ikäviä keskusteluareenoja, joilla ihmiset nimimerkin turvin päästävät vihansa valloilleen. Väkivaltainen puhe on aina helpompaa nimimerkin takaa, ja tällaista diskurssia tulvivilla foorumeilla voi helposti hukata uskonsa ihmiskuntaa. Nimettömyydestä on myös paljon hyötyä, se rohkaisee ihmisiä puhumaan asioista joista he muuten vaikenisivat. Joillekin nimettömyys on yksinkertaisesti itsesuojeluvaiston sanelemaa. Minulle aliaksen käyttö ei ole anonyymiteetin tae (koska esimerkiksi Facebook-sivuiltani löytää tänne) mutta se madalsi kynnystä blogin perustamiseen. On kiva tietää, että kaikki eivät tiedä, kuka olen. Bloggaan itseäni kiinnostavista asioista, eikä minulla ole Suurta Sanottavaa. Ainakaan vielä.





Rentoutumisen mahdottomuus

11 10 2007

”Voitte sulkea silmät jos haluatte….hengittäkää syvään….rentoutukaa”, joogaopettaja sanoo. Teen työtä käskettyä, suljen silmäni, hengitän niin syvään kuin osaan, yritän tyhjentää keuhkoni täydellisesti ja täyttää ne puhtaalla ilmalla. Yritän jokaisella hengityksellä rentouttaa lihakseni. Pitäisikö minun rentouttaa myös mieleni? Luultavasti, vaikka opettaja ei sitä pyydäkään. Mutta en pysty rentoutumaan. Jaksan olla hetken paikoillani, sitten alan korjailla asentoa, mutta en parempaan suuntaan. Minun on pakko liikuttaa kättä, jalkaa, päätä. Tämä on astangajoogaa edeltävä rentoutusharjoitus enkä malta odottaa, että pääsen tekemään sarjoja. En siksi, että olisin innoissani joogaharjoituksista, vaan koska en kertakaikkiaan kykene olemaan hiljaa. En pysty rauhoittamaan mieltäni, enkä rentouttamaan vartaloani. Kun luulen käyneeni kaikki lihasryhmät mielessäni läpi, tunnen yhtäkkiä pistävää kipua poskessani. Jep, kiristän hampaitani. En tiedä miksi.

Noin vuosi sitten istuin ystävieni kanssa vesiputousten kupeessa, luonnonmateriaaleista valmistettujen katosten alla pehmeillä matoilla, ulkosalla, tähtien noustessa Atlasvuorten ylle. Grillasimme kanaa kertakäyttögrillissä ja söimme granaattiomenoiden siemeniä. Suomessa myytävät granaattiomenat ovat kirpeitä ja pieniä, nämä olivat valtavia, makeita hedelmiä, jotka olin ostanut marokkolaisen vuoristokaupungin torilta. Olimme ainoat syrjäisille vesiputouksille eksyneet turistit, istuimme lyhdyn valossa, joimme viiniä ja juttelimme. Tunnelma oli mahtava. Mutta sitten aloin huolestua. Oli jo ilta, ja meidän piti palata tänä yönä Rabatiin, joka oli ties kuinka kaukana. Minullahan oli seuraavana päivänä töitä! Pitäisikö jo lähteä? kysyin muilta, mutta he näyttivät unohtaneen ajan kulun. Eikä mikään ihme: he osasivat ottaa rennosti, minä en. Jopa kämppikseni, todellinen ultrasuorittaja, näytti tyytyvän siihen, että vain oli. Minä sen sijaan pelkäsin, että jahkailisimme laaksossa liian myöhään, kohta kukaan ei jaksaisi ajaa takaisin. Tai ehkä kuskit olivat juoneet liikaa viiniä ja syöksyisimme paluumatkalla kapeilta vuoristoteiltä rotkoon. Huoleni olivat turhia: lähdimme myöhään, mutta saavuimme Rabatiin aamuyöstä.

Olen kärsinyt unettomuudesta vuosien ajan. Ongelmani ei ole se, että en saisi unta ilalla (vaikka näinkin saattaa joskus käydä) , vaan se, että herään yöllä enkä saa enää unta. Usein nukahdan uudelleen aamulla. Nukahtelen kirjastossa ja joskus jopa töissä. Kun kaverit kysyvät, pidinkö elokuvasta, vastaan usein ”joo, mutta nukuin siinä keskivaiheilla. Miten ne sai sen murhaajan kiinni?”. ”Ai niin tylsäkö se susta oli?” minulta kysytään. Valitettavasti tylsyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä: ellei kohtauksessa pidetä kovaa mekkalaa, saatan nukahtaa. Minulla on usein univelkaa, mutta toisinaan nukun todella hyvin ja olen seuraavana päivänä virkeä. Ihanaa! Jotkut ihmiset tulevat toimeen vähillä yöunilla, minä en. Jos nukun puolet yöstä niin työskentelen seuraavana päivänä puolella teholla. Älkää kertoko esimiehilleni.

Olen keskustellut unettomuudestani useiden YTHS:n lääkäreiden kanssa. He antavat aina samat neuvot, joita olen kaikkia kokeillut, turhaan. Lääkärit turhautuvat helposti. Yleensä kolmannella käyntikerralla he julistavat, että mikään ei auta, parempi vain totutella tulemaan toimeen vähillä yöunilla. Itse suhtaudun asiaan käsivällisemmin, koska en muuta voi. Aina välillä tuntuu, että olen ratkaissut yhtälön, oppinut hyvän unen salaisuuden. Sitten alan taas nukkua huonommin. YTHS:n fysioterapeutti yritti opettaa minua rentoutumaan kasettien avulla, mutta siitäkään ei ollut apua. Hankin itse yhden rentoutusnauhan, jolla hyvin miellyttävä miesääni puhui omituisia. Kuuntelijan piti kuvitella olevansa autiolla saarella ”lost in the Pasific”, sitten puhuttiin viidakosta ja jostain sumupilvestä—tässä vaiheessa mieleeni nousi kuvia viidakon halki juoksevasta Evangeline Lillysta ja lentäjästä, joka revitään ulos lentokoneen hylystä—mutta lopulta nukahdin ja vaivuin aivan käsittämättömän syvään uneen. Nauha auttoi minua nukkumaan seuraavana yönä, ja sitä seuraavana…mutta sitten sen teho lakkasikin. Luontaistuotekauppojen valeriaanat sun muut auttavat myös pari kertaa, ei sen enempää. Oikeita nukahtamislääkkeitäkin on minulla määrätty. Niiden avulla nukkuu koko yön, mutta seuraavana aamuna on ihan yhtä pirteä olo kuin jos olisi valvonut punaviinin voimalla aamukolmeen.

Kahdeksankymmentäluvulla vanhempia neuvottiin järjestämään pennuilleen virikkeitä. Omat vanhempani ottivat tehtävän tosissaan, ostivat puuhapaketteja ja yrittivät jatkuvasti järjestää lapsilleen jotain tekemistä. Olin kiitollinen kohde, sillä vaadin jatkuvaa viihdytystä. Halusin aina uusia leluja enkä suostunut syömään aamupuuroa ellei minulle luettu samalla lastenkirjaa. Siskoni oli rauhallisempi ja viihtyi enemmän omissa oloissaan. Hänen leikkinsä olivat luovia tavalla, joka koetteli muiden hermoja: hammasharjat olivat koiria, joita ulkoilutettiin vetämällä niitä naruissa pitkin lattiaa. Siskollani ei ole koskaan ollut mainittavampia uniongelmia. En tiedä, onko viihdepainotteisella kasvatusmetodilla ja levottomuudellani joku yhteys, ehkä ei. Olisinpa edes levoton tuotteliaalla tavalla. Teen kaikenlaista turhaa, käyn typerillä nettisivuilla, katson videoita ja pelaan pelejä. Nytkin kirjoitan tätä vaikka pitäisi kirjoittaa gradua. Paras lopettaa ja palata arkistolähteiden pariin.

mietiskely1.JPG





Oliko Peter Tosh oikeassa?

6 10 2007

Legalize it” lauloi Peter Tosh vuonna 1976. Reggaehitissä ylistetyt ganjan eli marihuanan terveelliset ominaisuudet lienevät fantasiaa (good for astma -come on!), mutta kysymys tuotteen laillistamisesta ei ole menettänyt merkitystään. Ei ainakaan jos Ethan Nadelmania on uskominen. Vaikutusvaltainen yhdysvaltalaislehti Forein Policy julkaisi Drug Policy Alliancen johtajan Nadelmanin huumeiden vastaista sotaa kritisoivan artikkelin. Tällaista ei yksikään itsesuojeluvaistolla siunattu suomalaisjulkaisu tekisi.

Voisiko epäonnistuneen huumeiden vastaisen sodan korvata uudella huumepolitiikalla? Artikkelin mukaan huumeiden dekriminalisointi voisi johtaa siihen, että addiktio olisi terveysongelma, ei rikollisuutta. Kolmannen maailman nykyisille huumeviljelyalueille annettaisiin tilaisuus kehittyä ilman järjestäytynyttä rikollisuutta ja sen katastrofaalisia paikallisvaikutuksia. Jutussa puhutaan sekä YK:n että USA:n huumepolitiikasta. Tiukan lainsäädännön seurauksena Yhdysvalloilla on maailman korkeimmat vankiluvut. Silti huumeiden käyttö ei ole vähentynyt.

Suomen huumepolitiikka on vähemmän drakonista kuin Yhdysvaltojen, mutta tiukempaa kuin monien EU-maiden. Esimerkiksi Saksan monissa osavaltioissa ja kaupungeissa pienten kannabismäärien hallussapitoon ei puututa. Ranskassa on nykyään nollatoleranssipolitiikka, mutta kannabista polttaa suurempi osuus nuorista kuin sallivasta lainsäädännöstä tunnetuissa Alankomaissa. Suomessa huumeiden käyttö kasvoi vuoteen 2001, mutta on nyt tasaantunut. Kansalaisista 12 prosenttia on käyttänyt kannabista, amfetamiinia kaksi prosenttia ja ekstaasia yksi prosentti. Huumetestit ovat yleistyneet Suomessa, kertoo Helsingin Sanomat.

Suomessa huumeongelma ei ole yhtä paha kuin monissa muissa maissa. Alkoholin huvi- ja ongelmakäyttö on maassamme niin laaja ilmiö, että muilla huumeilla on täällä tuskin tulevaisuutta. En kannata kannabiksen laillistamista, mutta voin keskustella asiasta. Sen sijaan ajatus kovien huumeiden, kuten heroiinin, dekriminalisoinnista hirvittää. Oikeat narkkarit ovat pelottavia, arvaamattomia ja rikoksiin taipuvaisia. Luulen, että samaa mieltä kanssani ovat sekä Pihtiputaan mummo että kannabiksen sunnuntaipössyttelijä. Omissa ennakkoluuloissani yhdistyy huumeuutisista saatu tieto urbaanien legendojen narkkarien demonisointiin. Tämä on suurelta osin primitiivireaktio. Narkomaanitkin ovat ihmisiä, Suomen kansalaisia. Heille on tarjottava apua jos he sitä pyytävät, ja onneksi tarjotaankin. Apua saavat myös juopot, jotka vasta ovatkin pelottavia ja arvaamattomia. Kännissä tehdyt väkivallanteot päätyvät lööppeihin. Sen sijaan en ole vielä törmännyt otsikkoon ”mies tappoi perheensä kannabispäissään”.

Kannabiksen laillistamista ei voi perustella sillä, että alkoholista ja tupakasta aiheutuu vähintään yhtä paljon vahinkoa. Mutta kannabiskeskustelu on saanut minut epäilemään alkoholinkäytön legitimiteettiä. Juomalla viiniä en tue kansainvälistä rikollisuutta, mutta ei alkoholista mitään hyötyäkään ole. Kirjoitin aikaisemmin humalassa olon hyvistä puolista. Tarkemmin ajateltuna en halua rohkaista ihmisiä käyttämään huumetta joka on täysin turha ja väärin käytettynä erittäin vaarallinen. Joudun kai lopettamaan alkoholinkäytön toistaiseksi.

Kannabiksen vaikutuksista terveyteen: BBC ja International Herald Tribune.

Maailman suurin kannabiksen tuottaja on Marokko. Kannabista (tunnetaan myös nimellä kif) viljellään erityisesti Rif-vuoristossa Pohjois-Marokossa. Marokon viranomaiset ovat onnistuneet vähentämään kannabiksen viljelyä jopa 50%. Ongelmana on yhtä tuottoisan mutta laillisen elinkeinon löytäminen köyhille vuoristoalueille. Lisätietoja englanniksi: Guardian ja BBC. Marokkolaislehti Tel Quel pohtii, mitä tapahtuisi jos kannabis laillistettaisiin (ranskaksi).

chechauen-029.jpg

”Chauenin” matkailuvaltit: kauniita katuja, värikkäitä tekstiilejä, blossii tödee.

UPDATE 13.10: Nyt-lehdessä (12.10) poikkeuksellisen mielenkiintoinen artikkeli aiheesta, josta olen itsekin joskus haaveillut kirjoittavani (mutta tuskin olisin uskaltanut), eli kannabiksen matkasta Marokon viljelmiltä suomalaiseen kotiin. Jutun toimittajat tutustuivat Rifin elämään perusteellisemmin kuin minä ja kaverini. Me ajoimme vuoristoteitä ja patikoimme kauniissa laaksossa, mutta emme bonganneet kif-viljelmiä. Chefchauenin pikkukaupunki teki meihin vaikutuksen leppoisalla tunnelmallaan, sinisiksi maalatuilla seinillään ja värikkäillä kankaillaan -ja hienovaraisilla blossikauppiaillaan. Vuoristossa asiat hoidettiin rempseämmin. Nuori oppaamme yritti ensin käännyttää amerikkalaista kaveriani muslimiksi ja saada muslimikaverini ottamaan uskonnon vakavasti, sitten hän kysyi, haluaisimmeko ostaa pilveä. Kaikki marokkolaiset, joiden kanssa keskustelin aiheesta olivat samaa mieltä yhdestä asiasta: Rifin maaperässä kasvaa huonosti kaikki paitsi kif, asukkaat eivät koskaan tule luopumaan kannabiksen viljelystä. Eurooppalaiset huumeliigat käärivät mahtavimmat voitot, mutta Marokon sisälläkin huumebisneksen rahavirrat kulkevat suuriin kaupunkeihin, vain pieni osa jää viljelijöille.

En ymmärrä Nytin haastatteleman Minna, 30:n ajatusmaailmaa. Minua ei hämmästytä se, että virkanainen ja äiti polttaa pilveä, vaan se, ettei hän pätkääkään välitä siitä mistä tuote tulee, että hän tukee kansainvälistä rikollisuutta ja hyvin todennäköisesti myös terrorismia. Ostaisi kaappikasvattajalta. Pääkirjoituksessa tuodaan hyvin ilmi Suomen ja muun Euroopan canna-kaupan kokoero .





Ranskalaisten poliitikkojen sammakot

2 10 2007

Puolustusministeri Häkämies nukkukoon yönsä rauhassa. Hänen Venäjä-Venäjä-Venäjä -puheensa ei ole mitään verrattuna Ranskan ihmisoikeusministerin* Rama Yaden antamaan kommenttiin. Yade pahoitteli parlamentin televisiokanavalle laittoman maahanmuuttajan kuolemaa (katso aikaisempi postaus), mutta halusi tehdä selväksi, että viimeaikaiset ikkunastaputoamiset ovat yksittäistapauksia. Ranskalainen demokratia voi hyvin ja ihmisoikeudet ovat kunnossa, sillä: ”Meidän maamme ei ole Venäjä, meidän maamme ei ole Kiina. Meidän maamme ei ole diktatuuri”. Jos suomalainen poliitikko sanoisi jotain vastaavaa, seuraisi maassamme todennäköisesti hillitön mediakohu. Suomella ja Ranskalla on toki ihan erilainen suhde Venäjään, mutta jokaisessa maassa joudutaan pohtimaan poliittisen kielenkäytön rajoja.

Ranskassa Yadea kritisoitiin lähinnä blogirintamalla. Äärioikeistolaisen Front National -puolueen Jean-Marie le Pen vaati julkisesti Yaden eroa, mutta häntä ei taidettu ottaa kovin vakavasti. Le Pen on kritisoinut naispoliitikkoa jo aikaisemmin tämän vierailtua laittomien siirtolaisten valtaamassa talossa. Vasta 30-vuotias Yade on itsekin alkujaan maahanmuuttaja. Hänen vanhempansa kuuluvat Senegalin poliittiseen eliittiin, joten ero perusmaahanmuuttajaan, lailliseenkin, lienee suuri.

Yaden lausunto ei poikkea hallituksen muiden jäsenien tyylistä. Ulkoministeri Bernard Kouchner on joutunut selittelemään Iranin ydinasekriisiin liittyvää kommenttiaan. Kouchner vakuutti, että hänen lauseensa ”pahimpaan, eli sotaan varautumisesta” tulkittiin väärin. Kouchner sanoo olevansa rauhan mies, hänhän nimitti sotaa pahimmaksi vaihtoehdoksi. Presidentti Nicholas Sarkozy sanoi The New York Timesille ja International Herald Tribunelle antamassaan haastattelussa, ettei itse käyttäisi sanaa sota Iranista puhuttaessa. Mutta sattuipa kuitenkin puheessaan Ranskan suurlähettiläille mainitsemaan, että on tehtävä kaikki, jottei jouduttaisi hirveiden vaihtoehtojen eteen: iranilaisen pommin tai Iranin pommittamisen.

Sarkozyn diplomaattiset taidot olivat pahasti hukassa hänen heinäkuisella Senegalin-matkallaan. Presidentti piti dakarilaisille opiskelijoille puheen, joka ärsytti afrikkalaisia Senegalin ulkopuolellakin, muun muassa Afrikan unionin komission puheenjohtajaa Konaréa. Sarkozy sanoi, että kolonialismia on turha syyttää nyky-Afrikan ongelmista, ja jatkoi (engl. käännös Guardian):

”The tragedy of Africa is that the African has never really entered into history … They have never really launched themselves into the future,” Mr Sarkozy said. ”The African peasant, who for thousands of years has lived according to the seasons, whose life ideal was to be in harmony with nature, only knew the eternal renewal of time … In this imaginary world, where everything starts over and over again, there is room neither for human endeavour, nor for the idea of progress.”

Huh huh.

* Secrétaire d’État. Käänsin tämän aluksi valtiosihteeriksi, mutta muutin muotoon ministeri huomattuani, että sitä käytetään Helsingin sanomissa. Pitäisi ottaa oikeasta käännöksestä selvää. Secrétaires d’État kuuluvat hallitukseen, mutta ovat hierarkiassa varsinaisten ministerien (ministres) alapuolella. He ovat vastuussa jollekin ministerille, mutta heillä on oma erityisalueensa, esimerkiksi ihmisoikeudet, liikenne, kaupunkisuunnittelu.

Update 23.10: Guardianissa Turkkia ja EU:ta käsittelevä mielipideartikkeli jossa ulkoministeri Kouchnerin nähdään edustavan ”militaristista humanismia”. Koucher oli aikoinaan perustamassa Lääkärit ilman rajoja -järjestöä, on toiminut YK:sssa korkeana virkamiehenä ja tunnetaan ihmisoikeuksien sekä humanitaarisen intervention puolestapuhujana.





Suvaitsemattoman pizzaleipurin tunnustuksia

1 10 2007

Rakastan pizzaa, se on yksi maailman parhaista ruoista. Kelatkaa: litteä lätty jonka päälle voi laittaa ihan mitä haluaa. Pizzan ideaan kuuluu useimpien mielestä tomaattikastike ja juustoraaste, mutta on myös pizza biancoja ja pinaattipohjaisia pizzoja. Italialainen kaveri kertoi tekevänsä välillä suklaapizzaa. Ja sokerispagettia. Kaikkea sitä keksitään.

Pizza on hyvin demokraattinen ruoka. Se ei ole kovin kallista, mutta tarjoaa mahdollisuuksia persoonallisiin täytevalintoihin ja itsensä toteuttamiseen. Pizza on hyvää sekä pikaruokana että tarkkaan valmistettuna kotileipomuksena. Pizzaa voi syödä käsin tai lautasilta, ravintolassa, puistossa, sängyssä, sateenvarjon alla.

Pizza kerää ihmiset yhteen. Ystävät voivat jakaa pizzan, ja rakastavaiset oppivat kumppaniensa täytetoiveet ennen heidän sisarustensa nimiä. Olen ollut vapaaehtoistyöjärjestön hommissa Ranskan maaseudulla, kahdessa eri paikassa. Kummassakin oli vanhanaikainen, itsemuurattu pizzauuni, johon järjestön äijät heittivät pizzoja nopeasti kuin koneet. Yksi järjestön tavoitteista oli solmia suhteet lähikylien ihmisiin, ja pizzan avulla saimme paljon uusia ystäviä.

Kotipizzassa työskennellessäni opin heittelemään pizzoja ilmaan, en tosin kovin korkealle. Minun teki aina mieli kommentoida asiakkaiden valintoja: ei kannata ottaa montaa täytettä sekaisin, noin suuri juustomäärä tuhoaa pizzan päällisten rakenteen…mutta yleensä maltoin mieleni. Käsittämättömin täytevalinta oli tonnikala-ananas. Kalaa ja hedelmää, yääk!

Olen joskus kiistellyt ystävieni kanssa ruoasta, mikä on älytöntä. Siitä, mikä on terveellistä, voidaan olla montaa mieltä, mutta jokainen syököön mitä haluaa. Maailmassa on yhtä monta ruokakulttuuria kuin on ihmisiäkin, minkä vuoksi yritän hyväksyä toisten pizzavalinnat. Vaikka niissä yhdistettäisiin kalaa ja suklaata. Toisten ihmisten kunnioitus on heidän valintojensa hyväksymistä silloinkin, kun ei niitä pysty itse ymmärtämään. Ja kunnioitus lähtee pienistä asioista, kuten pizzasta.





Marokkolaisesta demokratiasta

30 09 2007

Marokon parlamenttivaalien (9.9. 2007, katso aikaisemmat jutut Marokon vaaleista ja politiikasta) äänestysprosentti jäi maan historian surkeimmaksi: vain 37% äänestäjistä vaivautui uurnille. Demokratiaa voidaan pitää vaalien yhtenä häviäjänä, vaikka kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta läpinäkyvät ja demokraattiset. Lisäksi 19% äänistä mitätöitiin, ne olivat joko valkoisia lappuja tai jotain muuta kuin poliitikkojen nimiä /numeroita. Voisiko osasyynä olla se, että jopa 57% äänestysikäisistä on lukutaidottomia? Ranskankielisen Tel Quel-lehden haastattelema koulutettu äänestäjäkin sanoo raapustaneensa paperiin mitä sattuu, kun ei yksikään puolue kiinnostanut. Hyväksi uutiseksi voidaan laskea se, että 80% äänestäjistä kävi hakemassa äänestyslipukkeen lähimmältä äänestyspaikalta ennen vaaleja.

Tel Quelissa arvellaan marokkolaisten kysyneen itseltään ”uskonko järjestelmään?”. Viisi miljoonaa vastasi: en. Länsimaissa ja Marokon kriittisessä lehdistössä, johon Tel Quel luetaan ( ja jolla on ollut huono vuosi, Marokon sananvapaustilanteesta saan toivon mukaan blogattua myöhemmin) on arvosteltu kuninkaan kaikkialle ulottuvia valtaoikeuksia. Mutta TQ:n haastattelema sosiologi viittaa käsittämättömään kyselytulokseen: 95% marokkolaisista toivoisi, että kuninkaalla olisi enemmän valtaa. Vaikka tilastoa epäilisi, niin silti on selvää, että perustuslain 19. artiklan kritisointia harjoittaa pieni osa poliittista ja mediaeliittiä (esimerkiksi Tel Quelia ja sen arabiankielistä sisarjulkaisua luetaan 30-miljoonaisen kansan piirissä vähän). Kansa luottaa kuninkaaseen paljon enemmän kuin poliittisiin puolueisiin. Ihmiset valittavat, että kansanedustajat katoavat vaalien jälkeen eikä heistä kuule mitään. Sen sijaan kuningas Mohammed VI:n tekemisiä voi seurata joka päivä televisiosta: ”M6″ tapaa valtiollisia vieraita, osallistuu neuvotteluihin, avaa sairaalan siellä ja moskeijan täällä. Kuningasta ihaillaan vahvana johtajana joka välittää kansasta, ja hänen kuviaan riippuu jokaisen puodin tai kahvilan seinällä.

Vaalien jälkeen islamiin nojautuvan PJD:n (Kehitys- ja oikeuspuolue) edustajat syyttivät muita puolueita äänten ostamisesta. He pettyivät saatuaan parlamenttipaikkoja melkein puolet odotettua vähemmän. Mutta islamistit olivat useissa kaupungeissa ehdottomasti suosituin puolue. PJD sai paljon ääniä urbaanilla Casa-Rabat-Tanger -akselilla. Maaseudulla, Saharassa ja Rifillä, sekä kaupungeista Marrakeshissa pärjäsivät muut puolueet. Maalla äänestysprosentti oli korkeampi kuin kaupungeissa. PJD:tä äänestettiin pohjois-Marokossa, Istiqlalia etelässä. Tel Quelin mukaan maaseudulla äänestetään ehdokkaita heidän paikallisen asemansa, ei poliittisen ideologian perusteella. Saharassa (johon marokkolaiset laskevat myös Länsi-Saharan) äänestettiin erityisesti heimosyiden perusteella.

Konservatiivisen Istiqlal-puolueen vaalivoittoa on selitetty sen tehokkaalla puoluekoneistolla ja hyvällä paikallisella vaalityöllä. Kuningas on nimittänyt Istiqlalin pääsihteerin Abbas El Fassin pääministeriksi ja hallituksen kokoajaksi. Tel Quelissa tätä pidetään huonona ratkaisuna demokratian kannalta. Toisaalta on hyvä, että kuningas kunnoittaa vaalitulosta pääministeriä nimittäessään, ja lisäksi El Fassin ohittaminen olisi loukannut koko Istiqlal-puoluetta. Mutta El Fassi ryvettyi 2000-luvun alussa työministerinä eräässä skandaalissa, ja mikä pahempaa, hänen poliittinen agendansa perustuu ensisijaisesti kuninkaan tahdon mukailuun, eikä hänen uskota edustavan edistystä tai moderneja arvoja. El Fassi on siteerannut kuninkaan vuosittaisia valtaanastujaisjuhlan puheita inspiraationsa lähteenä ja sanonut luottavansa vain kuninkaaseen vapauksiensa takaajana. Tuleva pääministeri ilmoitti kuitenkin olevansa avoin kaikelle poliittiselle yhteistyölle, joitakin vähemmistösuuntauksia, ”kuten (Länsi-) Saharan itsemääräämisoikeutta tai valtion maallistumista (laïcité) kannattavia”, lukuun ottamatta. Hänen taholtaan tuskin kannattaa odottaa suuria ajatuksia tai edistyksellisten uudistusten ajamista -paitsi tietysti jos ne ovat kuninkaan ideoita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Istiqlalin, vasemmistopuolueiden USFP:n ja PPS:n, Mouvement populairen, ja RNI:n muodostama koalitio jatkaisi hallituksessa. PJD:n islamistit jäänevät taas pois hallituksesta, mikä harmittanee paitsi heidän tukijoitaan myös monia vastustajia, jotka toivoisivat puolueen suurelta osin oppositioasemaan perustuvan suosion kääntyvän laskuun.

Marokon vaaleista englanniksi: Al Jazeera ja Financial Times.





Kuka nimesi Kasparduksen?

28 09 2007

Kiitos nimimerkistäni kuuluu ystävälleni Tuulille, joka nimesi minut Kaspardukseksi jo useita vuosia sitten. Olkoon lääketieteen jumala Tuulille suopea, kun hän tänään lukee krapulassa hematologian tenttiin. (Olimme eilen juhlimassa, ja omakin oloni on aika…maanläheinen).

Sen sijaan yleisemmin käytetyn lempinimeni Kassun keksi aikoinaan ystäväni Ansku, kiitos myös hänelle. Tästä on varmaan 17 vuotta aikaa. Annoin itse Anskulle nimen Ansku.





Oikeistolaiset taiteilijat, vasemmistolaiset osakemiljonäärit

26 09 2007

Keskustelimme kavereiden kanssa Helsingin sanomien jutusta, jossa ihmeteltiin, miksi oikeistolaisuus on taiteilijoiden piirissä ihan out (HS 23.9. Suomalaisessa taiteessa oikea on yhä väärä). Taidepiirien vasemmistolaisuutta pidetään artikkelissa 1970-luvun jäänteenä. Pidimme jutun kysymyksenasettelua vähän absurdina. Ihan kuin jokaisella alalla pitäisi olla kaikki poliittiset kannat edustettuina. -Onkohan esimerkiksi vasemmistolaisia osakemiljonäärejä olemassa? kaverini pohti.

Netti-Hesarin keskustelussa tuotiin esille monia hyviä pointteja, kuten se, että rockmuusikot tahkoavat rahaa kunnon kapitalistin tavoin ja lähtevät barrikadeille tekijänoikeuksiensa loukkaamisesta. Joku sanoi myös, että oikeistolaisesti suuntautuneet taideihmiset menevät mainosalalle, tai tekevät menestyviä elokuvia tai musiikkivideoita. Suomi on pitkään ollut pienten varallisuuserojen maa, mikä on vaikuttanut kulttuuriin. Rikkautta on pidetty epäilyttävänä, mutta tämä lienee muuttunut. Toisaalta Suomessa voivat kauppatieteilijätkin perustaa rap-yhtyeen. Muualla tällainen katu-uskottavuuden puute naurettaisiin suohon.

Eivätkö Suomen taiteilijat ja älymystö olleet melko oikeistolaista porukkaa aina 1960-luvulle asti, jotain Kiilaa lukuun ottamatta? Kansallismeininkiä ja niin poispäin? Tosin sillä ei ole paljoakaan tekemistä Hesarin jutussa penätyn kaupallisuuden kanssa. Eri aika, eri oikeisto. Vanhempieni ikäpolvi muistaa hyvin 1970-luvun ja äänekkäät, ärsyttävät taistolaiset. Joo, tiedän, se oli tosi kurjaa. Suuret ikäluokat joutuivat nuorena kuuntelemaan vanhempiensa sotajuttuja. Me joudumme kuuntelemaan valitusta hirveistä vähemmistökommunisteista. Kulttuuripiireissä pidettiin tyhmänä jos kutsui Neuvostoliittoa totalitaariseksi valtioksi. Känniset kansandemokraatit aukoivat Kosmoksessa demareille päätään. Tai jotain. Mutta Helsingin yliopistolla oli Kansallisilla Ylioppilailla koko 1970-luvun ajan eniten paikkoja edustajistossa. Taisivat olla hyvin hiljainen enemmistö kun heitä ei kukaan tunnu muistavan.

Hesarin jutussa tuodaan onneksi esille se, että jako oikeistoon ja vasemmistoon on ainakin taiteen puolella menettänyt merkityksensä, nykyään ollaan vaikkapa vihreitä tai feministejä. Omasta mielestäni taiteen kuuluu ensijaisesti etsiä uusia ulottuvuuksia, tarjota uusia näkökulmia. Hesarin jutussa taiteilijoilta kaivataan vapaan markkinatalouden puolustamista. Mitä, onko kapitalismi vaarassa? Onko Suomessa suurikin kansanliike, joka haikailee Itäblokkia takaisin? Tai haluaa palata luontaistalouteen? Taiteilijan ei tarvitse ylistää vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää. Paitsi Pohjois-Koreassa.

—     —–      ——    ————–

PS. Puhuin aiheesta taiteilijafrendini kanssa. Hän sanoi, että muiden maiden taiteilijoissa on enemmän oikeistolaisia. Toisaalta hän sanoi, että hänen kaikki tuntemansa kuvataiteilijat, jotka voidaan laskea tähän sarjaan, ovat joko syntyneet rikkaisiin perheisiin tai sitten tekevät videojuttuja, joilla tienaa hyvin. Suomessa vain kourallinen kuvataiteilijoita elää pelkästään taidetta tekemällä. Muilla on joku päivätyö. Ja materiaalit ovat kalliita. Käsittääkseni kirjailijoilla on sama juttu, harvat pystyvät elättämään itsensä romaaneilla. Varallisuus ei välttämättä vaikuta poliittiseen suuntautumiseen, mutta jos taiteilija elää vaatimattomasti, niin markkinatalouden riemut tuskin heijastuvat hänen taiteeseensa.





Enää ei tarvitse hirttää homoja? eli logiikkaa teokratiaan

25 09 2007

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on Yhdysvaltain-vierailullaan kertonut, että Iranissa ei ole homoseksuaaleja, kuten USA:ssa. ”Meillä ei ole sitä ilmiötä” Ahmadinejad sanoi yleisölle, joka Helsingin Sanomien (25.9.) mukaan remahti nauramaan.

Mahtavaa. Nyt Iranin ei enää tarvitse vangita, ruoskia ja teloittaa homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Kaikki homoseksuaalisia tekoja koskevat kohdat voidaan poistaa Iranin laista. Iranilaisten ihmisoikeusaktivistien mukaan vuoden 1979 jälkeen on teloitettu noin 100 000 ihmistä, joista 4000 epäillään teloitetun homoseksuaalisuuden perusteella. Läntiset ihmisoikeusjärjestöt eivät ole pystyneet vahvistamaan näitä väitteitä, mutta yksittäiset homojen teloitukset ovat saaneet paljon huomiota. Miesten välisestä yhdynnästä seuraa Iranin lain mukaan kuolemanrangaistus. Vuonna 2005 kaksi alaikäistä poikaa teloitettiin homoseksuaalisuudesta syytettyinä. Iranin viranomaiset ilmoittivat, että nämä teloitushetkellä 16- ja 18 -vuotiaiksi arvioidut vuotiaat nuorukaiset olivat paitsi rakastelleet keskenään myös raiskanneet 13-vuotiaan pojan. Monet ihmisoikeusaktivistit ja -järjestöt ovat epäilleet raiskaussyytöksiä kansainvälisen kohun jälkeen keksityiksi valheiksi. Iranissa hirtettiin homomies viimeksi marraskuussa 2006.

Linkki: iranilaisen lesbon haastattelu vuodelta 2002. Niloufar, 30, asuu Yhdysvalloissa, joten Ahmadinejadin teesi ei tähän kaadu.

UPDATE: International Herald Tribune kirjoittaa Iranin homoseksuaaleista.





Tragedioita Ranskasta

25 09 2007

Kiinalainen nainen, laiton maahanmuuttaja, hyppäsi pariisilaisen kerrostalon ikkunasta viime torstaina. Hypyn syynä oli poliisien ilmestyminen oven taakse. Poliisit eivät olleet kiinnostuneet naisesta, vaan etsivät hänen asuintoveriaan, joka on myös laiton maahanmuuttaja ja jota kolmas kiinalainen henkilö oli syyttänyt varkaudesta.

Ikkunasta hypännyt Chulan Zhang Liu menehtyi vammoihinsa perjantaina. Lehdistö ja kansalaisjärjestöt saivat asian tietoonsa vasta eilen maanantaina. Laittomien siirtolaisten lasten etuja ajava Réseau éducation sans frontières syyttää viranomaisia tietojen pimittämisestä. Tämä oli neljäs kerta puolentoista kuukauden sisällä, kun laiton maahanmuuttaja putoaa tai hyppää ikkunasta poliisien pelossa, ja ensimmäinen kuolemantapaus. Ivan, 12-vuotias venäläispoika, jonka perhe oli jäänyt Ranskaan kolmesta hylätystä turvapaikkahakemuksesta huolimatta, putosi elokuussa parvekkeelta yrittäessään paeta poliiseja. Ivan joutui koomaan mutta heräsi useiden päivien kuluttua. Pojan tila on vakaa, mutta hän on saanut vakavia vammoja erityisesti päähänsä. Vanhemmille annettiin oleskelulupa Ivanin pitkän kuntoutuksen ajaksi.

Tapaukset ovat järkyttäneet ranskalaisia. Erityisesti vasemmistolaisessa Libération-lehdessä ollaan huolestuneita koventuneen siirtolaispolitiikan aiheuttamasta pelon ilmapiiristä. Nichoals Sarkozyn hallinto on ilmoittanut tutkivansa 125 000 laittoman siirtolaisuuden tapausta tänä vuonna saadakseen 25 000 ihmistä karkotettua. Sarkozyn valikoidun maahanmuuton (immigration choisi) politiikka perustuu koulutettujen siirtolaisten houkutteluun, ja perheiden yhdistämiseen liittyvän maahanmuuton vähentämiseen. Laki DNA-testien vaatimisesta perheiden yhdistämisessä on herättänyt vastustusta. Siirtolaisuusministeri Hortefeuxin mukaan tällaiset ovat käytössä jo monissa Euroopan maissa, Suomessakin. Pitääkö tämä paikkansa?

Erään Ranskan régionin kouluja valvovan elimen lähettämä e-mail alueen rehtoreille herätti myös huomiota. Mailissa pyydettiin koulujen henkilökuntaa kertomaan mahdollisista laittomien maahanmuuttajien lapsista, jotka kävisivät koulua alueella. Rehtorien vastaukset olivat hyvin negatiivisia: tämä kuuluu poliisille, ei meille. Joillekin tulivat mieleen kuudenkymmenen vuoden takaiset synkät tapahtumat. Pian tulikin toinen meili, jossa edellistä väitettiin vahingossa lähetetyksi: unohtakaa koko juttu.

Lähteitä (ranskaksi):

http://www.liberation.fr/actualite/societe/280568.FR.php

http://www.liberation.fr/actualite/societe/280166.FR.php

http://www.liberation.fr/actualite/societe/279306.FR.php

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0@2-3224,36-943969@51-957759,0.html

http://hebdo.nouvelobs.com/hebdo/parution/p2223/dossier/a347102.html

englanniksi:

http://www.iht.com/articles/ap/2007/09/24/europe/EU-GEN-France-Illegal-Immigration.php 

PS: Merci Claire!





Rakkautta ja anarkiaa: tarinoita itämailta

24 09 2007

Rakkautta ja anarkiaa, tuo Helsingin paras elokuvafestivaali, syksyjemme valo, tarjoaa bloggarille oivan tilaisuuden leikkiä elokuvakriitikkoa. Omat valintani painottuivat Lähi- ja Kauko-itään sekä gay-teemoihin.

Yacoubian building ***

Huh huh, olipa leffa. Yacoubian building perustuu Alaa Al Aswanyn romaaniin, joka oli myydyin arabiankielinen romaani vuosina 2002 ja 2003. Elokuvan tapahtumapaikkana on kairolainen kerrostalo. Sekä komean art deco-rakennuksen että kaupungin loiston päivät ovat takanapäin. Talossa asuu yhä rikkaita, mutta katon varastotiloista on tullut köyhien asuntoja. Rakennus toimii egyptiläisen yhteiskunnan symbolina, ja sen erilaisten asukkaiden kautta käsitellään maan nykytilaa. Synkältä näyttää. Korruptiota, valheita, seksuaalista hyväksikäyttöä, vaarallisia ideologioita, kiduttavia poliiseja ja ties mitä. Ihmisten synnit ovat varallisuuskuilun leimaamia: rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät rikkaita. Kukaan ei voita.

Elokuvan ihmiskohtalot koskettavat, järkyttävät, naurattavat ja raivostuttavat. Lopussa päähenkilöt ovat niin ryvettyneitä että juuri ja juuri jaksaa välittää. Jos elokuvan katsoo vain elokuvana, niin sitä voi syyttää melodramaattisuudesta ja liiallisesta kestosta. Viestinä ihmisen ja yhteiskunnan tilasta se on vahva ja rohkea.

Monista päähenkilöistä erityismaininnan arvoisia ovat terroristi ja homo. Terroristi on nuori, lahjakas mies, jonka haaveet poliisinurasta eivät tyssää arvosanoihin, vaan siihen, että hänen isänsä on talonmies. Nuorukainen pääsee yliopistoon, mutta tuntee itsensä ulkopuoliseksi rikkaiden nuorten keskellä. Hän tutustuu islamisteihin, kasvattaa parran ja vaihtaa moskeijaa. Pian hän on poliisien kidutettavana ja vannoo kostoa. Nuorukaisten jihad-valmennus muistuttaa amerikkalaisleffojen boot camp -montaaseja. Verinen loppu on kuin vastaus kysymykseen ”entä jos Tarantino olisi arabi?”.

Elokuvan rikkaalla homolla on köyhän, naimisissa olevan miehen kanssa suhde, jotka olivat tyypillisiä Euroopassakin joskus Marcel Proustin aikaan. Eli epäsymmetrista, molemminpuolista hyväksikäyttöä, tai win-win, miten sen nyt ottaa. Yacoubian Buildingissa tästä ei seuraa mitään hyvää. Kurjasta lopusta tulee mieleen vanhojen amerikkalaisleffojen opetukset pervoilun vaaroista (katsokaa Celluloid Closet!). Toisin kuin kultakauden Hollywood-tuotoksissa, tässä elokuvassa homoa ei demonisoida, vaan hänet esitetään ihmisenä. Ei mitään uutta tänne länsirintamalle, mutta Egyptissä homouden avoin käsittely on jotain tosi radikaalia.

Elokuvan jälkeen harmitti, etten lukenut kirjaa ensin. Varsinkin kun ostin sen jo keväällä.

The Bubble *****

Eytan Foxin leffat ovat näköjään aina mahtavia. The Bubble (Buah, Ha) käsittelee Foxin aikaisempien elokuvien Yoshi ja Jaggerin ja Walk On Waterin tavoin Israel-Palestiina-konfliktia ja miesten välistä rakkautta. Lähestymistapa, miljöö ja henkilöt ovat jokaisessa elokuvassa sangen erilaisia.

The Bubble kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka asuvat yhdessä Tel Avivissa. Kaksi homomiestä ja heteronainen jakavat asunnon ja mieshuolensa ”kuplassa”: värikkäässä, trendikkäässä suurkaupungissa, jossa deittaillaan, naidaan ja biletetään. Armeija on käyty, ja ikävää poliittista todellisuutta muistetaan miehityksenvastaisissa reiveissä.

Eräänä päivänä israelilainen Noam tutustuu palestiinalaiseen Asrafiin . Nuorten miesten suhde syvenee rakkaudeksi. Tel Avivissa kaikki on hyvin niin kauan kuin palestiinalainen tekeytyy israelilaiseksi. ”Kuplassa” on Asrafin mukaan helppoa olla ”ulkona, kuten te sanotte”. Mutta palestiinalaisalueella kaikki on toisin. Ahdistavaa köyhyyttä, nöyryyttäviä tarkastuksia rajanylityspaikoilla. Nuoren homomiehen odotetaan naivan tuttu tyttö. Mies tasapainoilee kahden maailman ja vastakkaisten odotusten välillä. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kupla puhkeaa.

The Bubble alkaa kepeänä komediana, Israelin sexandthecityna tai queerasfolkkina, ja saa edetessään tummempia sävyjä. Silti suurin on rakkaus, ja ystävyys tulee hyvänä kakkosena. Lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden roolisuoritukset tuovat elämänuskoisen vireen tähän kauniiseen ja kipeään tarinaan.

Tuli * 1/2 (1. tunti) *** 1/2 (toinen tunti)

Myöhästyin elokuvasta reilun vartin, mutta kanssakatsojan mukaan en missannut paljoakaan. Ei mitään kunnon selitystä sille, miksi ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Tuli on filippiiniläinen elokuva, ja sijoittui maailmaan jota en tunne ollenkaan. Syrjäisellä maaseudulla, metsän keskellä asuva yhteisö on syvästi uskonnollinen. He kertovat Kristuksen tarinaa näytelmien avulla, hakkaavat itseään ruoskilla ja laulavat virsiä. Ei-kristillisellä magiallakin on paikkansa. Ihmiset uskovat ennustuksiin ja noituuteen. Poikien ympärileikkaus on tärkeä aikuistumisriitti.

Ympärileikkaajan tytär kuuntelee iltaisin kylän tavoitellun poikamiehen serenadia ikkunan alla. Jostain syystä neito ei lämpene kosiskeluyrityksille. Ystätär taas rakastuu huonoon mieheen, ja saapuu murheen murtamana toisen naisen lohdutettavaksi. ”Jos hän ei suostu naimisiin kanssasi, älä huoli. Minusta tulee sinun aviomiehesi,” nainen lupaa. Suunnilleen tässä kohdassa tarina lähti käyntiin. Harmi, että monet katsojat olivat jo poistuneet.

Syrjäkylän naiset päätyvät radikaaliin ratkaisuun. He eivät alistu muiden odotuksiin vaan tekevät kuten itse parhaaksi katsovat. Naiset saavat liittolaisen ympärileikkaamattomasta nuorukaisesta, joka osoittautuu tarujen soturien arvoiseksi.

Luonto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kauniin musiikin lisäksi taustalla kuuluvat viidakon äänet. Virran läpikuultava vesi ja vehreä kasvillisuus toimivat seksuaalisuuden symboleina. Paljon saattoi minultakin mennä ohi koska en tunne kulttuuria, ja Tuli on ensimmäinen näkemäni filippiiniläiselokuva. Ehkä filippinologille elokuva on merkityksiä täynnä. Pidin leffan loppuosasta, alkuosa oli aika puuduttava. Kaveri lähti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja valitti myöhemmin elokuvan ala-arvoisuuden horjuttaneen hänen uskoaan koko Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin.

Persepolis ****

Persepolis -elokuva seuraa melko uskollisesti sarjakuvaa, johon se perustuu. Marji-tytön iranilaisesta lapsuudesta ja wieniläisestä nuoruudesta kertova elokuva on ollut jymymenestys Ranskassa. Animaation piirrostyyli on sama kuin sarjakuvassa, ja mustavalkoisuuskin on säilytetty. Iranilainen, Ranskassa asuva Marjane Satrapi on sekä omaelämäkerrallisen sarjakuvan (vilkaise aiempaa postia) luoja että toinen ohjaajista. Hän kertoo Hesarissa (23.9) että sarjakuvaan kääntäminen elokuvan kielelle on paljon vaikeampaa kuin mitä ihmiset luulevat. Itseäni harmitti aluksi, kun jotkut hyvät vitsit oli jätetty pois, mutta toisaalta elokuvassa oli hyödynnetty liikkuvan kuvan mahdollisuuksia ja siihen oli tuotu myös uutta. Tylsäähän se olisi jos lopputulos olisi ihan samanlainen.

Elokuvan kuvakieli on hienovaraista ja sujuvaa. Vallankumouksen verisyys, teloitukset ja sodan kauhut on kuvattu pienin vihjein. Kun nuori Marji näkee ystävän käden pommitettujen raunioiden keskellä, hänen kasvonsa vääntyvät munchmaiseen äänettömään huutoon, ja hiipuvat ruudulta. Tehokkaampaa kuin ääneen kirkuminen. Väkivaltaiset kuolemat näytetään siluettien avulla. Kun nuoren miehen pakohyppy jää liian lyhyeksi, näemme vallankumousvartijoiden katsovan alas rakennustenväliseen kuiluun.

Persepolis-leffassa on sarjakuvan tavoin paljon huumoria. Erikoiset persoonat, kuten pieni kommunisti-Marji, suorapuheinen isoäiti ja umpihullu vuokraemäntä pääsevät loistamaan. Joitakin kohtia oli suomennoksessa tuunattu tylsemmiksi: esimerkiksi Marjin rohkea tokaisu vallankumousvartijoille ”älkää katsoko persettäni” oli vain ”älkää katsoko”.

Pakko valittaa. 100-lehdessä oli pari viikkoa sitten juttu R&A:sta, ja Persepoliksesta yksi mainoslause: ”pui naisen asemaa Iranissa”. Mikä on aika huonosti sanottu. Elokuvassa käsitellään vallankumousta, poliittisia vainoja, sotaa, kuolemaa, kulttuuria, uskontoa, perhe-elämää, rakkautta, vieraantuneisuutta, masennusta, itsetuhoa, tuhkasta nousemista, päihteitä, kasvukipuja, marksismia, anarkismia, fundamentalismia. Ai niin, ja naisten asemaa. Länsimaisten ihmisten kiinnostus muslimimaihin lopahtaa helposti ellei mainita naisia, terrorismia tai jotain muuta raflaavaa. En voi syyttää muita syyttämättä itseäni: Marokon politiikasta -postaukseeni on tungettu tekstiä terrorismista ja naisten asemasta. Hankala sanoa, kuinka olennaista varsinkaan jälkimmäisestä puhuminen on Marokon poliittisten toimijoiden esittelyn yhteydessä.

Mainio Satrapi-sitaatti Hesarin haastattelusta: ”Sen tiedän, että Iranin tulevaisuus liittyy koko maailman tulevaisuuteen . Tämä nykyinen typerä jako islamilaiseen ja muuhun maailmaan on pakko ratkaista pian”.





Parhaat duunit

21 09 2007

Parhaissa duuneissa saa palkkaa siitä, että tekee kaikkia lempijuttujaan. Toiseksi parhaissa duuneissa saa palkkaa laiskottelusta.

Kerran tapasin Marrakeshissa yhden päivän aikana kaksi ihmistä, joilla oli mahtava duuni. Toinen oli BBC:n matkailuohjelman kuvaaja, joka kierteli vanhojen kavereidensa kanssa ympäri maailmaa. Työ oli kuulemma aikaisempiin BBC-hommiin verrattuna mannaa, kuin ainaista lomailua. Toinen tyyppi oli muusikko, joka kiersi talvet ympäri Marokkoa keräten kansanmusiikkia, ja kesät ympäri Kanadaa soittaen marokkolaisvaikutteista konemusiikkiaan erilaisilla festareilla.

On sellaisiakin duuneja, joita tarvitsee tehdä vain pari tuntia päivässä. Nettipokeri on Nyt-lehden (21.9) mukaan nykyään ältsin suosittua. Useimmille tämä on kallis harrastus, mutta toiset nettoavat. Tapasin kerran tyypin, joka elätti itsensä pelaamalla pokeria netissä, pari tuntia päivässä. Eli juuri sellaista elämää, joista äitimme meitä varoittelivat. Sukulaisia ei kannata ura-asioissa uskoa. Nuoren John Lennonin tädillä oli tapana sanoa kitaransoitosta innostuneelle pojalle: ”John, ethän sinä tuolla tavalla pysty leipääsi ansaitsemaan”.

Samaisen Nyt-lehden Facebook-jutussa on haastateltu ”Karoliinaa”, joka kuulemma viettää kahdeksan tuntia päivässä Facebookissa, ja kolme tuntia kirjoittaen, eli oikeaa työtä tehden. Oi Karoliina, en tiedä mitä kirjoittelet, mutta sinulla on hyvin pullat uunissa, nainen. Useimmat suomalaiset viettävät sen kahdeksan tuntia töissä, vähintään.

Kaverini käyttävät termiä Facebook-duuni hieman eri tavalla. Opiskelijathan tekevät kaikenlaisia töitä jos oman alan hommia ei löydy. Reipas pizza- tai varastoduuni on monelle irtiotto ikävistä tenttikirjoista, mutta parhaat opiskelijaduunit ovat niitä, joissa tarvitsee tehdä mahdollisimman vähän. Tällaisea töitä ovat esimerkiksi iltavahtimestarin, puhelinvaihteen ja asiakaspalvelijan hommat paikassa, jossa käy vain vähän asiakkaita, tai jossa tarvitsee vain harvoin vastata puhelimeen. Iisit duunit jakautuvat useampaan alakategoriaan:

Kirjaduuni on himo-opiskelijan unelmaduuni. Työpaikalla on niin hiljaista, että siellä voi lukea tenttikirjoja. Olin kerran asiakaspalvelijana parkkihallissa, jossa melkein kaikki toimi automaattisesti. Luin koko kesän kirjallisuustieteen tenttiin. Itkin lukiessani Bertolt Brechtiä ja Toni Morrisonia, sniff. Kukaan ei nähnyt.

Facebook-duuni on toiseksi paras ”tylsä” duuni. Työpaikalla ei voi lukea kirjaa, mutta työntekijä voi käyttää nettiä rajoituksetta, käydä Facebookissa, MySpacessa, lähetellä sähköposteja ja mesettää. Tällainen työpaikka tekee ihmeitä sosiaaliselle elämällesi. Tai ainakin virtuaalisosiaaliselle.

Nettilehtiduunia voi tehdä sellaisella työpaikalla, jossa netissä ehtii pyöriä ja sitä saa käyttää, mutta sähköpostin käyttö, Facebook ja muut kivat jutskat ovat kiellettyjä. Tässä duunissa ehtii lukea hesarit, timet ja thenewyorkerit ja todella pysyä ajan tasalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Jos keskeytyksiä (= oikeaa työtä) tulee paljon, saattaa pidempien lehtiartikkelien luku häiriintyä, mikä johtaa helposti keskustelufoorumiduuniin. Erilaisten foorumien viestiketjuja lukiessa ei tarvitse paljoakaan keskittyä, mutta tämä käy nopeasti tylsäksi. Kerran olin tutustunut kaikkien englanninkielisten Lost-foorumien aihevalikoimaan niin perin pohjin, että päädyin italiankieliselle foorumille. Opin paljon uusia sanoja: isola = saari, giungla = viidakko, botola = luukku, fede = usko…Jos menen Italiaan niin en osaa tilata ravintolassa mitään perusruokia kummempaa, mutta pystynpähän keskustelemaan tarjoilijan kanssa Lostista.

Kaikista ikävin duuni on sellainen, jossa ei tarvitse tehdä mitään, mutta ei voi myöskään huvittaa itseään millään. Jotkut pomot ovat tarkkoja siitä, että töissä ei sluibailla, ei vaikka kuinka tylsää olisi. Tällaisia duuneja kutsun istuskelu- käyskentely- ja seisoskeluduuneiksi. Jälkimmäinen on ehdottomasti kurjin. Opiskelijoilla voi olla tylsää ja epämukavaa vartijoina ja piirustusmalleina, mutta kurjempaa lienee sotilailla jotka vartioivat presidentinlinnaa, Kremliä, ja muita hienoja rakennuksia. He joutuvat kärsimään viimaa, pakkasta ja ärsyttäviä turisteja.





Hyviä uutisia Suomesta, huonompia maailmalta

19 09 2007

Olisi kiva ottaa tavakseen kirjoittaa blogiinsa hyvistä uutisista, mutta hankala sanoa, kuinka usein tällaisia loppujen lopuksi saadaan. Esimerkki hyvästä uutisesta: suomalaiset tekevät itsemurhia paljon entistä vähemmän.

Itsemurhien määrä on laskenut jopa 40% vuoden 1990 jälkeen. Suomi ei ole enää maailman itsemurhatilastojen kymmenen kärkijoukossa. Suomen nykyinen luku 18 itsemurhaa 100 000 henkilöä kohden on sama kuin Ranskassa ja Itävallassa. Laskua on tapahtunut sekä miesten että naisten itsemurhissa. Miesten itsemurhaluvut ovat laskeneet erityisen reippaasti, toisaalta miesten itsemurhat ovat Suomessa noin kolme kertaa yleisempiä kuin naisten. Alle 20-vuotiaiden itsemurhat ovat vähentyneet puoleen viimeisen 15 vuoden aikana. Lasten ja nuorten mahdollisuudet saada psykiatrista hoitoa ovat kaksinkertaistuneet, KTL:n tutkimusprofessori Jouko Lönnqvist kertoi Helsingin sanomissa.

Vuosien 1965 ja 1990 välillä itsemurhien määrä Suomessa kolminkertaistui. AFP:n uutisessa ( ranskalaiset ehtivät ennen Ilta-Lehteä, jopas on) kiinnitettiin huomiota siihen, että nämä olivat Suomelle taloudellisen kasvun ja kehityksen, modernisaation ja urbanisaation vuosia. Yhteiskunnallinen muutos, joka Suomessa tapahtui monia muita maita ripeämmässä tahdissa, voisi ehkä osaltaan selittää itsemurhalukujen kasvua. Vanhan agraari-Suomen yhteisöllisyys korvattiin vaatimuksella yksilöllisestä menestymisestä. Kaupungistuminen tapahtui nopeasti mutta mukava kaupunkikulttuuri ja uudenlainen yhteisöllisyys eivät välttämättä syntyneet yhtä sutjakkaasti. En ole alan asiantuntija, mitä mieltä te olette? Voiko itsemurhia edes selittää yhteiskunnallisilla seikoilla? Kilpailu työpaikoista ja työpaikoilla näyttää kiihtyneen viime vuosina, ja suomalaisten elämä on muuttunut monessa suhteessa arvaamattomammaksi. Mutta itsemurhia tehdään vähemmän.

Itsemurhien taustalta löytyy usein masennusta, päihteiden väärinkäyttöä, stressiä, ristipaineita ja ratkaisemattomia psyykkisiä ongelmia. KTL:n Lönnqvistin mukaan itsemurhien vähenemistä voidaan selittää erityisesti masennuksen tehostuneella hoidolla. Itsemurhat ovat vähentyneet 1990-luvun lamasta ja alkoholin kulutuksen kasvusta huolimatta. Mutta ne ovat yhä yleisin kuolinsyy 20-34 vuotiailla miehillä. Alueellisilla tekijöillä on vaikutusta: maaseudulla, erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa asuvat miehet ovat vaaravyöhykkeessä. Naisille vaarallisin ikä on 45-50-vuotiaana. Toisaalta nuoret, kaupungeissa asuvat naiset ja yksinäiset vanhukset ovat nousseet uusina riskiryhminä esiin.

Itsemurhat ovat Suomessa laskussa, mutta maailmanlaajuisesti ei ole aihetta iloon. Viime viikon maanantaina vietettiin Maailman Terveysjärjestön WHO:n julistamaa itsemurhien ehkäisyn päivää. Maailmassa kuolee päivittäin 3000 ihmistä oman kätensä kautta. WHO:n mukaan viimeisen 45 vuoden aikana itsemurhaluvut ovat kasvaneet 60% maailmanlaajuisesti. Itsemurha on yksi 15-44-vuotiaiden kolmesta yleisimmästä kuolinsyystä, sekä miehillä että naisilla. Ja itsemurhayritykset saattavat olla jopa 20 kertaa yleisempiä kuin onnistuneet itsemurhat.

Kamalaa!





Paholainen pukeutuu valkoiseen, säässä kuin säässä

12 09 2007

Pahat tv- ja elokuvahahmot ovat perinteisesti pukeutuneet mustaan ja muihin tummiin väreihin. Joskus nuorempana hämmästelin Addams Family-leffan ilkiönaista, joka totutusta poiketen käytti pastellimekkoja. Tämä oli ennen Anne Rice -vaihettani, mutta tajusin kuitenkin, että omia tyylikäsityksiäni rikkova puvustus oli omiaan Addams Familyn nurinkurisessa maailmassa.

Ruma Betty -sarjan juonittelevalla ja vallanhaluisella muoti-madamella Wilhelmina Slaterilla on usein kokovalkoiset päällään. Sarjan päähenkilö on kiltti mutta tyylitajuton Betty, joten tarinan noidan on tietysti oltava ultratyylikäs. Ja Wilhelmina näyttää upealta valkoisissaan. Arabimaissa valkoinen on vaurauden väri, ja samaa meininkiä olen nähnyt länsimaissakin. Köyhille valkoisen vaatteen ostaminen merkitsee riskinottoa. Sehän sottaantuu heti! Ne jotka sanovat, että musta on tyylikkäin väri ovat väärässä. Musta on alakulttuurien väri, antiväri, joka on luonnollisen kiertokulun kautta päätynyt tyylin huipulle. Musta hoikentaa, se on aina varma valinta. Mikä on itse asiassa vähän tylsää. Musta on suojaväri, valkoinen vaatii käyttäjältään asennetta.

Wilhelmina asuu Manhattanilla, eikä hänen tarvitse koskaan liata käsiään. Kumma kyllä, myös viidakossa pahikset näyttävät suosivan vaaleita sävyjä. Lost-sarjan Toiset eivät ollekaan rääsyläisiä, kuten haaksirikkoiset ja katsojat pitkään luulivat. Toiset asuvat itse asiassa mukavasti omakotitaloissa, ja heidän vaatetuksensa on ”kuin suoraan J. Crew´n luettelosta”, sarjan tekijöitä siteeratakseni. Siisteihin, hieman konservatiivisiin ja usein vaaleisiin vaatteisiin pukeutuvat pahikset Ben ja Juliet näyttävät karanneen jostain paremman väen lähiöstä. Ei ihme että fanit antoivat heidän asuinpaikalleen lempinimen Losteria Lane, Täydellisten naisten Wisteria Lanen mukaan.

Jaksossa Pelastukoon ken voi (näytettiin Nelosella viime torstaina) Benin asuvalinta sai minut nauramaan. Tyyppi asuu trooppisella saarella, jolla sataa usein (aina kun tapahtuu jotain dramaattista), ja hänellä oli päällään valkoiset housut ja valkoiset mokkanahkakengät! Haloo! Olihan sillä vähän merkitystä kohtauksen kannalta, mutta silti. Sarjan kaikki muut epäloogisuudet jäävät tästä jälkeen. Scifisarjan ei tarvitse noudattaa fysiikan lakeja, mutta tilaisuuteen on pukeuduttava sen vaatimalla tavalla. Tämän tiesi kauhujen talossa asuva Morticia Addamskin, jolla oli aina mustat vaatteet ja täydellinen meikki.

Lisäys 23.9: Sekä Ben Linus että Wilhelmina Slater pääsivät CareerBuilderin huonoimpien TV-pomojen listalle. Artikkelissa käsitellään myös kyselytutkimusta aiheesta ”kuka tv-pomo muistuttaa omaa esimiestäsi”. Yleisimpien vastausten joukosta löytyivät Simpsonien Mr. Burns, American Idolin Simon Cowell ja se Officen kauhea pomo. Voi ei.





Kännissä olet normaali!

12 09 2007

En usko, että kovin moni teini eksyy blogini sivuille. Mutta siltä varalta että eksyisi ja jostain syystä uskoisi, että minulla on hänelle jotain tarjottavaa, niin sanoisin: Kännissä on kivaa! Mutta melkein kaikki suomalaiset teinit tämän tietävätkin.

Kävin sen karsean Kännissä olet ääliö -mainoskampanjan sivuilla, mutta omalle sukupuolelleni tarkoitettu video oli niin hitaasti latautuva, että palasin Googleen ja lueskelin blogitekstejä aiheesta. Eikä sen jälkeen huvittanut valita sitä ympyrää ja ristiä. Okei, kokeillaan miehille tarkoitettua versiota. Tyyppi makasi käsi verisenä täydessä ammeessa ja joku nainen oli kaatunut komeroon…ja videolla kaikki tapahtui ihan liian hitaasti. Olen kärsimätön luonne enkä jäänyt odottelemaan. Mutta hei, ainakaan siitä ammekaverista ei tarvitse keskustella että raiskattiinko se vai ei.

On hankala sanoa, keille mainoskampanja on suunnattu. Sivuilla vaadittiin täysi-ikäisyyttä, mutta kai nyt jokainen nuori internetissä sanoo olevansa 18. Sanovathan ne kapakoiden ovillakin siskon papereilla esiintyessään että joo, meil on sama nenä, päästä sisään. Itselläni oli kaverin kaverin serkun paperit, ja se tyttö näytti ihan minulta, ei mitään ongelmia ikinä. Mainoskampanja kuulemma haluaa puuttua nuorten juomiseen, mutta eivät täysi-ikäiset ole alkoholiasioissa nuoria. Kysykää vaikka Sedu Koskiselta, se niitä juottaa.

Olen aina itse ollut sitä mieltä, että on ihan turha tehdä nuorten alkoholinkäytöstä erillistä ongelmaa. Suomessa on vakava alkoholiongelma, joka koskettaa meitä kaikkia. Onhan se ikävää, että 15-kesäiset ryömivät Espalla, mutta onko se jotenkin paremman näköistä kun 50-vuotias riehuu taksijonossa? Joo, teineillä on herkempi maksa ja blaa blaa. Mutta heidän isillään on ongelmia pumpun kanssa. Teinit uskovat olevansa aikuisia, ja aikuiset uskovat teinien olevan lapsia. Tämän vuoksi teinit uskovat, että aikuiset ovat perseestä. Todistaakseen olevansa aikuisia teinit käyttäytyvät kuten he näkevät aikuisten käyttäytyvän. Eli dokaavat. Keski-ikäisen ördääjän viesti nuorille on: kännissä olet normaali!

Osittain tämä on totta. Ihminen voi juoda alkoholia kohtuudella, niin että se nousee päähän mutta ei lähde vatsasta seikkailemaan sen ylemmäs. Kännissä voi pitää hauskaa, tanssia, flirttailla, olla ärsyttävä ja vähän turhankin iloinen. Kännissä voi saada uusia ystäviä, uusia oivalluksia. Pieni ryyppääminen ei johda morkkikseen. Suomi on väkivaltainen maa, ja suuri osa väkivallanteoista tapahtuu humalassa. Tässä mielessä juopottelu on vaarallista. Mutta ystävien kanssa voi pitää hauskaa ilman että tarvitsisi pelätä raiskausta, pahoinpitelyä, tippuria tai kuolemaa. Järki käteen, ihmiset. Kännissäkin.

UPDATE 2.10: Tuli mieleen tuota Mainonnan eettisen neuvoston päätöstä lukiessani vielä pari kysymystä. Miksi miehille ja naisille on eri kampanja? Ja jos kerran naisvideolla kyseessä ei ole raiskaus, vaan nainen nauttii seksistä, niin miksi hänen pitäisi hävetä jälkeenpäin? Itse asiassa mainoskampanja on suunnattu alle 30-vuotiaille, joihin itsekin kuulun. Internet-reaktioiden perusteella mainoskampanjaan suhtaudutaan hyvin kriittisesti. Taisivat mainostoimistossa aliarvioida suomalaisten koulutustason ja medianlukutaidon.

Ja vielä update (2.12) : Profeministimiehet tutustuivat kampanjaan minua paremmin ja tsekkasivat myös sen faktaosion. Ote heidän kannanotostaan:

”Seksuaaliseen väkivaltaan viitataan myös kampanjan faktaosiossa. Siinä kerrotaan miten liiallinen alkoholinkäyttö lisää naisen riskiä ajautua ”väärään seuraan” ja joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kampanjan miesosiossa muistutetaan – aivan aiheestakin – siitä, miten alkoholi alentaa kynnystä ryhtyä laittomiin tekoihin, kuten väkivaltaan, ilkivaltaan tai varkauteen. Kuitenkin, kun on kyse seksuaalirikoksesta, suurin ongelma kampanjan mukaan onkin uhrin juominen.

Seksuaalirikoksille tyypillistä on, että uhrin käytöksestä pyritään etsimään syitä tapahtuneeseen. Jokainen seksuaalista väkivaltaa tai häirintää kärsinyt nainen on kyllä saanut kuulla moneen kertaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, tai olla tekemättä ollenkaan, ollakseen vetämättä puoleensa rikosta. Kampanjan tekijät tuskin tekevät naisille mitään palvelusta liittyessään tähän kuoroon.”





Lost ja Heroes: sankareita monelta mantereelta

11 09 2007

 

 

yatta Heroes-sarjan tähti Masi Oka puhui International Herald Tribunen haastattelussa amerikkalaisten tv-sarjojen aasialaisista hahmoista. Okan mukaan LOSTin korealaiset Jin ja Sun raivasivat tietä muille aasialaisille. Oka itse esittää supersankareista kertovassa Heroes-sarjassa japanilaista Hiroa, joka matkustaa ajatuksen voimalla Tokiosta New Yorkiin. Hiron hahmo näyttää kääntävän stereotypiat voitokseen. Hän on kuin innokkaan japanilaisturistin karikatyyri huutaessaan sarjan pilottijaksossa peittelemättömän iloisesti: Yatta! (Tein sen!) Hello, New Yook!” Taidan tehdä saman, kun pääsen New Yorkiin…

Uutta lienee sekin, että Heroesin ja Lostin aasialaiset eivät puhu englantia, ainakaan aluksi. Onko tarkoitus totuttaa amerikkalaiset katsojat lukemaan tekstityksiä?

Lostin Daniel Dae Kim kertoi eräässä haastattelussa harkinneensa Jinin roolista kieltäytymistä, koska pilottijakson korealaispariskunnan kuvaus näytti vahvistavan negatiivisia strereotypioita. Jin komensi arkaa vaimoaan Sunia machon elkein. Kim pelkäsi, että häntä kysyttäisiin: ”kuinka epätoivoinen oikein olit ottaessasi rooliin?” Sarjan edetessä Jinin ja Sunin parisuhteen dynamiikka kuitenkin muuttui: kävi ilmi, että Sun osasi englantia ja oli luultua neuvokkaampi. Katsojat oppivat, että Jin rakasti vaimoaan syvästi. Lostin kolmoskaudella pari on päässyt vaikeuksiensa yli, ja he sijoittuivat taannoisessa USA:n tv-äänestyksessä ”pari, jota rakastat” -kategorian kolmansiksi

Heroes ja Lost ovat ensemble-sarjoja: pääosassa on ryhmä, ei yksittäinen sankari. Ei-amerikkalaisten hahmojen mukaan ottaminen ei siis ole samanlainen riski kuin se olisi pienemmän henkilökaartin tv-sarjassa. Jos parisuhdekomedian toinen päähenkilö on kotoisin Yhdysvaltojen ulkopuolelta, niin vitseillä on tapana pyöriä kulttuuristen strereotypioiden ympärillä, aina kyllästymiseen asti. Lostin ja Heroesin sankarit päätyvät sattuman kautta yhteen. Lost alkaa lento-onnettomuudella, jonka jälkeen tuntemattomat ihmiset joutuvat luottamaan toisiinsa selviytyäkseen salaperäisellä saarella. Pian selviää, että kuka tahansa voi olla vihollinen. Heroesin päähenkilöt kerääntyvät yhteen estääkseen New Yorkia – ja koko maailmaa – uhkaavaa katastrofia toteutumasta. Lento-onnettomuus ja New Yorkin tuho, kuulostaako tutulta? No, aina Star Trekista lähtien on televisiossa käsitelty ajankohtaisia tapahtumia scifin kautta. Lostin tekijöiden mukaan selviytyjien joukko on mikroversio ihmiskunnasta: olemme kaikki samassa liemessä. Mutta suurin osa porukasta on kuitenkin amerikkalaisia, ja lähes kaikki perusjäppistä huomattavasti paremman näköisiä.

Heroesissa on myös intialainen Mohinder ja Lostissa nigerialainen Mr. Eko sekä irakilainen Sayid. Jälkimmäinen on poikkeuksellisen mielenkiintoinen hahmo. Sayid taisteli Saddamin joukoissa Persianlahden sodassa ja joutui amerikkalaisten vangiksi. Hän oppi hankkimaan tietoja kiduttamalla. Seuraavien kuuden vuoden aikana tein asioita, jotka haluaisin pyyhkiä mielestäni”, Sayid tunnustaa. Sayid on luvannut itselleen, ettei koskaan enää kiduta ketään, mutta on ehtinytjo rikkoa lupauksensa pariin kertaan. Kidutuskohtaukset ovat lempisarjani moraalisesti epäilyttävimpiä kohtia. Kidutetut kuitenkin kieltäytyvät paljastamasta tietojaan. Tämän voisi siis tulkita niin, että väkivallasta ei loppupeleissä ole hyötyä. Tai näin ainakin haluaisin itse kohtaukset tulkita.

Sayid on kuitenkin paljon muutakin kuin kiduttaja. Häntä esittävä britti Naveen Andrews, kertoi haastattelussa saaneensa Arabiliitosta positiivista palautetta. Sayid on kuulemma ensimmäinen laatuaan, ”romanttinen sankari, jolla on suhteita paitsi arabinaisiin myös valkoisiin naisiin, mitä ei yleensä suvaita Hollywoodissa”. Haluaisin tietää, kuka Arabiliitossa lähettää postia tv-tähdille. Sayid on synkästä menneisyydestään huolimatta, tai ehkä osittain sen vuoksi, yksi Lostin suosituimpia hahmoja. Hän on kokenut sotilas ja  uskollinen ystävä, joka on valmis vaarantamaan oman henkensä muita suojellakseen.

Yhdysvaltalaiset suuren budjetin tv-sarjat on suunniteltu oman maan katsojakantaa silmällä pitäen, mutta niitä seurataan ympäri maailmaa. Aasialaiset henkilöt lienevät merkki siitä, että yhdysvaltalaiset haluavat kurkistaa omien rajojensa ulkopuolella. Sayidin hahmon kautta katsojat pystyvät käsittelemään viime vuosien yhdysvaltalaisen ulkopolitiikan vaikeimpia asioita, sotaa ja kidutusta.

Muslimien kuvaaminen yksiulotteisesti terroristeina näyttää olevan yhä vaikeampaa. Poikkeuksiakin löytyy. Katsoin pari vuotta sitten joitakin jaksoja sarjasta 24. Minusta ei tullut sarjan ystävää, koska inhosin tapaa, jolla turkkilainen perhe oli kuvattu. Turkkilaiset suunnittelivat terrori-iskuja ja olivat valmiita uhraamaan jopa lapsensa saavuttaakseen päämääränsä. Jack Baueriin tulisesti ihastuneella kämppiksellänikin oli vaikeuksia katsoa ikävää muslimikuvausta. Luin IHT:sta, että 24:ää aletaan esittää Afganistanin televisiossa. Artikkelin mukaan afganistanilaisilla ei ole mitään sitä vastaan, että suurin osa pahiksista on muslimeja, kunhan hahmot eivät ole afganistanilaisia.

Lostin kolmas kausi Nelosella torstaisin. Heroes alkaa MTV3:lla 17.10.
Toinen mielenkiintoinen Oka-haastattelu

EDIT: japanintaitoinen ystäväni huomautti että Yatta lausutaan ja kirjoitetaan kaksois-t:llä, joten korjasin sen tekstiin.





Suomen kieli, LOL!

10 09 2007

 

Possessiivisuffiksittomuus on nykyään pop. Kävin taannoin Adeccon sivuilla, ja mitä siellä lukikaan? Minun Adecco -jätä avoin hakemus. Arvatkaa jätinkö. Jokin aika sitten lähti Sonera samaan villitykseen mukaan Minun Sonera -mainoskampanjallaan. Suosikilla on Mun Suosikki -mainoksensa, mutta näinhän voi sanoa, se on puhekieltä. Vai onko se sittenkin puhe kieltä?

Näyttää pahalta lihavoituna, vai mitä? Yhdyssanavirheitäkin on mainoksissa yhä enemmän. Entäs internet? Keskustelufoorumit ja jotkut wikit ovat todellisia kieliopin kaatopaikkoja.

Soneran nettisivuilla oli samaa Minun Sonera -skeidaa, joten vaihdoin sivun kieleksi englannin. Puhutaan kaikki tästä lähtien englantia! Tehdään ehkä vielä enemmän virheitä, mutta eipähän tunnu yhtä pahalta kuin oman kielen pahoinpitely.

Kaikki tekevät kielivirheitä, nekin joille maksetaan hyvän kielen käytöstä. Akateemisten tutkijoiden teksti saattaa olla täysin käsittämätöntä, myös historian kaltaisilla yleiseen ymmärrettävyyteen tähtäävillä aloilla. Kustannusyhtiöillä on entistä vähemmän aikaa ja resursseja teosten editointiin, joten oman kirjan julkaisusta haaveilevien kannattaa mennä äidinkielen preppauskursseille.

Älkää nyt luulko, että tästä blogista löytyisi aina mallisuomea: omat muistikuvani pilkku- ja muista säännöistä vaipuivat unohduksiin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Silti paheksun Soneraa. Luotan Suomen äikänmaikkoihin, enkä usko, että huono suomi mainoksissa tai netissä vaikuttaa nuorten kielitaitoon. Mutta me aikuiset olemme vaaravyöhykkeessä. Meidän kieltämme ei jatkuvasti ohjata tai korjata. Kieli muuttuu, ja me sen mukana…mutta mikä on luonnollista muutosta, mikä laiskuudesta johtuvaa rappeutumista?

Lukioni tiukka äikänmaikka olisi itse asiassa kuollut jos olisin aloittanut jonkun aineeni sanalla possessiivisuffiksittomuus -eli sanalla, jolla aloitin tämän blogitekstin. Äikänmaikan mielestä yksinkertaisuus oli hyvän tekstin tärkeimpiä kriteereitä. Ehkä maikan kieliunelma toteutuu lähitulevaisuudessa, kun kaikki suffiksit, rektiot ja muut turhuudet ovat kielestämme kadonneet.








Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.